Elite: Dangerous

 

Elite: Dangerous

Frontier Development

Arvosteltu: PC

Tulossa: Mac

Versio: 1.03

Minimi: Quad Core 2 GHz, 4 Gt keskusmuistia, GTX 260/ATI 4870HD -tasoinen näytönohjain 1 Gt muistilla, Windows ⅞

Testattu: Intel i7 2600, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 760 2 Gt videomuistia

Moninpeli: kyllä.

Ikäraja: 7

Muuta: Avoimeen verkkopeliin osallistuminen ei ole pakollista, mutta pelaaminen vaatii silti jatkuvan verkkoyhteyden.

EliteDangerous32 2014-12-17 23-35-55-11

Kun viisi tähteä ei riitä...

Tiedän mitä ajattelet: Miksi tyyppi, joka kirjoittaa yleensä tyhmistä ensimmäisen persoonan räiskintäpeleistä arvostelee uutta Eliteä? Minäpä kerron.

David Brabenin ja Ian Bellin kehittämä alkuperäinen Elite vuodelta 1984 oli minulle aikoinaan äärettömän tärkeä peli. Voisin oikeastaan puhua peliharrastukseni vedenjakajahetkestä. Ennen Eliteä pelimakuni oli pelkkää pikkupoikain 8-bittitoimintaa (tasoloikkia, räiskintöjä, urheilupelejä). Eliten avaruuskaupankäynti avasi silmäni syvällisten pelien maailmalle – sellaiselle missä pitkäjänteisyys palkitaan. Se oli portti corempiin peleihin.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Eliten mustavalkoinen viivagrafiikka ja yksitoinen universumi peittyvät nostalgiseen sumuun. Se oli aikansa lapsi. Retropeli, joka koukutti, koska mitään vastaavaa ei ollut ennen nähty.

On ihan ymmärrettävää, että Eliten comeback ratsastaa estottomasti retromaineellaan. Se on kuitenkin pelkkä markkinointikikka, sillä Elite: Dangerousin todellinen esikuva on Brabenin yksin koodaama Frontier: Elite II. Ero voi kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta ei se ole. Elite ja pitkän linjan elitistien viharakastama Frontier olivat hengeltään ja pelattavuudeltaan ihan eri maailmoista.

Flirttailemalla Frontierille, Elite: Dangerous flirttailee vaaran kanssa, siitä kai pelikin nimikin.

 

Kaikki tähdet näät kun katsot peleihin eilisiin

Frontieria voi pitää yhtenä kaikkien aikojen ohjelmistoteknisistä taidonnäytteistä: 500 miljoonaa proseduraalisesti generoitua tähtikuntaa sullottuna yhdelle 800 kilotavun disketille. Brabenin loihtima planetaario loksautti leuat pikkutarkkuudellaan, sitä ei vain ollut kovin hauska pelata.

Elite: Dangerous lyö pöytään vielä kovemmat numerot. Uusio-Eliten Linnunradassa on nyt käsittämättömät 400 miljardia tähteä, joista 160 000 perustuu viimeisimpään astronomiseen dataan ja loput valistuneisiin arvauksiin ja algoritmeihin. Sitä voi pitää suorastaan mielipuolisena saavutuksena. Miljoonan pelaajan populaatiolla kartoittavaa olisi 400 000 tähtikuntaa per lärvi.

Frontierin tapaan Elite: Dangerous mallintaa tähtijärjestelmänsä astronomisesti oikeaoppisesti. Tähdillä voi olla toisiaan kiertäviä sisaruksia, kullakin tähdellä lukuisia planeettoja ja kullakin planeetalla omia kuita tai renkaita. Etäisyydet ovat niin pitkiä, että niitä on turha ilmoittaa kilometreissä. Tarvitaan sellaisia arkielämälle vieraita mittayksiköitä kuin valosekunti, valominuutti ja valovuosi. Yksi valosekunti vastaa 300 000 kilometriä, se on valon sekunnissa kulkema matka tyhjiössä.

