Far Cry 4 - Pakanamaan kartta

Far Cry® 4_20141120135146

Sanotaan, että kaikki tiet vievät Roomaan. Sisällissodan runtelemaan Kyratiin vie vain yksi tie ja se on Kultainen Polku.

Ennen kuin kaivoin vanhan Pelit-lehden esiin, olin vähällä kirjoittaa Far Cry 4:stä täsmälleen samanlaisen arvostelun kuin pari vuotta sitten Far Cry 3:sta. Kyllä, kyse on jälleen epätavallisen laajasta avoimen maailman räiskintäpelistä, joka on kaikkine rosoineenkin ylivoimaisesti parasta, mitä räiskintägenressä on tänä vuonna nähty. Far Cry 4 on niin sisällöltään kuin perusrakenteeltaan melkein kaiken velkaa edeltäjälleen.

Onneksi Far Cryn puskissa rymyävä perusresepti on niin vahva, että yhtäläisyys jatko-osien välillä on kaikkea muuta kuin synti. Ei ole epäilystäkään, että talvisesongilla 2014-2015 räiskintäpelaajan lomakohde numero yksi on Himalajalla sijaitseva Kyratin kuningaskunta. Matkalle on syytä varata paitsi riittävästi vaihtokalsareita (kampanjaan kuluu helposti 20-30 tuntia) ja sopivaa pienaseistusta sisällissodan varalle.

Kynttilät on parasta jättää kotiin, sillä niiden polttaminen on Kyratissa laitonta. Laitonta on myös aseellinen vastarinta Kultaisen Polun riveissä, mutta siltä on jo vaikeampi välttyä.

Kyratin pelätty itsevaltias Pakana Min rakastaa rohkeaa pukeutumista, temppelikullasta sulatettuja näköispatsaita ja sormen heristämistä.

Säkki päähän ja onnea!

Kuvitteellinen Kyrat on sen verran syrjäinen ja vaikeakulkuinen paikka, ettei sinne reissata ilman erityisen painavaa syytä. Sellaisen Far Cry 4:n päähenkilö Ajay Ghale saa äitinsä tuhkauurnasta. Kyratissa syntynyt, mutta Yhdysvalloissa varttunut Ajay on itsepäisesti ja kaikista viranomaisten varoituksista piittaamatta päättänyt toimittaa äitivainaansa jäänteet suvun vanhaan perhehautaan. Siitä tulee melkoinen seikkailu.

Poikanen on hädin tuskin selvinnyt rajamuodollisuuksista, kun hänet jo kyyditetään pää säkitettynä Kyratin hirmuhallitsijan Pakana Minin palatsiin. Rapunyyttien äärellä käy ilmi, että eksentrinen Min oli entisessä elämässään hyvää pataa Ajayn äidin kanssa. Ajayta passataan kuin kuninkaallista vierasta, mitä nyt hänen oppaansa saa ilkeän näköisen pihvihaarukan lapaluiden väliin. ”Mokoma Kultaisen Polun terroristi.”

Ukkoparka kiskotaan syrjään. Tyranni lupaa palata ihan kohta takaisin, kunhan vain valitettavat kidutusvelvollisuudet on ensin hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ruokasaliin yksin jätetty Ajay katsoo parhaaksi nostaa kytkintä. Minulle selvisi vasta jälkikäteen, että jos olisin vain malttanut mieleni ja odottanut kärsivällisesti, vieraanvarainen isäntäni olisi palannut takaisin ja lennättänyt minut yksityishelikopterillaan sukuhaudalle. Varttitunnissa lopputekstejä lukemaan!

Mutta ei, joskus on palkitsevampaa tehdä asiat vaikeimman kautta. Palatsista pakenevan sankarin matka vie Kultaisen Polun sissiliikkeeseen, jonka päämääränä on Pakana Minin syrjäyttäminen vallasta.

