Keisari on kuollut! Mukana menköön koko valtakunta.
Galaktisilla jumalkeisareilla tuntuu olevan järjestään työtehtävän edellyttämänä sekä planeetan kokoinen ego että aseman säilyttämiseen vaadittava äärifanaattinen henkivartiokaarti. Kun jälleen yksi megamanageri pokkaa kultamitalin galaktisessa veivinheittokisassa, jää kaartin viimeiseksi tehtäväksi jakaa osallistumispalkintoja koko valtakunnalle oikein kunnon kaikki pelaa -hengessä.
Dying Sun ei sen enempää taustoja selittele, mutta eihän kunnon avaruusmar… lohikäärmekaartilaisen muuta tarvitse tietääkään kuin suunta seuraavaan maaliin.
Tuntini massamurhaajana
Selittely ei tosiaan kuulu Kuolevan auringon repertuaariin, puolivillaisen tutoriaalintapaisen jälkeen hypätään suoraan altaan syvään päähän. Peli opettakoon pelaajaansa! Perusasiat tulee oivallettua lähinnä nappuloita säätäessä, onneksi jo melkein parin yrityksen jälkeen tajusin, että vaikka hyvis- ja pahiskohteiden värit on kyllä jaettu perinteiseen tapaan, tällä kertaa punertavien ampuminen ei ole tarkoituksenmukaista.
Pelaamalla oppiminen toimii tässä tapauksessa ihan hyvin, sillä Dying Sun on virkistävästi puhdas taitoräiskyttely. Vaikka pelissä on periaatteessa juonellinen kampanja, ei tarinalla ole missään vaiheessa oikeasti mitään merkitystä. Itse asiassa taitava pelaaja rykäisee koko setin läpi, ainakin aloitusvaikeustasolla, reilusti vajaassa tunnissa. Ideana onkin sivutavoitteita suorittamalla kerätä tehtävistä pisteitä ja ostaa varusteita, jotka helpottavat tehtävien läpäisyä kovemmilla vaikeustasoilla. Rintakarvani rapisivat kuin joulukuusen neulaset toukokuussa, ennen kuin tajusin, että yhdellä hävittäjällä puskemisen sijaan ensimmäisen tehtävän kovempiin tasoihin on tarkoitus palata sitten kun mukana on lentue hävittäjiä, fregatti ja laivue hävittäjiä.
Vaikka välillä mukana on kalustoa melkein Homeworld-malliin ja vaikeammissa tehtävissä joutuu taktikoimaan, suurin osa pelistä koetaan avaruushävittäjän ohjaamosta. Suhteellisen rauhallisesti ohjautuva hävittäjä on tarkoitettu puikotettavaksi joikkarilla, padikin kelvannee tarvittaessa mainiosti. Käyttöliittymä on suunniteltu padille, mutta toimii hyvin myös kunnon kepillä. Meno ja meininki hidastuu huomaavaisesti aina, kun siipimiehille ja raskaammalle kalustolle jaetaan ohjeita.
Lentotuntuma on miellyttävä: se on Wing Commander -tyylinen, lievästi inertialla maustettu perusavaruusräiskintälentomalli, jossa tyhjiöliitelystä muistuttaa vain erillisellä napilla aktivoitava ”liitomoodi”. Itse olisin kaivannut vähän enemmän kikkailua mahdollistavaa pseudo-newtoniaanista lentelyä hieman Eliten tyyliin, mutta ei pohjimmiltaan onnistuneesta ja miellyttävästä ohjaustuntumasta kehtaa oikein valittaakaan.
Pelin omintakeinen, pelkistetty visuaalinen tyyli toimii hyvin. Varsinkin sniputykillä saa aikaan komeita paukkuja, mutta kyllä mukaan mahtuisi enemmänkin räminää ja ryskettä. Tehtävät muistuttavat toisiaan melko paljon ja vaikeustasoa nostamallakin mukana on enintään melko maltillinen määrä kalustoa, joten Eeppisen mittakaavan(c) avaruusräiskintäspektaakkelista ei ole kyse. Harvalukuiset vastustajat ovat lähinnä savikiekkoja ja pelin haaste syntyy jatkuvasta kiireestä: jo muutaman minuutin kuhnailun jälkeen kirittämään saapuu valtiovallan lippulaiva, jonka rökittäminen onkin sitten vähän kovempien soturien hommia.
Hyvä keisari syö kaikilta pään
Kuolevan auringon talo on kaikin puolin hyvin tehty ja toimiva peli, jonka parissa viihtyy innolla sen tunnin-pari, useammankin, jos jokainen tehtävä on ihan pakko selvittää vaikeimmallakin tasolla. Potentiaalia on kulttiklassikoksi asti, asennetta ainakin riittää. Tyypillisen täysjeesustelun tai vähintään moraalisten ongelmien kanssa painiskelun sijaan keisarillinen kaarti on pelkkää bisnestä alusta loppuun.
