Grand Theft Auto V - Elää ja kuolla Los Santosissa

Getareissa räiskintä parantaa peli peliltä, aivan kuin sika juoksuaan (badam-tsihh).

Paras Grand Theft Auto on nyt vieläkin parempi.

Toisinaan pelatessa tulee hetkiä, jotka tietää muistavansa lopun ikäänsä. Ensimmäinen Doom-kokeilu on yhä tuoreessa muistissa, samoin kuin Rebel Assaultin rompulta virranneen videoklippigrafiikan leukoja loksauttava komeus. Viides Grand Theft Auto tallentui vuosi sitten muistipankkeihini mainiolla tarinallaan ja kerrassaan uskomattoman immersiivisellä pelimaailmallaan. On ilo huomata, ettei Los Santosin tenho ole laantunut.

Kun ensimmäisen kerran maakunnasta päästelee kohti metropolialuetta ja kaupungin värivalot tervehtivät kulkijaa, näkymää on pakko pysähtyä ihastelemaan. Rockstarin insinöörityön taidonnäyte on edelleen vertaansa vailla. Tämän immersiivisempää hiekkalaatikkoa saa nykypeleistä etsiä elektronimikroskoopilla.

Tässä yksi lukuisista takapuolista. Nyt asialla on Lester.

Kasper ja Jesper ja Joonatan

Viides Grand Theft Auto puree myös tarinahermoon kuin piraija. Kevyellä otteella kulkeva juoni nostaa keskiöönsä kolme konnaa, joista yksi on aloitteleva märkäkorva, toinen psykologilla ramppaava ex-pankkiryöstäjä ja kolmas umpihullu.

Tarina viskaa tehosekoittimeen Breaking Badin, Sopranosin sekä nipun Michael Mannin elokuvia ja vääntää niistä rikos-smoothien. Lopputuloksena syntyy hirtehisellä huumorilla ryyditetty, kulutusyhteiskunnalle iloisesti raipaniskuja jakava toimintaseikkailu, joka kanonisoidaan viimeistään dialogillaan osaksi digitaalisen tarinankerronnan historiaa.

Vaikka tapahtumiin ei pysty vaikuttamaan kuin nimellisesti, pitää liki elokuvamainen tarinankerronta pakan niin hyvin kasassa, ettei enempää kehtaa edes toivoa. Sekopää-Trevorin, märkäkorva-Franklinin ja eläkeläis-Michaelin muodostaman konnakoplan toikkarointi tarjoaa sopivassa suhteessa toverillista rakkautta, tiukkaa toimintaa ja meikäläisen makuhermoon täydellisesti osuvaa huumoria.

Nautin erityisesti piikikkäästä kommentaarista nykyistä kulutusjuhlaa kohtaan. Ironiankatkuinen irvailu osuu just eikä melkein kohteeseensa. Los Santosin pintakiiltomaailma näyttäytyy pelaajalle pelkkänä kuorena vailla substanssia, aivan kuin esikuvanaan toimiva Los Angeles, jossa julkkikset ovat jumalasta seuraavia ja uutiset sisältävät faktoiksi naamioituja mielipiteitä. Ainoa ero on, että reaalimaailma ottaa itsensä tosissaan.

Upotin viidenteen Getariin jo kymmeniä tunteja, mutta paketti kaappasi jälleen mukaansa suorastaan Mielettömällä imulla. Rockstar olisi voinut myydä saman tuotoksen uusissa kuorissa, mutta sukupolvenvaihdokseen on maltettu myös panostaa. Toki kerskakulutukselle irvaileva kerronnallinen pilkkakirves hipaisee myös Rockstarin omia nilkkoja, mutta annettakoon anteeksi. Kun sama peli julkaistaan tammikuussa vielä kolmannen kerran, joku ilkeämpi voisi puhua rahastuksesta. (Ei, ilkeämpi puhuu NextGen-versioiden suoja-ajasta ennen äärimmäistä pc-versiota._nn)

Hybridiauto taittaa matkaa myös maastossa, ainakin jotenkuten.