Amerikkalaisturistin muodonmuutos paatuneeksi tappajaksi tapahtuu nopeasti ja sen kummemmin selittelemättä. Menköön se klassisen videopelilogiikan piikkiin. Pääasia on, että pelissä päästään nopeasti suoraan asiaan. Kyrat vapautetaan systemaattisesti tukikohta ja radiomasto kerrallaan. Jos Far Cry 3 on yhtään tuttu, tiedät täsmälleen mistä on kyse.

Valloituspuuhat etenevät käytännössä pelaajan määräämässä tahdissa, tarina vastaavasti omilla raiteillaan kampanjatehtäviä suorittamalla.

Tehtävien jujuna on se, että Kultainen Polku osoittautuu kahden asian liikkeeksi: yksi sissijohtaja haluaisi palauttaa perinteiset uskonnolliset arvot kunniaan, toinen taas modernisoida takapajulasta huumekaupalla rahoitetun hyvinvointivaltion. Vaa’ankielen asemaan nousevan päähenkilön epäkiitollisena tehtävänä on valita, kumpaa kuppikuntaa suosivalla tavalla kukin tehtävä suoritetaan.

Minusta ei ainakaan ollut säästämään Pakana Minhin heroiinitehdasta Kultaisen Polun käyttöön, ei vaikka huumekaupalla olisi ostettu miten monta koulukirjaa ja rokotusohjelmaa.

Far Cry 4 on niin tätä: kun yhdestä Pakana Minin partiosta pääsee eroon, niin toinen kurvaa jo paikalle. Jeeppi tosin pysähtyisi yhteen osumaan kranaatinheittimestä.

Tekoälyä jallittamassa

Far Cry 4:n kampanjatehtävät muodostavat varsin pitkän kokonaisuuden. Sivutehtävät mukaan lukien tekemistä on niin paljon, että olen melkein valmis antamaan anteeksi tehtävien epätasaisen laadun.

Parhaita tehtäviä ovat selkeästi ne, joissa hyödynnetään Far Cryn suurinta valttia eli hiekkalaatikkomalliin toteutettua peliympäristöä. Kun tavoite on ennalta määrätty, mutta tekotapa vapaa, niin lämmittäähän se vanhan räiskintäpelaajan mieltä. Kehnommissa kampanjatehtävissä taas juostaan kapeissa tapahtumaränneissä ja sinnitellään aikarajoja, vaivalla keräiltyjen aseiden riistämistä  ja ankeutuksia vastaan.

Peli astuu kokonaan mukavuusalueensa ulkopuolelle myyttisessä Shangri-Lassa, jonka voi kaiketi tulkita jonkin sortin huumehourailuksi. Nämä unenomaiset jaksot ovat visuaalisesti kiehtovia, mutta niiden pelattavuus haisee. Eniten minua häiritsi se, että Shangri-La typistää sankarin keinovalikoiman pelkkiin melee-iskuihin ja ärsyttävän epätarkalla jousipyssyllä ampumiseen. En pitäisi kumpaakaan Far Cryn erityisenä vahvuutena. Henkimaailmasta sielunkumppaniksi löytyvä valkoinen tiikeri on sentään symppis.

En missään nimessä inhonnut kampanjatehtäviä, mutta kaiken kaikkiaan pidin niitä toissijaisena pelisisältönä. Minulle Far Cry -kokemuksen todellinen herkkukastike perustui tukikohtien vapauttamiseen. Niihin voi hyökätä juuri sellaisella taktiikalla kuin parhaaksi katsoo: rynnäköimällä suoraan päin, napsimalla muista erilleen harhautuneita vartijoita äänettömästi yksi kerrallaan tai raukkamaisella iske & pakene -mentaliteetilla.

Liian suoraviivaista toimintaa mutkistavat leireihin asennetut hälyttimet. Hätäkutsuun ei tarvita kuin yksi katveeseen jäänyt vartiomies ja sen jälkeen kimpussa on autolasteittain lisäjoukkoja. Paskaksi ammutut hälytysboksit poistavat yhden ongelman, mutta luovat uuden, kun vartijat hermostuvat ja ryhtyvät tarkkailemaan ympäristöään.

