Pelit ovat kuin naisia. Ne vievät rahat, vapaa-ajan ja sekoavat syistä, joita järki ei selitä. Jotta ne pysyisivät tyytyväisinä, niiden kasvaviin vaatimuksiin pitää koko ajan investoida.

Pelejä voi myös kohdella samalla tavalla kuin naisia. Peli lähtee heti vaihtoon kun se ei miellytä, ja vain hyvännäköiset pelit kelpaavat. Aivan sama vaikka rinnassa sykkisi kultainen sydän.

Ulkonäkö on muutakin kuin pintaa. Ennen auguurit ennustivat tulevaisuutta eläinten sisälmyksistä, nykyään se tehdään screenshoteista. Kun uudesta Morrowindistä, pelistä, jonka sisällä myllää muuttuja poikineen, julkaistaan muutama nätti ruutukuva, se kelpaa todisteeksi siitä, että peli on maailman paras. Tuntemattoman tiimin tekemän S.T.A.L.K.E.R.in on aivan pakko olla uusi räiskintämessias, koska sen grafiikka on niin kaunista. Kaunis nainen ei voi olla paha (paitsi hyvässä mielessä), kaunis peli ei voi olla huono.

Onx vähä magee?

On itsestään selvää, että grafiikka on peliominaisuuksien kuningas, koska se näkyy heti, siitä saa lehteenkin painetussa kuvassa käsityksen, ja mitä tulee grafiikan arvosteluun, sen osaavat kaikki. Grafiikkaa on kahta lajia, umpihuonoa ja ylimaallisen siistiä. Yleensä peli on kumpaakin.

Sanoudun irti minimalisteista, jotka istuvat munkinkammiossaan pelaamassa Nethackia ja jupisemassa, kuinka karkkigrafiikka pilaa pelin. Sanoudun irti myös kultasilmistä, jotka pilaavat ja hidastavat selkeän peligrafiikan 16-kertaisilla reunapehmennyksillä ja muilla nörttimagian tempuilla, ja kertovat koko kiinnostuneelle maailmalle, kun se nykii alle 50 ruutua sekunnissa uudenkarhealla ylihintaisella grafiikkakortilla.

Minun arvosteluni kirjoittavassa makrossa grafiikka on keskimäärin puolet peliä ja sen taso joko huonoa, riittävää tai hienoa. Keskimmäiseen karsinaan mahtuu 80 prosenttia pelaamistani peleistä. Hienoudessa toimivuus on vähintään yhtä tärkeää kuin näyttävyys (fysiikanmallinnus voittaa bumpmappauksen). Esimerkiksi Far Cryssa vaikuttavinta oli se, kuinka kauas siinä näki ja kuinka nättiä tropiikin luonto oli. Muuten ylibumpattu muovinukkegrafiikka ei oikein iskenyt.

Ja pisteitä ropisee

Grafiikasta innostun harvoin bonuspisteisiin, minun pakkomielteeni on pelimekaniikka. Karkeana yleissääntönä innostun pelistä, jossa on paljon mahdollisuuksia ja ratkaisumalleja, asioihin vaikuttavia tekijöitä, sekä pyrkimystä vapauteen ja ratkaisujen jättämiseen pelaajalle. Siksi sekoan jostain Soldiers: Heroes of World War II:sta, joka pulttaa 3D-räiskintää toimintanaksuun ja kombo toimii. Muita ihailemiani pelimekanismimissejä ovat Laser Squad Nemesis, Pikmin, Panzer & Fantasy General, Silent Stormin taisteluosuus, UFO kokonaisuutena ja Combat Mission. Muun muassa. Toiminnasta Max Paynet keskittyvät oleelliseen, Operation: Flashpointin käsitys vapaudesta ja laajennettavuudesta tullee pysymään voittamattomana.

Annan pelille suurin piirtein murhan anteeksi, kun sen sisällä tikittää sveitsiläistä kelloa vastaava pelimekaniikka. Hyvä esimerkki on Matrixin julkaisema Titans of Steel: Warring Suns. Peli on yksityiskohtainen, vuoropohjainen jättirobotaistelu, jossa toimintapisteiden asemasta toimenpiteet syövät aikaa, ja aina kun joku voi tehdä jotain, peli jää odottamaan käskyä. Liikkuminen ja taistelu kulkevat eri aikajanalla.