Katso mua silmiin

Näkyvin uudistus on ensimmäisen persoonan pelinäkymä, joka toimii yllätyshyvin niin autoillessa kuin jalkaväkihommissa. Etenkin moottoripyörien ja lentovekottimien käskyttäminen sujuu paljon paremmin kuin selän takaa tihrustaessa. Lentotehtävät  eivät ole herkkua vieläkään, mutta nyt sentään on edes teoreettinen mahdollisuus onnistumiseen.

Ohjainasetukset voi määritellä erikseen sekä ensimmäiselle että kolmannelle perspektiiville, mutta itse pärjäsin ohjelmoijien laatimien oletuskontrollien kanssa varsin hyvin. Ainoastaan käsijarru piti vaihtaa hartianappulasta X-painikkeelle.

First person -moodi toimii räiskiessä kaahausta paremmin. Autojen ohjaamoissa näkymää on karsittu, joten etenkin takaa-ajoissa kamera on pakko lähettää takapuskurin tuntumaan liihottelemaan, jotta pysyy kartalla siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Toisaalta taas, ahtaassa katumaastossa pitää toisinaan päästellä hieman isomman kaliiperin kulkupeleillä ja niiden kepittämiseen konepellin tuntumaan liimautuva FPS-näkymä on omiaan.

Voisin vaikka lyödä vetoa, että silmänäkymä on ympätty peliin Oculus Rift mielessä. Lupaan juhlallisesti syödä pelin mukana toimitetun (kohtuullisen paksun) ohjekirjan, ellei okulaari ole tuettuna heti pc-version julkaisun yhteydessä.

Pekka ja Pätkä poliiseina.

Maa on niin kaunis

Autoilun ohella myös grafiikkaa on siistitty. Piirtoetäisyyttä on kasvatettu, tavaraa näkyy ruudulla enemmän ja resoluutio naksahtaa aitoon Full-HD-asentoon. Vastoin hype-lupauksia ruutua päivitetään kuitenkin vain 30 kertaa sekunnissa.

Hahmo- ja automalleihin ei ole kajottu, mutta Last of Usin remasterointi todistaa, ettei grafiikkapyörää tarvitse keksiä uudelleen, vaikka alusta vaihtuukin tehokkaammaksi. GTA 5 on edelleen pirun komea peli. Etenkin yöaikaan Los Santos suorastaan loistaa ja sääefektit on hoidettu mallikkaasti.

Muutamia kauneusvirheitä näkyy siellä täällä. Esimerkiksi varjot temppuilevat toisinaan ja ajoradalle ilmestyi tyhjästä uusia autoja. Kantaisää vaivannut satunnainen nykiminen on historiaa, sillä kauniit maisemat rullaavat ruudulla ilman ysköksiä.

Myös liikennettä tuntuisi olevan perstuntumalta arvioituna aikaisempaa enemmän, mutta E3-demossa kohahduttaneita megaruuhkia en päässyt omin silmin todistamaan. Vanhat optimointitemput istuvat myös tiukassa. Kun yritin tehtävässä luoda liikennesuman blokkaamaan kiinniotettavaa autoa, hartaasti rakentamani kaaos katosi heti kun käänsin selkäni.

Ylimääräistä tauhkaa on lisätty jo valmiiksi Los Santosin tapahtumarikkaille kaduille ja auto- sekä asevalikoimaa on lihotettu. Näppäränä lisäbonuksena uuden Dualshockin etureunan ledivalopatteristo on otettu hyötykäyttöön: ajojahdin aikana peliohjain vilkkuu punaisena ja sinisenä. Kännykkäpuhelut ja poliisiradio puolestaan menevät oletuksena ohjaimen kaiuttimelle. Kapulan keskellä olevaa elealuetta voi käyttää esimerkiksi radiokanavien vaihtamiseen. Myös aseen voi kaivaa käteen läystäkettä sipaisemalla.

Peliin lisätty fps-näkymä helpottaa pakomatkoja ja antaa viitteitä virtuaalitodellisuutta tukevasta pc-versiosta.

Ammun, siis olen

Getarin tehtävät satavat karkeasti kahteen laariin: autoiluun ja ammuskeluun. Autojen ohjaustuntuma on mallikas, joskin käsijarrun sielunelämän sisäistämiseen saattaa tuhrautua muutama tovi. Kulkupelejä kepitetään kaasu pohjassa ja arcadehenkinen rällästely antaa paljon anteeksi.