Väitän, että vähintään puolet tukikohtaiskujen nautittavuudesta perustuu tekoälyn inhimillisiin reaktioihin. Niin kauan kuin pelaaja pysyy piilossa, vartijat ovat aidosti ymmällään, eivätkä mitenkään maagisesti hakeudu kimppuun. Illuusio tekoälyn inhimillisyydestä rakoilee vasta suorassa tulitaisteluissa, kun viholliset räiskivät päähenkilöä liki erehtymättömällä tarkkuudella vaikka sadan metrin päähän puiden suojiin.

Ihmiset ovat HUR-R-R-JAN hyviä!

Mesimäyrä vihaa sinua

Lumisten huippujen ympäröimät kyratilaiset vuoristolaaksot ovat yhtä suurta postikorttimaisemaa. Riippuliitimestä nähtynä näkymät ovat suorastaan pakahduttavan kauniita. Mikään määrä rukousmyllyjen pyörittämistä ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että Kyratin luonto on vähintään yhtä kamalaa kuin siinä sarjakuvassa.

Tiikerit, pantterit, karhut, sudet, mesimäyrät - jopa uljaat kotkat - ne kaikki janoavat ihmisverta, ihan sama kenen. Eläinten hyökkäyksiä voi yhtään liioittelematta kuvailla jatkuviksi. Ainoan lohdun saa siitä, että luonto iskee täysin summittaisesti milloin pelaajaa, milloin vihollisia ja milloin siviilejä vastaan. Eläimet saalistavat ja tappavat myös toisiaan.

Kamala luonto herättää kiukkua, mutta kiukun voi valjastaa omiin käyttötarkoituksiin. Vihollisleirin keskelle heitetty lihaisa syötti on kuin biologinen ase, joka houkuttelee noin viidessä sekunnissa lähimmän turkiseläimen paikalle. Tuskin tiikeri koko leiriä saa hengiltä, mutta uskokaa huviksenne, kyllä siinä ihan tarpeeksi monta miestä lakoaa.

Villieläinten todellinen välinearvo piilee niistä saatavissa nahoissa. Far Cry 4:ssä tiikerin paikka ei ole tankissa, vaan kolmostason käsikranaattikassissa. Irvokkaimpana crafting-tapauksena voinee pitää miljoona rupiaa vetävää jättilompakkoa, jonka valmistamiseen tarvitaan neljä (!) uhanalaisen sumatransarvikuonon nahkaa.

Korkeimmilta jyrkänteiltä avautuvat maisemat jaksavat hämmästyttää pelin loppuun asti.

Ininää Ministä

Verenpainetta nostattavat äkkikuolemat petoeläinten kynsissä ovat eräs keskeinen syy, miksi pidän Far Cry 4:ää hiomattomana timanttina. Toinen syy on grindaaminen, jota on pakko harrastaa, jos mielii saada käsiinsä pelin parhaita aseita. Areenataisteluiden kohdalla jouduin toteamaan, että kärsivällisyyteni oli tullut täyteen. En kerta kaikkiaan jaksanut kymmentä kierrosta itseään toistavaa areenajyystöä, en vaikka palkintona olisi ollut himoitsevani äänenvaimennettu superrynkky.

Pelin outo tallennussysteemi aiheuttaa välillä sangen erikoisia tilanteita, jos Ajay onnistuu heittämään veivinsä juuri kun jokin tärkeä tavoite on saavutettu. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, kun kikkailee vähän liikaa ajoneuvojen tai maastossa leviävän tulen kanssa. Kuolinruudun ja latailun jälkeen käy toisinaan ilmi, että Ajay on kirjaimellisesti palannut kuolleista, kun traagisesti päättynyt tehtävä katsotaankin suoritetuksi.