Matkalle jää liuta raatoja eikä lopun kiertoratapommitustehtävässä kymmenestä miljardista nollaan tikittävä laskuri mittaa aikaa. Huipennuksena lopussa pääsee vastaamaan oikeastaan melko aiheelliseen miksi-kysymykseen että keisarin puolesta tietenkin. Notta perkele.
Hillittömän kovasta meiningistä välittyy kuitenkin valitettavan vähän itse peliin asti. Äänimaisema musiikkiraitoineen ja siipimiesten kommentteineen on laatutyötä, mutta ei lähellekään tarpeeksi paatoksellista ryminää ja räimettä. Asiallinen asenne ei yksinkertaisesti riitä, kun pitäisi olla uhoa kuin sankarihevibändien kokoontumisajoissa. ”Nyt tulee vähän osumaa, suojatkin lähti” ei synnytä kunnon tuho-orgioiden edellyttämää pyhää raivoa eivätkä edes pelastuskapseliin ammuttavat uhr...kohteet anele armoa. Sillä toisella galaktisella jumalkeisarilla oli jo ysärillä hyvä peli, josta voisi ottaa oppia.
Itse toiminta on kiitettävän reipasta. Kamikaze-hyökkäys on ihan normaali perustaktiikka, sen tehostamiseen on tietenkin erikoisvarusteita ja lähipuolustusaseistus on kohti kiitävien ohjusten lisäksi luonnollisesti viritetty ampumaan myös pelastuskapseleita. Asevalikoima on aika vaatimaton, mutta muuten varustelussa riittää kiitettävästi mietittävää, vaikka mukaan mahtuu kerralla huimat kaksi erilaista vempainta. Toinen niistä on vieläpä yleensä suojakilpi, joten jos tehtävä edellyttää oikeasti kovaa lämäntekokykyä, ei ole varaa ottaa itse osumaa.
Pelin kantava idea on siis kaluston ja taktiikan optimointi eri tehtäviä varten, mikä on paljon jännittävämpää kuin voisi kuvitella. Jumiin ei onneksi voi jäädä, sillä helpoimmalla vaikeustasolla kampanja on läpi hujauksessa, vaikka pelaisi nenällä ja hampailla.
Sen jälkeen peli vasta alkaa. Kaikkien sivutehtävien suorittaminen, ja emoaluksen tiputtaminen pelkkiä pikkuhävittäjiä käyttämällä ei välttämättä onnistu sankaripelaajaltakaan ensimmäisellä yrityksellä, meiltä muilta ei välttämättä viimeiselläkään. Äkkiseltään pieneltä tuntuvat erot tehtävien välillä ovat lopulta oikeasti tuntuvia, kun marginaalit hiotaan tarpeeksi pieniksi ja jokaisella yksityiskohdalla alkaa olla merkitystä.
Mariiniveljeni
Loppujen lopuksi on turha murehtia siitä, mitä Dying Sunin olisi pitänyt tai mitä se olisi voinut olla, kun kokonaisuus on jo nyt onnistunut. Kerrankin pikkutiimin pienimuotoinen avaruuspeli on tiivis ja hiottu paketti, jossa ei ole oikeastaan mitään ylimääräistä ja kunnianhimo on suunnattu järkevästi. Yksinkertainen grafiikka on tyylikästä, toiminta mehevää eivätkä äänet kokonaisuutta kaada, vaikka parantamisen varaa olisikin. Tehtävät ovat muutaman minuutin mittaisia hektisiä mättöjä, ja jos ohjeistus onkin vähän puutteellista, oppii pelin metkut nopeasti pelaamalla.
Tarinointia Dying Sunilta ei kannata odottaa, kyseessä on pikemminkin toimintapähkinäpeli, jossa pitää ensin keksiä miten tehtävä pitäisi ratkaista ja sitten vielä hioa taitoja sen verran, että kiitos seisoo lopussa. Pahistelu ja tyly meininki peleissä ovat parhaimmillaan pysäyttäviä ja ajatuksia herättäviä tehokeinoja, mutta ei Kuolevan auringon varjossa erityisen syvällisiä moraalifilosofisia sävyjä pohdiskella. Ehkä keisari oli oikeasti hyvä isä valtakunnalleen ja synnissä rypevät salaliittolaiset seuraajineen ansaitsivat kohtalonsa, tai sitten ei.
Vähän lisää vauhtia, räminää ja räiskettä itse peliin ja ääniraidalle kunnon heviä hervottoman ylilyövällä testosteronimyrkytys-dialogilla olisi luultavasti riittänyt täräyttämään Marauder Interactiven teoksen kulttiklassikkosarjaan.
Nyt se on ”vain” mainio pikkupeli, josta avaruusräiskijät saavat maukkaan ja ravitsevan välipalan. Kattauksen kruunaa erinomaisesti toimiva VR-tuki, joka alkaa ilahduttavasti olla jo melkein genrelle tyypillinen ominaisuus. Itse asiassa tässäpä sitä olisi hyvä lähtökohta punnertaa vähän monimutkaisempikin avaruuspeli.
Minä lähtisin mielelläni seikkailemaan kuolevan auringon galaksiin pidemmäksikin aikaa.
84