Pelimekaniikka itse taisteluissa on erikoinen mutta pirun mielenkiintoinen ja toimiva. Kaikki muu, grafiikasta käyttöliittymään, on rikollisen huonosti ja kankeasti tehty. Jopa kiinnostava moninpeli oli tehty ennätyshankalaksi, ja niskalaukaus on sopiva palkinto siitä helppoudesta, jolla kauan kasvatetun huipputiimin päälle kirjoitetaan nollattu default-tiimi. Melkein vedin levyn katki.

Varas voittaa aina

En tarkoita, että pelien pitää esittää uusia ja ihmeellisiä temppuja, jotta vuosien kyynistämä pelaaja vaivautuu vaikuttumaan. Vanhaa saa varastaa ja kierrättää niin paljon kuin sielu sietää, kunhan lopputulos toimii. Mutta sekin hukkuu kuningas Grafiikan alle.

Kun tässä lehdessä kuolaan Relicin tekemää Dawn of Waria, niin saman pumpun tekemä Homeworld on minun kirjoissani kakkaa. Jösses, avaruuspeli, jossa näkyvyys on 200 metriä? Eniten nyppi, että kieltämättä erilaisen ulkokuoren alta paljastui yksinkertainen tuiki tavallinen kaavanaksu. Arvosteluissa Homeworldia tervehdittiin uutta luovana strategiapelinä, Dawn of Warista suurin osa arvosteluista toteaa "Ei tuo mitään uutta strategiapeleihin". Minkä takia? No kumpi NÄYTTÄÄ ennennäkemättömältä, kumpi Warcraft 3 -variaatiolta?

Huonoissa peliarvosteluissa teksti on pääasiassa grafiikan mollaamista ja kaikenlaista jeesustelua, vaikka shakkipelissä tyyliin: "Jos peli ei olisi vuoropohjainen, siinä olisi enemmän pelaajia ja nappuloiden animointi tukisi DX9-pixel shadereita, sitä viitsisi edes kokeilla." Pelimekaniikkareppana saa tyytyä analyysiin luokkaa: "Jos huonon grafiikan kestää, peli on hyvin monipuolinen mutta tekoäly ei tarjoa haastetta", terästettynä alan klassikolla "Pelityypin ystävien kannattaa kokeilla!"

Periaatteessa pelimekaniikan käpistelyn pitäisi olla ykkössijalla, koska ruutukuvat antavat käsityksen siitä, miltä peli näyttää # paitsi pelifirman lähettämissä Photoshop-näkemyksissä. Pelimekaniikan käsittely vaatii liikaa aikaa ja se on turhaa. Suurinta osaa lehden tai nettisivuplärääjistä kiinnostaa vain ja ainoastaan päivän hittipeli, aivan sama mitä muista jaksaa kirjoittaa, kunhan nopalla heitetyt pisteet ovat "oikein" eli vastaavat lukijan omaa käsitystä. Tämä on pelimedioiden ensimmäinen käsky.

Missit presidentiksi

Luolamiesmäinen "Peli nätti! Gork pitää!" -asenne on jälleen yksi mekanismi kohti maailmaa, jossa vain kaunis on kuningas.

Kuvitelkaa itsenne maailmaan, jossa suurin osa peleistä näyttää graafisesti surkeilta räpistelyiltä, ihan kuin kaikki käyttäisivät samaa lisensoitua 3D-moottoria. Vain muutaman kerran vuodessa tulee hienon näköinen peli, joskus suorastaan silmiäniksauttavan loistelias. Tai kuvitelkaa kolumneja, jotka kerrasta toiseen ovat kitinää pelien ja peliteollisuuden tilasta, oli aihetta tai ei, milloin mistäkin kulmasta katsottuna. Siitä seuraa palautetta, joka on kitinää kitinästä, oli aihetta tai ei.

Siksi minä innostun suhteettomasti, kun joku viitsii peleissä yrittää parantaa muutakin kuin grafiikkaa, ja te saatte taas ihmetellä, jotta mitä se vaahtoaa noin speden näköisestä pelistä?