Rahalla saa ja ylivalonnopeusajolla pääsee, mutta 0,2 valovuoden huitaisu Alpha Centaurin sisartähdelle kestää silti noin tunnin reaaliaikaa. Ellei kykene jotenkin suggeroimaan itseään, että kyseessä on elämää suurempi tähtiretki, se on juuri niin puuduttavan tylsää odotusta miltä se kuulostaa. Kaikeksi onneksi yltiöpitkät siirtymät ovat suhteellisen harvinaisia. Varsinaiset tähtijärjestelmien väliset loikat tapahtuvat hyperavaruuden kautta, miltei silmänräpäyksessä.

Avaruuskaupankäyntipelinä Frontierin varsinainen ongelma ei ollut mittakaava, vaan tapa, jolla mittakaavaa käsiteltiin. Koska etäisyydet olivat niin äärimmäisen pitkiä, alusten piti kiihtyä äärimmäisiin nopeuksiin. Ja koska nopeudet olivat niin äärimmäisiä, alusta oli kirjaimellisesti mahdotonta hallita ilman autopilotin apua. Etäännyttämällä pelaajan omista aluskontrolleista, newtoniaaninen realismi tappoi kaiken ilon Frontierin avaruuslentelystä. Avaruustaistelu ilman apupyöriä oli sitä, että alukset vain vilahtivat toistensa ohitse.

Elite: Dangerousin ensimmäisenä suurena onnistumisena voi pitää Frontierin kontrolliskeeman hylkäämistä.

Fysiikkarealisminuppi ei ole enää yhdessätoista, vaan ehkä vitosen tai kutosen kohdalla. Herra Newton vaikuttaa enää paikallisessa avaruudessa, jossa taistellaan ja telakoidutaan avaruusasemille. Newtoniaaninen fysiikka ei Elite: Dangerousissa sekoita päätä eikä suuntavaistoa, sillä suuntausmoottoreille on asetettu keinotekoinen nopeuskatto, noin neljäsataa kilometriä tunnissa.

Paikallinen avaruus ja ohjausta sotkevat newtonit jäävät taakse, kun moottorit kytketään superkruisailuasentoon. Tällöin satojen kilometrien tuntinopeuksista siirrytään nopeusskaalaan, joka ulottuu valonnopeuden murto-osista monituhatkertaiseen ylivalonnopeuteen. Mikä tärkeintä, superkruisaileva alus ohjautuu jähmeästi, mutta täsmälleen sinne minne nokka näyttää. Eikä superkruisaileva alus taistele.

Kontrolliskeemaa voi haukkua epärealistiseksi, mutta ei millään muotoa epäonnistuneeksi. En edes muista koska olisin viimeksi nauttinut yhtä paljon avaruustaisteluista tietokonepelissä… Ehkä Freespace 2:ssa?

EliteDangerous32 2014-12-14 02-54-51-17

Elämää Cobran jälkeen

Elite: Dangerous ei välinäytöksillä koreile, eikä sen tarvitsekaan, sillä pelin visuaalinen anti on täysin uusimpien AAA-pelien tasolla. Avaruus ei ole koskaan ollut näin kaunis. Kyse ei silti ole suuren amerikkalaistyyppisen tuotantokoneiston hedelmästä, vaan Kickstarter-almuilla rahoitetusta omakustanteesta.

Vaikkei David Braben mikään tyhjätasku olekaan, ei uutta Eliteä ole kehitetty mitenkään rajattomalla budjetilla.  Tuotantoarvoista tinkiminen näkyy siinä, että läheskään kaikkea luvattua pelisisältöä ei ole saatavilla vielä versiossa 1.0. Nyky-Elitestä puuttuu muun muassa huomattava määrä alustyyppejä. Puute käy erityisen ilmeiseksi Cobra Mk III:n jälkeen, kun hintaluokassa 0,5 - 5,0 miljoonaa krediittiä on tarjolla vain yksi ainoa alusvaihtoehto. Erityisen raskauttavaa on avaruuskyttien Viperiä raskaampien hävittäjätyyppien puuttuminen kokonaan.

