Englannissa on ilmiö, jolle en ole Suomessa löytänyt vastiketta. Se on katu-uskottavuus.
Uskottavuus menee, jos esimerkiksi kärähtää siitä, että pelaa Fleet Commandia. "Aikuiseen makuun" suunnatussa Arcadessa ("Lehti, jota voit lukea niin että kaverisikin näkevät", kertoi Computer Trading Weekly) Mark Ramshaw aloittaa pelin arvostelun vetävästi näin: "Kaksi sanaa: Hanki. Elämä. Jos olet sellainen henkilö, että virtuaalilaivaston komentaminen kuulostaa edes vähän mielenkiintoiselta, et todennäköisesti käy tarpeeksi ulkona." ja loppuun: "Kaikki pelattavuus maailmassa ei muuta sitä faktaa, että tällainen raskas tilastovetoinen simu on uskottavuudelle menolippu vetiseen hautaan."
Tätä on täynnä joka lehti, mikä siis tarkoittanee, että "uskottavuus" on ihan oikea vaikuttava ja tärkeä sosiaalinen voima brittiläisessä yhteiskunnassa.
Yleensä kohautan henkisiä olkapäitäni ja oletan, että moista esiintyy kun joutuu vähintään pukeutumaan rumaan koulu-univormuun, jollei jopa siksi että lapsena teljetään yksisukupuoliseen sisäoppilaitokseen. Ego menee ja sitä on pakko pönkittää. Ei vaan Suomessa tuollaista.
Olmeille huutia
Unohdin Suomen uskottavuuden esitaistelijat. Kari Salminen kirjoittaa pääasiassa elokuvista Ilta-Sanomien viikonloppuliitteeseen tyylilajeinaan negatiivisuus ja ylimielisyys. Joka toinen torstai sarjakuvien alla hän näyttää, miten konsolipelit arvostellaan. Salminen rakastaa tietokonepelaajia, noita "elämän syrjästäkatsojia" ja "elämästä vieraantuneita scifiporukoita ja leikkisodan strategisteja". Vaikka Salminen pelaakin konsolipelejä, hän on vahvasti elämässä mukana, mitä hän sivulauseiden klubi-huomautuksilla muistaa hyvin usein täsmentää.
Salmisen reviirille on pikku hiljaa tunkeutunut Jari Lindholm, joka toteaa 24.09. Nyt-liitteessä julkaistun eXistenZ-arvostelun lopetuksessa: "Nykyiset tietokonepelit ovat ohjelmoijanörttien luomuksia, joita ostavat etupäässä teinipojat. Pelien suosio ei kuvasta taiteellista laatua vaan nuoren ihmisen tarvetta koetella refleksejään. On mahdotonta kuvitella, että tällaisesta höpöilmiöstä kaukaisessakaan tulevaisuudessa kehittyisi viihdemuoto, josta aikuiset tulevat riippuvaisiksi."
Kun Nyt oli vielä uusi, Lindholm veti siinä tietokoneosastoa ja arvosteli pelejä. Ei se ollutkaan niin lystiä, joten pelien käsittely lopetettiin ja korvattiin yleisellä tietokoneasialla. Nykyään Lindholm ei pysty sanomaan "tietokonepeli" ilman, että samassa yhteydessä esiintyvät "teinipojat", "varttuneet" ja "aikuinen maku".
Mikä ajaa keski-ikäiset miehet haukkumaan tietokonepelaamista sellaisella vihalla, joka voi syntyä vain, jos lapsena tietokonepelaajat heittivät herrojen pipon koirankakkaan joka päivä koulun päätteeksi?
Viiltävää sykolokiaa
Onko syy elokuvissa? Kumpaakin herraa yhdistää elokuvien arvostelu, ja kovin usein elokuva-arvostelijat on jo työväenopiston elokuvakerhossa ohjelmoitu samaan muottiin. Jacques Tati on hauskempi kuin John Belushi, Vaaleanpunaiset Pantterit eivät ole möykkäkomediaa, ja Krstchw Ptzzrrksvski on nero eikä pedofiili. Koska elokuva-arvostelijoiden mielipiteet eivät vaikuta siihen mitä ihmiset katsovat, on vuosikausien turha taistelu "kaupallista roskaa" vastaan varmasti jättänyt jälkensä sekä Salmiseen että Lindholmiin.
Tapaus Lindholm tuntuu selvältä: toimittaja ja elokuvakriitikko innostuu peleistä, mutta ei voi hömppäviihteen vastustajana nauttia niistä pelien omilla ehdoilla. eXistenZin lopetus kertoo suorin sanoin, että Lindholm teki mielessään peleistä tulevaisuuden taidemuodon. Pelit eivät tätä tietenkään ole eivätkä tule, joten pettymyksen puhuri kääntää takin oikein kunnolla ja peleistä tulee kaiken kevytpaskan symboli.
Vastaus arvoitus Salmiseen taitaa olla juuri tuo outo "uskottavuus", koska leffafriikki ja konsolipelaaja Salminen jutuissaan korostaa Elämää ja klubeja. Nythän on näin, että jos ihmisellä on niin sanottu Elämä, hän ottaa sen luonnollisena asiana, eikä hänelle yleensä tule edes mieleen nostaa sitä esiin. Mutta jos kirjoittaa useaan lehteen konsolipeleistä ja elokuvista, pakkohan siinä on istua kotona tuijottamassa telkkarin tai tietsikan ruutua samaan aikaan kun jengi hengailee klubilla bybiksiä tsiigaamassa. Ehkäpä oman uskottavuuden rapistumisen pelko pakottaa tekemään tietokonepelaajista antielämän vertauskuvan.
En edes tiedä, miksi välitän. Tästäkään porusta tuskin on muuta seurausta kuin että Suomalainen Mahtitoimittaja lyö suurilevikkisessä lehdessä minua ja Pelit-lehteä lyttyyn tyylillä, jonka oppii vain väittelyissä työväenopiston kahviossa, Tarkovski-maratonin jälkeen. Meneehän tuo levikkimarkkinointina. Ehkäpä tuurilla herrat samassa yhdeydessä kerrankin, edes kerran, perustelevat, miksi me tietokonepelaajat olemme elämättömiä olmeja.