Kasvanut autovalikoima tarjoaa jokaiselle jotain. Jostain perverssistä syystä itseäni miellyttivät sardiinipurkin kokoiset pikkuautot, jotka kääntyvät liki paikallaan, mahtuvat ahtaista rakosista ja etuvetoisina tarjoavat hyvän ohjaustuntuman. Kun mopoautolla puikkelehtii geton läpi sinivuokot kintereillä, pakomatkan voi siirtää ahtaille syrjäkujille sen sijaan, että yrittäisi karistaa kiiman pääväylillä sohaamalla.

Ammuskelu on hiukan heikommissa kantimissa, joskin Rockstar on peli peliltä parantanut ohjaustuntumaa. Hahmot ymmärtävät hakea suojaa, mutta liikkuminen suojasta toiseen on kulmikasta. Kontrollien holtittomuus kostautuu, kun sankari pitäisi ohjata nopeasti vihollistulelta suojaan.

Sopivana myönnytyksenä avulias tähtäintonttu etsii kohteen keskelle ampumasektoria, kun vetää vasemmasta liipaisimesta. Kompromissi osuu jonnekin sujuvan toiminnan ja kolhohkojen räiskintäkontrollien rajapintaan, sillä räiminnässä on jatkuvasti läsnä elokuvamainen fiilis.

Aivan kaikkeen ei automaattitähtäyskään pysty. Auton hanskaaminen ja röpöttely samaan aikaan on taikatemppu, johon kaksi kättä eivät tunnu riittävän. Onneksi moniajoammuskelua ei tarjoilla kuin satunnaisesti.

Pahamaineinen kidutuskohtaus on edelleen varsin karua katsottavaa.

Kolmen keikka

Itse juonipeliin ei uusioversiossa ole puututtu. Jokainen päätehtävistä on hiton hyvin käsikirjoitettu ja ne sisältävät riittävästi vaihtelua. Kolmen päähenkilön välillä sukkuloidaan sujuvasti ja kaikilla on omat erikoistaitonsa.

Franklin pystyy hidastamaan ajaessa aikaa, jolloin ajolinjojen etsiminen käy hieman paremmin. Trevor sekoaa, jonka ansiosta ammuskeluteho paranee ja nahka kovettuu. Michael taas on Max Payne, jonka bullet timea imitoiva erikoiskyky helpottaa vihujen napsimista.

Paketin parasta antia ovat ehdottomasti koko konkkaronkkaa vaativat Heist-keikat. Massiiviset ryöstöretket vaativat onnistuakseen ennakoivia valmistelutehtäviä, apulaisia ja suunnittelua. Kun pilliin vihelletään ja kolmikko syöksyy baanalle, meininki on kuin suoraan Michael Mannin Heat-leffasta.

Epäonnistumisen mahdollisuus on varsin marginaalinen, sillä liian hankalat kohdat voi skipata kolmen epäonnistumisen jälkeen. Itse sorruin käyttämään ohita-nappulaa ainoastaan muutamissa lentokohtauksissa. Minun herkkiä käsiäni ei yksinkertaisesti ole tehty käskyttämään RockstAirin lentokoneita.

Viides GTA on edelleen törkeän kova paketti ja todistaa omalta osaltaan Rockstarin etumatkan kilpailijoihinsa. Vaikka pelin julkaisusta on ehtinyt kulua jo vuoden verran, yksikään toinen avoimen maailman toimintaseikkailu ei ole onnistunut nousemaan samalle tasolle.

Uuden sukupolven GTA 5 on toistaiseksi paras koskaan julkaistu GTA-peli, ainakin siihen saakka, kunnes olmit saavat tammikuussa oman versionsa.

Spiderman, siperman, does whatever spider can.

Juho Kuorikoski

 

 

Grand Theft Auto V

Rockstar Games/Take-Two

Arvosteltu: PS4

Saatavilla: Xbox One, PS3, Xbox 360

Tulossa: PC

Moninpeli: 2-30 pelaajaa

Ikäraja: 18+

 

Kuningas pysyy valtaistuimellaan. Viides GTA on myös nykyisen konesukupolven peliparhaimmistoa.

92