Arvomme kuukauden kitinän kohteen. Ja onnetar nostaa Tuomaksen Fubu-piposta... fanipojat!
Maailmassa on monia asioita, joita en ymmärrä. Vähäpätöisimmästä päästä runot ovat yksi ja fanipojat toinen. Jälkimmäiset ovat kuin kasvaimia: niitä on hyvä- ja huonolaatuisia.
Tunnen pohjatonta kunnioitusta hyviä fanipoikia kohtaan, ja katson, että he ovat yksi (varsinkin PC-) pelaamisen kivijalkoja. He saavat aikaiseksi hyviä, asiaa sisältäviä pelisivustoja, uusia kenttiä ja modeja palvomaansa peliin. Foorumikeskustelu sisältää asiaa, ei kärpästen geenimanipulointia härkäsiksi.
Sitten ovat nämä toiset, joille elämä on hysteeristä pelin X odotusta ja/tai palvontaa.
Pyhä yhteinen seurakunta
Tunnustuksellinen fanius menee minulta ohi kuin aamuyön viimeinen bussi talven pahimpana pakkasyönä. Mistä tosi fanius kumpuaa? Tuskin Orion 3 oikeasti on elämän ainoa kiintopiste.
Päätellen pelaajissa näkyvästä ihmisen ikävästä toisen luo, perussyy on sosiaalinen. Uuden pelin odottaminen on yhteishenkeä luova rituaali, jossa sen foorumeille kokoontuvat fanipojat luovat yhteisön. Osa tämän yhteisön ahkerista keskustelijoista nousee hetkeksi eräänlaiseen pseudokuuluisuuteen.
Palvontamenoja ennen pelin ilmestymistä on paljon. Jokainen uusi kuvaruutukaappaus käydään hartaasti tarkastamassa, jokainen haastattelu ja esimulgasu luetaan huolellisesti läpi. Näistä muodostetaan se pelin haavekuva, jolle julkaistu peli ei pärjää. Jo tässä vaiheessa tarvitaan tunkkiajattelua, jonka filosofia selviää seuraavasta pallean räjäyttävästä vitsistä:
Järvisen Matilta puhkesi rengas keskellä maaseutua. Vaikka plakkarissa oli vararengas, tunkki oli jäänyt kotiin. Onneksi lähellä näkyi maatalo.
Mies käveli kohti taloa ja puheli itsekseen. "Kyllä ne tunkin lainaavat!" "Vaan ei näistä maalaisketkuista tiedä." "No kyllä lainaavat." "Mutta ne vihaa meitä urpaaneja, eivätkä kiusallaankaan lainaa." "Kyllä lainaa!" "Ei kuitenkaan!" Päästyään talon vierelle mies heittää kiven ikkunasta läpi ja huutaa: "Pitäkää perkele tunkkinne!"
(Yleisön naurua, hajanaista taputusta.)
Tunkkiajattelu on geometrisesti kertautuvaa itsekiihotusta, jota harrastaa joko yksilö tai yhteisö. Ilman sitä ei voi olla fani.
Fanien kirkkona ovat pelin viralliset foorumit. Saan varmaan paljon uusia ystäviä, kun sanon, että pelin foorumit pitäisi avata vasta kun peli tai sen demo on julkaistu. Kaikki sitä ennen on pelkkää spekulointia toisen, jopa kolmannen ja neljännen käden tiedoilla tai huhuilla. Varmasti hauskaa, jos kuuluu osana Pyhän Pelin Odottajien yhteisöön, mutta muuten sisäänpäin lämpiävä lätinä peittää tärkeämmän asian alleen.
Nomen est omen
Faniudessa on paljon logiikkaa monottavia ilmiöitä, esimerkiksi Master of Orion 3:ssa hienosti näkyvä esimerkki nimimagiasta. Ykkösen ja kakkosen teki Simtex, kolmosen tekee Quicksilver, täysin eri tiimi. Quicksilver on tehnyt ihan ok-tasoisia kevytstrategioita, niin kuin Castles 1 ja 2 ja Conquest of The New World. Silti Master of Orion 3:sta automaattisesti odotetaan Simtex-luokan peliä. Jos Lord of The Rings: Return of The Kingin ohjaa Ridley Scott, ei Peter Jackson, lopputulos voi olla hyvä, mutta taatusti erilainen.
