Wii Mote Chili Peppers näppäili alkusoinnut Casualizationiin ja hankalan soolo-osuuden jälkeen Facebook päättää tarttua komppikitaraan.
Satunnaispelaaminen on eräs tämän vuosituhannen kovimmista pelitrendeistä ja myös pahimmista kirosanoista. Jo Nintendo Wii on vahva näyte siitä, että taviksetkin tahtovat pelata, mutta sosiaalisen median syövereissä on kasvamassa vielä Wiitäkin kasuaalimpi pelikupla. Facebook on paljastumassa tulevaisuuden pelikultakaivokseksi.
Peliharrastaja saattaa älähtää peleiksi luokiteltaville pikkuvirityksille, mutta normaalia sukankuluttajaa yksinkertaisuus ei näytä haittaavaan. Todisteena tästä naamakirjan suosituimmilla pelisovelluksilla on kymmeniä miljoonia päivittäisiä käyttäjiä. Tällaiset lukemat saavat 12 miljoonan pelaajan World of Warcraftin näyttämään pelkältä puuhastelulta.
Pelien pelaaminen on ilmaista, mutta lisäominaisuuksia voi vinguttaa käyttöönsä Visalla. Mörpeissä päätään nostava mikromaksupolitiikka on naamakirjassa arkipäivää. Toinen tärkeä tulonlähde on mainokset, joten vilkkuvat bannerit tulevat Facebook-pelurille tutuiksi.
Ovelasti kaikki testatut Facebook-pelit on suunniteltu siten, että niitä voi pelata pikaisesti, vaikka kesken työpäivän. Elämään pikantin lisämausteen tuova pomolta piilottelu on kokonaan oma Quick Time Eventinsä ja ikkunan kätkemisen epäonnistumisella saattaa olla paljon kauaskantoisemmat seuraukset kuin kohtauksen uusiminen. Tervetuloa tosielämän rankkasateeseen!
Ei tarvitse olla kovinkaan pätevä ennustaja ounastellakseen tulevaisuuden pelikehityksen suuntaviivoja. Isot pelistudiot ovat takuuvarmasti matkalla kohti naamalaa, sillä yli sadan miljoonan käyttäjän sosiaalinen verkosto suorastaan löyhkää löysältä rahalta. Pelifirmojen pukumiehet ovat vasta nyt saamassa vainun kasuaalien euroista, mutta Facebook on jo valmiiksi pullollaan pelattavaa. Esittelemme siis tämän hetken kuumimmat Facebook-pelit.
Opiksi tai pelotteeksi.
Maatilanhoitoon keskittyvä Farmville on Facebook-pelien kiistaton kuningas. Yli 70 miljoonaa kuukausittaista kärpästä ei voi olla väärässä. Yksinkertaisen jyvänjemmauksen ympärille rakennettu paskartelupeli nojaa vahvasti yhteisöllisyyteen, sillä talkoo- ja kilketarjouksia tulvii sähköpostiin pelin aloituksen jälkeen tasaisena virtana. Yhteistyö kasvattaa tiluksia nopeammin, ja pidemmälle pelanneilta voi kinuta helpotusta esineiden, eläimien ja rahan muodossa.
Kavereiden farmeja voi kommentoida ja talkooavusta irtoaa kokemuspisteiden lisäksi kaiken maailman lisätauhkaa omien tiluksien virittelyyn. Peltojen ja kasvimaan trimmaamisen ohella myös oman virtuaalikikke... anteeksi, maatilan tuunaaminen on erittäin tärkeässä asemassa. Vaikka aktivisteja ja EU-tukia on turha odottaa, oma farmi on ainakin naapureiden vuoksi syytä saattaa edustuskuntoon.
Yhdessä asiassa Farmville onnistuu, sillä peli on sisäistänyt maanviljelyksen tärkeimmän osa-alueen: naapurikateuden. Kusemiskilpailua muistuttavaa maatilatouhuilua on mukava katsoa vierestä, mutta itse en muutaman testiviikon aikana onnistunut koukuttumaan viljelyhommista.
Esihistoriallisia statistiikkaroolipelejä muistuttava Mafia Wars edustaa naamakirjan suosituinta peligenreä. Grafiikasta riisuttua numerohippaa on tarjolla lukuisina eri variaatioina aina vampyyreistä lähtien. Mafia Wars on lajityypin johtotähti, sillä se on kerännyt ympärilleen Farmvillen lailla kymmenien miljoonien käyttäjien lauman.
Mafia Wars ja sen johdannaiset pyörivät yksinkertaisten tehtävien ympärillä, joita suorittamalla karttuu kokemusta. Grafiikkaa ja angstittomia päähahmoja lukuun ottamatta pelit muistuttavat yllättävän paljon japsiropeja. Tehtäviä grindaamalla noustaan tasoissa ja saadaan uusia missioita suoritettaviksi.