Erikoista on sekin, kuinka vähän ruutuaikaa Far Cry 4 loppujen lopuksi suo ylivoimaisesti parhaalle hahmolleen eli valloittavan sofistikoituneelle psykopaatilleen Pakana Minille. Räväkän alun jälkeen tyranni häivytetään pitkäksi aikaa taustalle pelkäksi radioääneksi, eikä Pakanan pelättyjä kätyreitäkään nähdä kuin vilaukselta. Kultaisen polun päätylsimysten seurasta sen sijaan nautitaan lukemattomien (ja skippaamattomien) välinäytösten ajan.

Pelilliset ansiot painavat kuitenkin Far Cry 4:n vaakakupissa paljon enemmän kuin pienet muotoseikat. Harvoinpa räiskintäpelissä pääsee nauttimaan näin pitkälle omiin mieltymyksiin räätälöidyistä pelikokemuksesta. Kun sisältöä on paljon enemmän kuin kohtuudella jaksaa pelata, Far Cry 4 suo pelaajalle mahdollisuuden poimia rusinoita pullasta. Jos en kerran tykännyt valinnaisista rallitehtävistä, niin miksi suorittaisin sellaisia ollenkaan? Enkä sitten suorittanutkaan.

Henkilökohtaisesti pidin tärkeimpänä sitä, että hiiviskelyn ja suoraan toiminnan suhde oli melkein koko ajan omissa käsissäni. Se on kerrassaan nautinnollinen hetki, kun vastapuolen rivit ovat harventuneet siihen pisteeseen, että varovaisuuden voi heittää viimein ikkunasta. Omissa kirjoissani Ajay on okay.

Tuomas Honkala

 

Far Cry 4

Arvosteltu: PS4

Saatavilla: PC, PS3, Xbox 360, Xbox One

Moninpeli: Netissä 2 pelaajan co-op ja 2-10 pelaajan pvp.

Muuta: Tekstitetty kokonaan suomeksi. Mukana karttaeditori, jolla voi luoda yksinpelattavia minitehtäviä.

Ikäraja: 18

 

Avoimen maailman Far Cry 4 on rosoineenkin vuoden paras räiskintäpeli, jossa hiiviskely ja suora toiminta ovat täydellisesti tasapainossa.

 

 

Eikä tässä vielä kaikki

On olemassa kahdenlaisia räiskintäpelejä. On sellaisia, joiden lyhyenläntä yksinpelikampanja kaipaa rinnalleen co-opia ja moninpeliä, ja sitten sellaisia, joissa kummallekaan on vaikea keksiä tarvetta. Far Cry 4 on suunniteltu kuin se edustaisi ensiksi mainittua kategoriaa, vaikka se kuuluu tukevasti jälkimmäiseen.

En missään vaiheessa kaivannut leikkikaveria hiekkalaatikkooni, kampanjatehtävien lomassa aktivoitava co-op-kimppa tuntui lähinnä immersiota rikkovalta ja tarkoituksenvastaiselta. Linnoituksen muureja kiipeävä vaeltava aave ei apuria kaipaa.

En innostunut yhtään enempää pvp-verkkopelistä, jonka teemana on epäsymmetrinen sodankäynti. Idea on sinänsä omaperäinen, kun jousin aseistautuneet ja villieläimiä hallitsevat metsien miehet ottavat mittaa tuliasein ja ajoneuvoin varustautuneista vastustajistaan. Valitettavasti moninpelin keskeisin anti on yhdellä puolella jousipyssyilyä ja toisella villieläimien kynsiin kuolemista. Viisi vastaan viisi -joukkuein pelattava moninpeli sortuu omaan nokkeluuteensa.

Far Cry 4:n höysteistä selvästi parhain on karttaeditori, jonka avulla voi tehtailla pieniä yksinpelitehtäviä. Oma energiani ei karttojen kanssa näpertelyyn riittänyt, mutta muiden vaivannäkö ansaitsee kaiken arvostuksen. Käyttäjien tekemät kentät on luetteloitu ja pisteytetty omaan valikkoonsa pelin sisällä. Se on harvinaista herkkua konsolipelissä!

91