Elite: Dangerousia on vaikea mieltää perinteiseksi AAA-peliksi siksikään, ettei se missään vaiheessa alennu neuvomaan pelaajaa kädestä pitäen. Niin hyvässä kuin pahassa Elite: Dangerous on täysin avoin avaruusseikkailu, jossa ainoa pitkän aikavälin tavoite on se, minkä henkilökohtaisesti itselleen asettaa. Maallisen mammonan haaliminen ja aina vain suurempiin alustyyppeihin siirtyminen pitänee suurimman osan elitisteistä touhukkaana.

Peli aloitetaan pikkuruisella neljän rahtitonnin Sidewinderilla ja tuhannen krediitin alkupääomalla eli todella pohjalta. Alkutilanne on kohtuuttoman ankea, kun rahat eivät riitä tuntikausiin muuhun kuin hyödykemarkkinoilla keinotteluun.

Osta halvalla, myy kalliilla on se klassisin tapa tienata Elitessä. Aloitus-Sidewinderin olematon rahtikapasiteetti rajoittaa vaihtoehtoja, kun käytännössä kaikki halvan yksikköhinnan hyödykkeet rajautuvat mielekkään kaupanteon ulkopuolelle. Eliten hyödykemarkkinat ovat muutenkin ikävän jähmeät, yleinen hintataso myötäilee galaktista keskiarvoa just eikä melkein.

Kyllästyttyäni hyödykemarkkinoiden olemattomiin voittomarginaaleihin, päätin kokeilla muita ansaintatapoja. Yllätyin erityisesti siitä kuinka hyvin avaruusasemilta poimittavista satunnaistehtävistä maksettiin. Eikä yksinkertaisiin rahtikeikkoihin edes liity mitään erityistä riskiä.

Todelliset pikavoitot odottavat palkkionmetsästäjiä, mutta vasta sen jälkeen, kun kevyesti suojattu ja aseistettu aloitusalus on vaihtunut parempaan. Erityisen lyhyttä uraa voi ennustaa piraatille, joka erehtyy mieron tielle pelkän Sidewinderin puikoissa. Poliiseilla on Viperit ja niissä neljä kertaa kovemmat syömähampaat.

Todelliset uskalikot jättävät tunnetun avaruuden taakseen ja suuntaavat yksinäisille löytöretkille kohti Linnunradan keskusta. Kuten kartografiapiireissä sanotaan, tähtikartat ovat rahaa. Tätä kirjoittaessani pisimmälle ehtineet olivat käyneet jo puolimatkassa, noin 13 000 valovuoden päässä Maasta. Voin vain nöyränä hämmästellä tuollaista suoritusta, itse olen eksynyt tuskin sataa valovuotta kauemmas ihmiskunnan kehdosta!

Itse olen omaksunut Elitessä opportunistisen vilunkimiehen roolin, joka elää lain ja laittomuuden harmaalla vyöhykkeellä. Palkkionmetsästän, mutta vain silloin, kun etu on selvästi puolellani. Luppoaikana kyttään piraateilta jäänyttä hylkytavaraa. Järjestäytynyt yhteiskunta tulkitsee hylyillä vierailun varastamiseksi, mutta anarkiasysteemien mustassa pörssissä kaikki käy, eikä tavaran alkuperää kysellä.

Avaruus on täynnä paitsi suuria valtiollisia toimijoita, myös pienempiä paikallisia ryhmittymiä kapinallisliikkeistä korporaatioihin. Pelaajan maine mitataan jokaiselle ryhmittymälle erikseen, joten ei ole koskaan samantekevää kenelle suorittaa tehtäviä ja kenen aluksia tuhoaa. Joidenkin tehtävien aikana minulle tyrkytettiin jopa ristiriitaisia sopimuksia: "Älä tee tätä keikkaa niille, vaan tee se meille."

EliteDangerous32 2014-12-14 02-21-00-21

Pelimiehen eliittikumppani

Elite: Dangerous on eri asioita eri ihmisille. Se on myös maailman yksinäisin mörppi, jossa toisen pelaajan läsnäoloa ei aina edes huomaa. En suoraan sanottuna tajua miksi Elitestä piti ylipäätään vääntää väkinäinen verkkopeli. Minulle peli kirkuu jokaisella solullaan yksinpeli! Yksinpeli! YKSINPELI! Aitoa yksinpeli-optiota siitä ei kuitenkaan löydy, ainoastaan mahdollisuus pelata verkossa, mutta muiden pelaajien ulottumattomissa. Vastaavasti ne, jotka välttämättä haluavat rikkoa immersionsa lentämällä Eliteä kimpassa, voivat tehdä niin.