Jos uskotaan, että nimi tekee pelin, niin käänteisesti tekijätiimiin ei uskota. Jagged Alliance -tiimi voi kuvitella todistaneensa kykynsä tekemällä neljä erinomaista Jaggedia, mutta mitä tapahtui, kun he kertoivat, että seuraavassa osassa on 3D-grafiikkaa ja tosiaikainen taistelu? Ihan sama, vaikka he olisivat tehneet sata maailman parasta peliä, kyllä fani tietää, että tosiaikainen 3D-peli on tarkoitettu tyhmille kakaroille ja pettää Pyhän Jaggedin aatteen. Jatko-osan pitää olla samanlainen, mutta erilainen.
Traagisinta koko faniaatteessa on, että fanit varmasti kuvittelevat olevansa palvomansa pelin ystäviä ja tukivoimia, sen puhtauden hyväntahtoisia vartijoita. Huomattavasti todennäköisemmin he saavat pelintekijät toivomaan, että he olisivat sittenkin pysyneet tekemässä kirjanpito-ohjelmistoa. Käsitteestä "fan" on vain atismin mittainen matka niskalaukauksen arvoiseen maailmankuvaan.
Pelin kehitys vie keskimäärin vuodesta kolmeen, riippuen siitä, onko peli jatko-osa vai ei. Sen ajan pelitiimi maksaa työtiloistaan vuokraa ja sen jäsenille täytyy maksaa palkkaa, jotta nämä voivat maksaa asumisensa, ruokansa ja elättää perheensä. Fanin mielestä palkinnoksi riittää tekemisen ilo. Varsinkin silloin, kun peli on myöhässä ja duunia paiskitaan 24/7, fanit kannustavat innostavilla "Laiskat siat, sormi pois persiistä ja peli HETI valmiiksi!!!!!!" -sähköposteilla.
Minulle Taldren on sankarifirma. Näinä lampaille tarkoitettujen kloonipelien aikana he pystyivät tekemään ainutlaatuisen, hardcore-luokan avaruustaistelupelin Starfleet Command, joka pohjautui Starfleet Battles -lautapelin sääntöihin. Ikävä kyllä, vararikon partaalla roikkuva Interplay pakotti julkaisemaan pelin joulumarkkinoille keskeneräisenä.
Peliin sinänsä positiivisesti suhtautuvat fanit osoittivat tukensa vihaisella mölinällä ja kantamalla peliä takaisin kauppaan. Taldren yritti saada rahaa toimivalla koodilla ja julkaisi hyvän Orion Pirates -laajennuksen, mutta se julistettiin ostoboikottiin. Kun Taldren teki Activisionille edelleen hyvän, mutta yksinkertaistetun Starfleet Command III:n, he pettivät kakkosen perinnön. Toivottavasti fanit eivät saa upotettua tätä mainiota sarjaa.
Ihan sama ilmiö näkyy Sormusten herra -elokuvissa: joillekin ei mene jakeluun, ettei yksikään elokuvayhtiö aseta olemassaoloaan vaakalaudalle rahoittaakseen elokuvan, jossa valar ja Tom Bombadil lausuvat haltiarunoja, jotta kourallinen faneja voisi taputtaa karvaisia jalkojaan.
Rakkaus loppuu
Pelin ja sen tekijöiden ylistystä laulavilta faneilta loppuu rakkaus kuin sinkkukiitäjältä lauantaiaamuna, jos peli tekee sen virheen että myöhästyy. Tuskan ja vihan määrällä ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ihan kuin olisi kilpailu siitä, kuka on pettynein.
Kun peli ilmestyy... Lemmy Kilminsterin sanoin "Chase is better than the catch". Mitä kiivaammin peliä odottaa ja mitä enemmän rakentaa pilvilinnoja sen ominaisuuksista, sen varmemmin se on pettymys. Kokonaan tai ainakin osittain.
Fanin esikuvana ovat ne klassiset kolme apinaa: pelissä ei näy mitään pahaa, siitä ei saa puhua mitään pahaa ja jos joku sanoo siitä jotain pahaa, joka pitää paikkansa, sitä ei saa kuulla. Jos joku muistaa vielä Black & Whiten, sen fanifoorumeilla ilmiö esiintyi puhtaimpana koskaan.
Toisaalta, kuten Marcus Aurelius totesi: "Fani Luduni Lupus", fani on pelille susi. Pettymykseksi osoittautunut peli saa kyytiä kuin K.J. Ståhlberg Lapuan liikkeeltä. Jokainen pieni näppylä laajennetaan märkiväksi mätäpaiseeksi, eikä pelissä ole mitään hyvää.
Yhteen asiaan voi luottaa: kun esimerkiksi Master of Orion 3 ilmestyy, kestää vain hetken kun tulee ensimmäinen "Koska tulee Master of Orion 4?" -otsikko.