Kaverilistan viattomia märkäkorvia kannattaa värvätä omaan jengiin, mutta pelin parissa puuhastelevat kamut ovat paljon hyödyllisempiä. Heiltä voi pummata erikoisesineitä tai kylmää käteistä alkutaipaleen loiventamiseksi. Jos Visassa on virtaa, mikromaksuilla voi hankkia itselleen elämää helpottavia lisävarusteita. Tämä tosin on vähän sama asia kuin huijauskoodien käyttö.
Oman mafiaperheen hoitaminen vaatii vain muutaman klikkauksen päivässä, jonka jälkeen väsähtänyt mafioso on päästettävä lepäämään. Konttoripäivän lomassa liituraitajengin käskyttäminen käy kuin vahingossa.
Jos ikiwanha Rootbeer Tapper on tuttu, Café Worldin parissa on kuin kotonaan. Essuun pukeutuvan kahvilayrittäjän roolissa ruokitaan kaduilta sisään eksyvät kaduntallaajat. Kuppilan kustomointi on myös tärkeää, sillä viihtyisään ravinteliin tullaan huomattavasti mieluummin kuin kämäiseen Esson baariin. Toisaalta niin siivouksesta kuin sisustamisesta saa tarpeekseen jo kotioloissa ja esiliinakin on minulle valitettavan tuttu vaate.
Café Worldin suurin kompastuskivi on monotonisuus. Vaikka peli vetoaa massoihin kuin Emmerdale, sen parissa on todella tylsää. Isokin asiakasvirta on palveltu muutamassa sekunnissa ja kaikkia kuppilan toimia leimaa simppeli toteutus. Sainpa sentään värvättyä kaverilistaltani itse Al Pacinon keittiöapulaisekseni, joten jossain peli sentään onnistuu.
Legendaarisen palikkapelin perilliseksi tunnustautuva Bejeweled Blitz edustaa Facebook-pelien parhaimmistoa. Aikarajalla varustettu värillisten palikoiden ketjuttaminen ei ole muuttunut vuosien saatossa miksikään, mutta silti se koukuttaa samalla tenholla kuin aina ennenkin.
Peli on myös erinomainen esimerkki mikromaksulogiikasta, sillä keinotekoisen aikarajan saa poistettua luottokortin avulla. Minuutin mittaisiksi pätkityt matsit loppuvat juuri, kun hauskuus alkaa, ja kaverilistan pistekunkun tittelistä on jatkuvasti käynnissä armoton kamppailu.
Facebook on oiva tantere juuri Bejeweledin kaltaisille peleille. Perustemput ymmärtää sekunnissa, matsin voi ottaa minuutissa ja ikkunan saa piiloon pomon yllättäessä silmänräpäyksessä.
Kerrostalogrynderin elämää valottava Tower Bloxx on äärimmäisen hieno esimerkki siitä, että yksinkertainenkin idea voi synnyttää koukuttavan pelin. Kerrostaloja rakennetaan tiputtamalla elementtikerroksia toistensa päälle. Hommassa ei tarvita kuin yhtä nappulaa, mutta talon kasvattaminen kohti korkeuksia on kaukana helposta.
Oman haasteensa rakennushommiin lisää pelin fysiikkamoottori. Nostokurjen nokassa möllöttävä kerrostalopalikka heiluu edestakaisin ja samaa tekee alapuolella oleva talo. Mitä korkeammaksi pytinkinsä saa koottua, sitä huterampi siitä tulee. Kerrostalon pykääminen saa aikaan voimakkaan yksi kerta vielä -refleksin ja peli on omiaan umpitylsän työpäivän kuluttamiseen.
Kaikille tuttu miinaharava tunnetaan Facebookissa Treasure Madness -nimikkeellä. Karibian saarille sijoittuva aarteenmetsästys on yksinkertaista kliksuttelua, jossa etsitään miinojen sijasta rantahiekkaan haudattuja aarteita. Pelihahmo kerää tyylikkäästi kokemusta ja tasojen karttuessa uusia karttoja ilmestyy koluttavaksi.
Osa saarelta löytyneistä aarteista vaatii pienen pähkinän ratkaisua. Yksinkertaiset minipelit eivät vaadi Mensan jäsenyyttä, mutta tarjoavat pientä höystettä kartan naksutteluun. Vaihtelun puute on aarrejahdin suurin miinus. Peli paljastaa koko pokerikätensä jo viidessätoista minuutissa, jonka jälkeen tarjolla on vain puuduttavaa toistoa.
