Eternium - Eetterin sankarit

Avaruusräkää lentää suuntaan tai toiseen, paha sanoa kumpaan. Pelissä ammutaan suurimman osan ajasta lähinnä pieniä HUDikontakteja.

Puhuvia päitä ja kolmen reittipisteen partio siipihenkilön kanssa, tämähän haiskahtaa Wing Commanderilta!

Kun 90-luvun alussa siirryin pc-aikaan vuosikausien kuusnelostelun jälkeen, ensimmäinen pelini oli Wing Commander. En taatusti ole ainoa, jonka tajunnan Chris Robertsin avaruusooppera räjäytti ihan totaalisesti. Vain TCS Tiger’s Claw oli Maan ja vihamielisen kissarodun kilrathien invaasion välissä.
Vuonna 1990 julkaistu Wing Commander toi peleihin elokuvamaisen tunnelman upeine välinäytöksineen ja äänineen. Kun vääntö koneissa ei riittänyt oikeaan 3D-grafiikkaan, käytti peli vale-3D-systeemiä, joka perustui eri asennoissa oleviin spritealuksiin. Jälki oli silloin uskomattoman näköistä.
Myöhemmin Lucasartsin Star Wars -simut, Freespace-sarja ja I-War nostivat genren ihan uusiin sfääreihin, mutta sinne ne sitten jäivätkin. Rogue Earthin avaruusdraama Eterium yrittää paluuta näihin 90-luvun alun kunnian päiviin, niin hyvässä kuin pahassa.

Silmämyrkkyä ja korvaraastetta

Esikuvansa tapaan Eterium on suunniteltu pelattavaksi joikkarilla. Pitkä, jäykkä ja painava HOTAS-stidi on vähän hukassa nopeatempoisen pelin kanssa. Koska läheskään kaikilla ei nykyään ole pelikeppiä, onneksi hiiriohjaus toimii siedettävästi. 
Taistelussa Eteriumin tuntuma on ihan erilainen kuin Wing Commanderissa. Tempo on valtavan nopea, sillä ketterät alukset myös kulkevat avaruushävittäjille sopivaa vauhtia, eli ihan helvetisti liian kovaa meikäläisen reflekseille. Aluksi meinasin heittää kepin seinään ja polkaista koko pelin suonsilmään, kun tykkitappelu oli ylihektistä pikselijahtia onnettomilla hyttysenpierulaasereilla. 
Kaikissa aluksissa on tuttuun Wing Commander -tyyliin pyssyköitä lähitaisteluun ja muutama ohjus tai torpedo isomman mittakaavan tuhotöitä varten. Perinteitä kunnioittaen aloitusalus on onneton rimpula, mutta muutaman tehtävän jälkeen alkaa alla olla jo sen verran tulivoimaa, että tappelu muuttuu vähän mielekkäämmäksi. Ensin läiskitään hirveää kyytiä viipottavat kevythävittäjät huitsin kuikkaan ohjuksilla ja sitten tapellaan miesten kesken tykillä vähän raskaamman ja arvokkaammin manööveroivan kaluston kanssa.
Ohjuksien kanssa pelleily tuo muutenkin kaivattua rajuutta ja tulivoiman tunnetta peliin. Varsinkin koska suurten nopeuksien takia pelissä ammutaan muutenkin HUDiin piirrettyjä punaisia laatikoita eikä niinkään avaruusaluksia. 
Kävin pelin kirjastosta lunttaamassa miltä eri alukset oikeasti näyttivät, sillä itse pelin aikana en niitä nähnyt kuin ohikiitävinä vilauksina. Varsinkin ohjusten kanssa taistelu toimii ihan hyvin ja pienten viilausten kanssa tästä saisi varmaan tosi mielenkiintoisen näkemyksen vähän realistisemmasta avaruustaistelusta. Se taas ei sovi ollenkaan Wing Commander -pastissiin. 
Loppujen lopuksi läjää kaivamalla paljastui sittenkin ihan aito poni. Ei mitään täysveristä raviestekouluratsua, mutta ihan asiallinen elukka kuitenkin.

Piti oikein yrittää, että sain kuvan näin läheltä vihollista ja vielä kuulat matkalla. Pelin tähtäysautomatiikka helpottaa osumista vauhdilla viipottaviin kohteisiin.