Vastoin pahimpia pelkojani Elite: Dangerous ei osoittautunut miksikään vainolaisten kansoittamaksi painajaiseksi. Kahden viikon pelaamisen jälkeen en ole törmännyt vielä yhteenkään toisen ihmisen pelaamaan riidanhaastajaan. Kertooko se sitten elitistien sivistyneisyydestä vai pelaajakohtaamisten harvinaisuudesta, mene ja tiedä. Tekoäly toki välillä hengittää niskaan, mutta ylivalonnopeudella pääsee karkuun melkein tilanteesta kuin tilanteesta.

Kunhan serverien palvelutaso säilyy julkaisupäivää seuranneella tasolla, eikä koskaan palaa ennakkoversion aikaiseen käyttökatkohelvettiin, olen valmis suhtautumaan Eliten pakolliseen verkkopeliin neutraalisti. Enemmän minua huolettaa, kuinka kauan jaksan sinänsä hauskaa, mutta myös erittäin kyynisesti säädettyä uusien alusten ja varusteiden grindaamista.

Tienattuani vajaassa parissa viikossa ja mielestäni suht aktiivisella pelaamisella reilut puoli miljoonaa krediittiä, voin vain haukkoa henkeäni parhaiden alusten absurdeille hinnoille. Katsoi asiaa miten päin tahansa, 147 miljoonaa krediittiä ravintoketjun huipulla odottavasta Anacondasta on aivan pöyristyttävä hintalappu.

Jos galaksin kahdella valtaklikillä Federaatiolla ja Imperiumilla oli joku kampanjaksi muodostuva tehtävälinjasto, niin se varmaan tekisi ihan hyvää mielenkiintoni säilymiselle. Kaikesta päätellen valmiiksi purkitetut tehtävät näyttelevät keskeistä roolia Elite: Dangerousin tulevaisuuden suunnitelmissa. Jopa Eliten ikiaikaisten muukalaisten thargoidien paluun pitäisi olla tähtiin kirjoitettua. Vielä pidemmän tähtäimen suunnitelmissa on planeetoille laskeutumisen ja avaruusasemille jalkautumisen liittäminen peliin.

Varautumisestani ja pelistä puuttuvista ominaisuuksista huolimatta en voi kiistää ettenkö olisi jäänyt totaalisesti koukkuun Eliten taiten suunniteltuun Skinnerin laatikkoon. Yksityiskohtaisine varusteluoptioineen ("Yes! Sain päivitettyä D2-tason suojakenttäni C3-tason suojakentäksi!") peli osaa totisesti kiskoa minua oikeasta narusta.

Pitkin aurinkokuntia vastaan tulevat random encounterit (Eliten kielellä "Unidentified Signal Source") tuntuvat aluksi vähän hassulta tavalta järjestää taistelukohtaamisia, mutta aikani pelattuani olin vakuuttunut, että tapa on ainoa oikea. Niin hauskaa kuin piu-piu-piu mielestäni onkin, Elite: Dangerous ei pakota yhteenkään turhaan taisteluun. USS:t eivät hyökkää avaruuden pimeydestä kimppuun, vaan niihin on itse pysähdyttävä. Iso tykkäys!

Elite elää parhaillaan vaihetta, jossa uusia päivityksiä on ilmestynyt melkein päivittäin. Otan kaiken uuden avosylin vastaan, mutta pelin alpha-beta-gamma-kehitysasteet nähneenä en millään jaksa uskoa enää mihinkään radikaaliin muodonmuutokseen. Elite: Dangerous on taitavasti suunniteltu nostalgiatrippi, joka on juuri sopivan hardcore vetoamaan vanhoihin Frontier-pieruihin ja silti riittävän näyttävä ja Xbox 360 Controllerilla pelattava vedotakseen vähän nuorempiinkin.