Facebookin mittakaavassa Castle Age on statistiikkaroolipelin multihuipentuma. Se on kuin steroideilla kyllästetty Mafia Wars ja kiilaa kiistatta naamakirjan monipuolisimmaksi peliviritykseksi. Sotien raiskaama satuvaltakunta on jokaisen vallanjanoisen leikkikenttä, missä vastustajien päänahat riistetään numeroarvojen täyttämillä taistelukentillä.
Roolipeleihin olennaisesti kuuluva hahmonkehitys on Castle Agessa sievennetty kokemustasoiksi, joissa noustaan tehtäviä suorittamalla. Onnistuminen palkitaan myös rahalla, jolla armeijaansa voi laajentaa. Kasvaneella muonavahvuudella pääsee suurempiin tehtäviin, joista irtoaa taas lisää nappulaa ja kokemuspisteitä.
Pelaaminen vaatii vain ikoneiden naksuttelua, ja arvontakone huolehtii lopusta. Kun päähahmon energiamittari on kulunut loppuun, seuraa levähdystauko tai luottokorttilasku, sillä tehtävien läpäisyyn vaadittavaa elinvoimaa voi näppärästi ostaa lisää. Eteneminen on erittäin suoraviivaista ja nopeaa.
Castle Age on hyvää ajantappoviihdettä, jonka suurimmat kompastuskivet ovat sekava käyttöliittymä ja todella pitkäpiimäiset pomomatsit. Pomot kestävät rutkasti kuritusta, joten lopparimatsia varten kannattaa raivata kalenteri vapaaksi asiakastapaamisista tai kuluttaa pelaamiseen vapaa-aikaa.
Ihme, ettei Tähtiportti-sarjan toiminnantäyteinen scifimaailma ole kääntynyt kunnolla peliksi. Sisälläni heräsi goa’uldinkipinä, kun pitkään Stargate Worlds -mörppiä työstänyt Cheyenne Mountain Entertainment julkaisi pari kuukautta sitten Stargate Resistancen. Unreal 3 -moottorilla väsätty tiimipohjainen moninpeliräiskyttely vaikutti kokeilemisen arvoiselta eikä 15 euron hintalappukaan vienyt opiskelijataloutta vararikkoon.
Homman pointtina on ihmisten ja järjestelmäherrojen välinen taistelu. Kummallakin ryhmittymällä on kolme erilaista hahmoluokkaa, jotka ovat peruskauraa kymmenistä muista nettiräiskinnöistä.
Ihmisyyttä edustavat rynnäkkökiväärillä varustettu solttu, tarkkuuskivääriin luottava kommando ja parantaja-tiedenainen. Järjestelmäherrat puolestaan yrittävät alistaa ihmiset sauva-aseella ruikkivan jaffan, vihollisensa läheltä käristävän goa’uldin ja selustaan iskevän näkymättömän ashrakin voimin. Hahmoluokkien välinen tasapaino on saatu mukavasti kohdalleen, sillä mikään hahmo ei ole ylitse muiden.
Kenttien ja pelimuotojen määrällä ei juhlita, sillä kumpiakin on vain kourallinen. Vastustajia kurmotetaan joko temppelissä, jäämaailmassa tai Maan kamaralla. Yleensä tavoitteena on yksinkertaisesti nitistää vastustajat yksin tai tiimissä. Vaihtoehtoisena pelimuotona on lipunryöstö, joka on pelissä ristitty Capture the Techiksi.
Resistancen perusmekaniikka ja räiskintä toimivat kelvollisesti, mutta kaikesta paistaa läpi viimeistelemättömyys. Jo alkuvalikot tuntuvat sekavilta, eikä yleisilme parane itse pelissäkään. Rupuiset hahmografiikat, aseiden hernepyssymäiset äänet ja valjut ympäristöt jättävät kylmäksi. Pelistä ei myöskään löydy ystävälistoja tai tukea modeille.
Resistanceen on luvattu tulevaisuudessa lisää sisältöä, mutta saapa nähdä. Alkuinnostuksen jälkeen pelaajamäärät ovat kääntyneet selvään laskuun. Pelaajien kaikkoaminen mielenkiintoisempiin maailmoihin ei yllätä, sillä Resistance ei hyödynnä Tähtiportti-lisenssiä millään tavalla. SG-joukkojen ja järjestelmäherrojen tilalla voisivat olla mistä tahansa scifipelistä repäistyt ryhmittymät. Sarjasta tutut teemat tai ympäristöt, hahmoista puhumattakaan, toisivat rutkasti lisää tunnelmaa, mutta kun ei niin ei.
Nyt pelaamisesta ei nauti edes vannoutunein Tähtiportti-fani. Stargate Resistance on yksinkertaisesti äärettömän keskinkertainen. Räiskintää eivät pelastaisi edes Richard Dean Andersonin kuivakan loisteliaat one-linerit.