Kopiostosta päivää

Tuttuun tapaan tarina etenee jututtamalla aluksen muita asukkeja baarissa ja hangaarissa, tärkeintä on tietysti saada oma nimi ykköseksi tappotilaston kärkeen. Muukalais-invaasiohan se sieltä on tulossa ja muutenkin narratiivi on rakennettu tutun oloisista palikoista, mutta ne on järjestelty hieman esikuvaansa mutkikkaampaan muotoon. Ei tämä mitään Tähtivaeltaja-palkintoja voittaisi suomennettunakaan, mutta Chris Robertsin hengentuotteiden pahimmat noloudet vältetään nätisti. Ja vaikka puhuvat animepäät eivät ehkä olekaan paras tapa kuljettaa tarinaa, onnistuin silti kiinnostumaan pelin tapahtumista. Baarista huolimatta baarimikkoa (tai -minnaa) ei ole mukana ollenkaan. Ymmärrettävänä ratkaisuna siipihenkilö ei ilmeisesti voi heittää veiviään, se vain lentää karkuun jos ottaa liikaa siipeensä.
Ihan ensimmäisten Commanderien tapaan kampanja on haarautuva ja sen voi myös hävitä, mutta eihän sellainen tällaiselta mestarikomentajalta onnistu mitenkään. Ensimmäinen tehtävä taitaa olla hiilikopio alkuperäisestä ja muutenkin tuttuus iskee naamalle aika nopeasti, sillä ei parin reittipisteen kiertämisestä vihollisia ammuskellen hirveän vaihtelevaa touhua saa, vaikka mukaan heittäisi miinakenttiä ja asteroidejakin. Tehtävissä on satunnaisuutta eivätkä ne toistu uusintayrityksillä (pitihän sitäkin ihan testin vuoksi kokeilla) ihan samalla tavalla. Semihauskasti satunnaisuuden ansiosta yhden tehtävän sisällä voi olla helpostikin saman verran vaihtelua kuin kahden eri tehtävän välillä.
Loppujen lopuksi vaihtelua on ihan tarpeeksi ja autopilotilla posottelu toimintakohtausten välillä on just eikä melkein Wing Commanderiin sopivaa meininkiä, jonka täytyykin olla oleellinen osa Eteriumin kaltaista uusversiointia. Jäin kaipaamaan lähinnä massiivisempia useiden kymmenien tai satojen alusten taisteluita, joiden pitäisi olla nykykoneille pala kakkua. Kokonaisuutena tehtävärakenne toimii ihan hyvin, välillä mennään jo melkein X-Wing-tribuutin puolelle, kun Eterium heittää kehiin kunnon rahtilaivansuojaus-puzzlen.

Minä. Ei kovin näköinen.

Ei mikään klassikko

Harmi vain, että uudistuspuoli on mennyt osittain ihan päin persettä. Karkkigrafiikkaa en sinänsä kaipaa, mutta tyylitajulle iso kyllä kiitos ja sitä Eteriumissa ei ole vähääkään. Yhdessä säälittävän äänimaailman kanssa brutaalin ja vauhdikkaan avaruustaistelun fiilis on kuin sohisi hattaroita taskulampulla. Jos Elite- tai Star Citizen -tason graffa ei onnistu, mutta tyylitajua löytyy, niin aina voi tehdä jotain abstraktia ja yksinkertaista, mutta silti vaikuttavaa. Jos tyylitajuakaan ei ole eikä porukassa ole ketään, joka ymmärtäisi edes alkeita äänisuunnittelusta, syntyy Eteriumia.
Harmi, sillä itse taisteluosuus on ihan ok, varsinkin vähän järeämmillä aluksilla, ja tarinan seuraaminen on jopa mielenkiintoista. Helposti lähestyttävää, nostalgianhuuruista viihdettä riittää tuntikausiksi eikä halpispeliltä voi oikein liikaa vaatiakaan. 
Loppujen lopuksi pelasin Eteriumia kohtuullisella innolla ja lopun häämöttäessä jäin odottamaan jatkoa, mikä ei ole kovinkaan huono merkki, vaikka silmät ja korvat vuotaisivatkin verta joka session jälkeen.

Tukialuksen kapteeni. Heti näköisempi ja passelisti melkoinen mulkerokin.

Eternium

Arvosteltu: PC
Rogue Earth LLC
Versio: 1.1
Minimi: Windows 7+, 2GB RAM, CPU intel Core 2 Duo (Core 2 Quad), GPU Shader V3 (570GT), 500MB kovalevyä
Testattu: i7/2600K@4.2GHz, 16GB RAM, 980GTX ti, Windows 7 Ultimate 64
Moninpeli: ei
Muuta: Tarkoitettu joikkarille, mahdollista pelata hiirelläkin.

69