En ollut uskoa silmiäni, kun posti toi 92-prosenttisesti valmiin version Half-Life 2:sta. Mutta voih! Kolumniani lukuun ottamatta koko muu lehti oli jo painossa. Vetäisin pelin viikonloppuna läpi, ja tässä perinpohjainen arvostelu, ensimmäisenä maailmassa. Kuvat sitten ensi numerossa.
Gordon Freeman on palannut! Sinun tehtäväsi on pelastaa maailma täydelliseltä alienien herruudelta tiedemies Eli Vancen ja hänen tyttärensä Alyxin kanssa. Se pieni tapaus Black Mesassa oli vain alkua: nyt nuo kurjat xeniläiset ja uusi uhka Combine ovat levinneet yli koko maailman aiheuttaen valtavan määrän tuhoa ja kuolemaa. On sinun asiasi pistää asiat kuntoon.
Halffis kakkosta on odotettu, ja monessa mielessä voidaan sanoa sen ehkä jopa pitävän lupauksensa. Half-Life 2 palaa ykkös-Halffiksen alien-vastaisen taistelun tunnelmiin. Tällä kertaa asiat ovat vain paljon pahemmin. Itäeurooppalaiseen C-17-kaupunkiin sijoittuvan pelin juonta en viitsi tämän enempää spoilata, etteivät yllätykset mene pieleen.
Juoni kulkee yleensä ottaen ihan mukavasti, vaikka välillä se vähän harhailee, ja lopetus ei mielestäni ole paras mahdollinen. Tosin se jättää kentän auki Half-Life 3:n tulla, eikä tällä kertaa käydä Xenissä.
Hienon näköinen
Ensimmäisenä iskee silmään grafiikka. Se ei ole mitenkään merkittävän hienoa näyttävyydeltään, mutta toimivuudessa se voittaa minkä näyttävyydessä menettää. Kun mömmö kävelee propelliin ja menee keskeltä poikki, se on tärkeämpää kuin makeat lens flaret tai upeat partikkeliefektit. Eipä silti etteikö Halffis kakkonen osaisi omia näyttäviä kikkojaankin.
Half-Life 2:n odotetuimpia uudistuksia on fysiikanmallinnuksen yhdistäminen peliin. Se ei ihan toimi niin hyvin kun toivoin, mutta on sillä sentään pelillistä merkitystä. Esimerkiksi pöydän voi työntää oven eteen estämään vihollisen sisään ryntäämistä, ja ympäristöä voi muutenkin hyödyntää monessa eri asiassa. Tuntuu kuin kaikki esineet pelimaailmassa tottelisivat fysiikan lakeja. Kaikin osin fysiikka ei ole uskottavaa, mutta yritys on niin hyvä, etten viitsi napista.
Pelin vihollisista osa on vanhoja, osa uusia, mutta kyllä niistä perinteinen xeniläisyys huokuu. Osalla on kaikkia mielenkiintoisia kykyjä, jotka tekevät pelaajan aseman vaikeaksi. Kun ensimmäisen kerran näkee H.G. Wellsiltä pöllityn valtavan kolmijalkaisen avaruusolion, Striderin, liikkuvan kaupungin yllä, sen muistaa päiviensä loppuun asti.
Vihollista röpötetään tutulla valikoimalla oikeita aseita ja futuristisia scifi-pyssyjä. Niistä vängimmästä päästä on painovoiman kumoava pyssy, jolla voi siirrellä esineitä. Suurimmassa osassa aseita on mukavaa potkua, ja kaikissa on hauska sekundäärinen tulitusmoodi.
Tunteet peliin
Kun PlayStation 2 aikoinaan mainosti tuovansa tunteet peleihin, Half-Life 2 tekee sen "oikeasti". Valven uusi pelimoottori heijastaa pelaajahahmojen kasvoille ihmistunteiden koko kirjon hymystä kauhuun, ällistyksestä yllätykseen. Eihän sillä muuta merkitystä ole kuin immersion lisääminen. Ja sen se tekee. Hetkittäin unohtuu, että Alyx on virtuaalinen lumenainen, ei oikea asetoveri. Mukana ovat tutut tiedemiehet paremman näköisinä versioina sekä tietysti Barney.