En voi kieltää etteikö opeteltavaa olisi vasta-alkajille paljon, mutta ei pidä antaa näppäinoikoteiden määrän hämätä. Eliteä voi varsin hyvin pelata sillä Xboxin ohjaimella. Niin minäkin teen.

 

Tuomas Honkala

 

90 pistettä

Elite: Dangerous julkaistiin vähän raakileena, mutta se ei ole millään muotoa pelikelvoton. Päinvastoin, se on paras Elite tähän mennessä!

 

 

Testattu: Intel 4,6GHz, 8GB RAM, 2x Geforce GTX760, Oculus DK2, Saitek X52 Pro

 

Ei paluuta

Eliteä virtuaalilasien läpi

Suhtauduin Oculus Rift -hypeen varauksella, aina siihen asti kun kevään avustajakokouksessa VR-velhomme Olli Sinerma toi ensimmäisen kehitysversion kokeiltavaksi. Se oli menoa!

Elitessä taas kokemukseni rajoittuivat vain kaverilla kokeiltuihin Frontier-töhöilyihin, jotka päättyivät turhautumiseen tai täystuhoon ensimmäisen planeetan pintaan. Eliten minulle myi Tuomas Honkala, vakuuttavalla toukokuisella ennakollaan.

Tilaamani Oculuksen Developer Kitin kakkosversio saapui, ja yllättävän helpon asennusprosessin jälkeen hyökkäsin avaruuteen.  Ensimmäinen avaruusasemavisiitti oli ikimuistoinen kokemus. Kaikki aluksen ohjauslaitteet olivat kuin käsin kosketeltavissa. Päätä kääntämällä pystyin aktivoimaan molemmat hallintavalikot ilman kankeaa kankean hiirikäyttistä, jopa virtuaalikädet liikkuivat ohjausliikkeideni mukana. Lipuessani hiljalleen kohti telakan uloskäyntiä käänsin pääni yläviistoon ja näin jonkun törttöpilotin tuhoutuvan aseman tykkitornien tarjoilemaan plasmamyrkytykseen. Aseman gravitaatiokentästä päästyäni kieputin itseni seuraavaa päämäärää kohti typerä virne naamallani. Toimii!

Alkuihastuksen hiukan haihduttua kiinnitin huomiota tekniikan puutteisiin. Ekassa Riftissä selvästi näkynyt ruudukkoefekti erottuu edelleenkin turhan voimakkaasti, vaikka tarkkuus on päivitetty täyteen teräväpiirtoon. Suurin peliä riivaava ongelma on kuitenkin käyttöliittymän vaikeaselkoisuus. Normaalissa istuma-asennossa kohdetekstit ja yläkulmien inforuudut vaativat usein silmiä rasittavaa siristämistä, eivätkä sivuilla olevat konsolitkaan ole aina sieltä luettavimmasta päästä. Onneksi sijaintianturit ja kakkosversioon uutuutena mukaan lyöty kamera mahdollistavat kohteiden lähemmän tarkastelun eteenpäin nojaamalla.

Tarkkuusongelmaankin löytyy jippo. Pakottamalla näytönohjaimen renderoimaan grafiikan 1440p -tarkkuudella, ja sitten alasskaalaamaan sen 1080p-resoluutioon, teksteistä tulee hieman helpommin luettavia. Parannus tehdään ruudunpäivityksen kustannuksella. Pelin nykiessä myös pään liike tökkii, josta vähemmän yllättäen seuraa vatsanväännöksiä ja päänsärky. Rautapäivitys helpotti oireita, mutta euroja pitäisi lyödä enemmän tiskiin että saisin Eliten pyörimään vaadittavalla 75 ruudun päivitysnopeudella.

Keho kestää siedätyksen jälkeen niin visuaaliset kuin fyysisetkin ärsykkeet, sillä uusio-Elitessä on pirusti imua. Hiekkalaatikko kutsuu voimakkaasti, alusta lähtien pelissä on helkkaristi valinnanvaraa ilman kädestä pitelyä, joten minulla ei ollut mitään hajua, mistä aloittaisin. Olen vasta ehtinyt leikkimään rahtaria ja ottamaan nokkaani piraattilaumoilta, mutta aion paneutua pilotin uraani antaumuksella, Kornelius Briedisin rakkaudella työstämän ohjeistusromaanin avustuksella.