Tekniikka on vielä parempaa kuin sisältö, joka nojaa vielä vahvasti ammuskeluun. Toisaalta Valven näkemys ja vahva pelillinen ote ovat kuitenkin aivan eri luokkaa kuin räiskintägenressä yleensä. Vaikka skriptatut tapahtumat eivät enää ole sellainen uutuus kuin vuonna 1998, tehoaan ne eivät ole menettäneet, ja nyt ne ovat entistä interaktiivisempia. Vähän väliä näennäisesti rauhallinen eteneminen rikotaan vaikka lonkerolla, joka yllättäen nappaa vartijan.
Valven toinen tavaramerkki, hyvä tekoäly, näkyy esimerkiksi kohtauksissa, joissa Freemanilla on kavereita mukana. Miehethän ryynäävät kuin ammattilaiset! Jopa pelin alienit käyttäytyvät kuin älykkäät olennot satuinnaista sekoilua lukuun ottamatta.
Ei mahda mitään: Half-Life 2 räjäyttää tajunnan, vaikka jossain määrin menettääkin iskuaan loppua kohti. Se merkitsee niin suurta edistysaskelta 3D-räiskintöjen maailmassa, että kilpailijoilla tulee olemaan kova työ olla näyttämättä vanhanaikaisilta.
Kymmenien ihmisten moninpeliä ei luonnollisesti päässyt vielä testaamaan, mutta siinä on selkeää lupausta, varsinkin sitten kun modimiehet saavat hengentuotteensa ulos. Aah, Counter-Strike 2 tällä pelimoottorilla. Tuskin maltan odottaa.
On pakko myönttää, että vikoineenkin Half-Life 2 on ehkä PARAS KOSKAAN NÄKEMÄNI PELI, ja jollei se tule palauttamaan PC-pelaamista ykköseksi, maailmassa ei ole enää mitään järkeä.
Nnirvi
97 + Pelit suosittelee
Paras peli ikinä!
Siltä varalta että joku ei ymmärrä, tämä Half-Life 2 arvostelu on täyttä valhetta. Se on kirjoitettu muutaman trailerin ja muun netistä viidessä minuutissa kaivetun yleisen materiaalin pohjalta. Todella kiinnostaa nähdä, kuinka lähelle pääsin, jos Halffis 2 joskus ilmestyy
En edes yrittänyt valehdella viimeisen päälle, vaan jätin selvästi erottuvia merkkejä väärennöksestä aina suoria käännöksiä myöten. Vaikka pääosin yritin turvata selustaani, jotten jäisi valheesta kiinni, muutama perusteltu riski ja johtopäätös oli pakko ottaa. Kun tiedät jutun olevan satua, alan perustekniikoiden pitäisi löytyä jutusta varsin helposti.
Mitä enemmän uskoit lukevasi oikeaa arvostelua, sen heikompi medialukutaito sinulla on. Faktan erottaminen satuilusta on aiiiika tärkeä taito nykyään.
Näin karkea, peliä näkemättä kirjoitettu satuilu on äärimmäisen harvinainen. Yleisin on pika-arvostelu, sekä "Meillä ensimmäisenä" -asenteen mukana standardiksi muodostunut hotellihuonearvostelu, jossa journalisti lentää pelaamaan Maailman Yksinoikeuden esiversiota hotellihuoneeseen vuorokaudeksi tai iltapäiväksi, yleensä valvonnan alaisena. Siitä revitään ainekset kuuden sivun "Definite Review" -pakettiin.
Vähän sama juttu kun aikoinaan koulussa piti sivun tiedoilla kirjoittaa neljän sivun essee.