Jos tulette vastaan, kohdelkaa minua hellästi. Ruumassani on kuitenkin vain romumetallia.

 

Marko Mäkinen

 

EliteDangerous32 2014-12-15 22-38-18-13

Vuoden peli 2015

Alkuperäinen Elite on mahdollisesti kaikkien aikojen merkittävin peli. Itselleni se oli kokemus, joka herätti ajattelemaan, että pelit voivat tarjota satunnaista huvittelua syvällisempiäkin elämyksiä. Koska Frontier ja First Encounters jättivät kylmäksi puuduttavan taistelunsa takia, en ollut rajattoman innoissani Brabenin hakiessa joukkorahoitusta uudelle Elitelle. Pikkuhiljaa aloin lämmetä projektille, sillä syntymässä oli selvästikin fiksusti realismin ja pelattavuuden välillä tasapainoileva jatko-osa todelliselle legendalle.

Parisataa pelituntia myöhemmin vaikutelma on samansuuntainen. Dangerous on aidosti käsittämättömän kaunis peli, osassa äänistä voisi ehkä olla vähän enemmän voimaa takana. Tekoälyä vastaan tappelu on raivokasta vääntöä newtoniaanisilla mausteilla, ihmispelaajia vastaan kyse on usein puukon iskemisestä selkään pahalla hetkellä. Nähtäväksi jää millaiseksi tappelut muotoutuvat kahden oikeasti asiansa osaavan välillä. Avaruusmatkailun tunnelma ja tuntuma on joka tapauksessa jo nyt huikea.

Kauppamatkustelu, tehtävien suorittelu ja kaivostelu on pienimmän yhteisen nimittäjän grindausta, joka toimii kohtuullisesti osana laajempaa kokonaisuutta. Peruspelaaminen on sujuvaa, mutta Eliten julkaisuversion pelisuunnittelu on täynnä pinnallisia, selvästi väliaikaisratkaisuiksi tarkoitettuja ominaisuuksia. Tiukasti ja tylsästi skriptatut tehtävät, tyhjästä ilmestyvät satunnaiskohtaamiset avaruudessa ja ihan puhtaasti tappojen grindaamiseen tarkoitetut maaliosastoinstanssit kohottavat galaktisen matkaajan kulmakarvoja.

Maailmankaikkeuden toimivuus on toistaiseksi lähinnä hieman viilattua 80-lukua ja esimerkiksi Space Rangers 2:sta ollaan kaikilla niin kaukana, että vertailukin on turhaa. Tämä ei selvästikään ole se peli, joka suunnitteludokkareissa esiteltiin – vielä.

Moninpeli kaverien ja miksei tuntemattomampienkin kanssa on tietysti kivaa, mutta massiivimoninpelaaminen, varsinkin Dangerousin vertaisverkkotyylisellä toteutuksella, voi kampittaa pahasti kehittäjien alkuperäisiä suunnitelmia dynaamisemmasta ja elävästä universumista. Myös pelin järjetön mittakaava tekee mallintamisesta haastavaa, pelisuunnittelullisesti siitä voi tulla joko valtava rikkaus tai kompastuskivi.

Nykyversio on laaja kuin galaksi, mutta syvä kuin mutalammikko, ja silti jo nyt ihan poskettoman koukuttava. Voiko peliä syyttää pinnallisuudesta ja lyhytikäisyydestä, jos vielä parinsadan pelitunnin jälkeen koukku on suunnilleen peräsuolessa asti?

Voi. Mikäli lähitulevaisuuden julkaisulistalla on FPS-osuuksien ja muun turhan hömpän asemasta (tai lisäksi) toimivaa universumia ja monisyisempiä vuorovaikutuksia, minun listallani UFOt, Jaggedit ja Deus Exit  alkavat nöyrästi kumarrella kaikkien aikojen pelit -valtaistuimen uutta keisaria.

 

Antti Ilomäki

90