Xbox löi konsolipelaajia Halolla päähän.
Vuosikymmen sitten oli vielä yleisesti vallalla käsitys, ettei silmien kautta kuvattu räiskintä toimi konsoleilla. Suurin osa tarjonnasta oli kehnoja PC-käännöksiä, jotka olivat kuin varjoja esikuvistaan. Sitten tuli Halon valo, eikä mikään ollut entisensä.
2000-luvun alussa pelikonsolien taistelukentälle oli astumassa kokonaan uusi kilpailija, Microsoftin Xbox. Uusi konsoli tarvitsi vetävän yksinoikeuspelin laitemyyntiä siivittämään. Tähän valjastettiin Bungien PC:lle kehityksessä ollut räiskintäpeli Halo.
Xboxin Halo: Combat Evolved (Pelit 3/2002, 94 p) oli neljä vuotta aiemmin julkaistun Half-Lifen tapaan lajityypin virstanpylväs, jota kaikki sen jälkeen julkaistut kilpailijat imitoivat. Se oli myös ensimmäinen konsoliräiskintä, jonka ympärille kasvoi pitkäikäinen moninpeliskene.
Suurin yksittäinen syy Halon valtavan suosion takana oli huippuunsa hiottu ohjaus. Ensimmäistä kertaa FPS:n ohjaaminen tateilla ei tuntunut sohimiselta tai taikaluotien avustamalta automaattiräiskeeltä. Olihan Halossa lisäksi myös hyvä tarina, upeat musiikit ja viimeistelty tekninen toteutus.
Avaruusajan supersoturi Master Chiefin taistelu ihmiskunnan puolesta violetteja avaruushirviöitä vastaan saavutti jo ykkösessä pateettiset mittasuhteet, mutta värikäs ja sarjakuvamainen ilme piti kokonaisuuden tyylillisesti toimivana. Ensimmäisen Halon ainoa kauneusvirhe oli itseään toistava kenttäsuunnittelu, joka johtui kiirehditystä viimeistelystä.
Kutsu minua Pomoksi
Master Chiefista tuli nopeasti yksi pelimaailman ikoneista, jonka vihreä haarniska ja läpitunkematon kypärä nousivat sankaruuden ja epäitsekkään uhrautumisen symboleiksi. Geneettisesti muokattu ja haarniskan suojaama supersotilas John-117 on spartalainen, lajinsa viimeinen. Hän ei koskaan anna periksi, ja taistelee viimeiseen asti suojellakseen ihmiskuntaa avaruusolentojen Covenant-liittoumalta, joka käy loputonta uskonsotaa ihmisiä vastaan.
Ykkös-Halossa kamppailu käytiin muinaisella Halo-rengasmaailmalla, mutta jatko-osa Halo 2 (Pelit 11/2004, 96 p) toi sodan kotiin. Jo valmiiksi eeppinen tarina veti uuden vaihteen silmään, kun muukalaisliitto hyökkää maahan, ja tarinaa päästiin seuraamaan myös Covenantin sisäisten tapahtumien kautta.
Halo 2 oli yksi kaikkien aikojen odotetuimpia pelejä, ja se jopa ylitti odotukset. Grafiikka oli Xboxilla jotain ennen näkemättömän hienoa, ja tarinankuljetus oli entistä vaikuttavampaa. Peliä piristettiin uusilla ominaisuuksilla, kuten kahden aseen samanaikaisella käytöllä ja Master Chiefin rinnalle nostetulla uudella päähenkilöllä, avaruusolio Arbiterilla. Pelin Arbiter-jaksoissa hierarkkinen ja ristiriitojen repimä Covenant osoittaa ensimmäistä kertaa heikkoutta.
Yksinpelin edistysaskeleet olivat kiistatta merkittäviä, mutta todellinen vallankumous tapahtui moninpelin puolella. Lähiverkkoihin rajoittuneen ykkösosan jälkeen Halo 2:n Xbox Live -moninpeli oli täsmälleen sitä, mitä miljoonat pelaajat olivat odottaneet. Moninpelin suurin innovaatio oli matchmaking-pelihaku, joka sattumanvaraisuuden sijaan kokosi matseihin kaksi tasavahvuista joukkuetta. Tarkkaan hiottu pelitasapaino, värikkäät pelimuodot ja säännöllisesti julkaistut kenttäpaketit takasivat Halo 2:lle niin kestävän suosion, että pelaajia riitti huhtikuuhun 2010 asti, kun ikivanhat Live-serverit ajettiin alas.
Trilogian päätösosa Halo 3 (Pelit 10/2007, 94 p) oli yksi pelihistorian odotetuimpia pelejä, ja markkinointihype oli sen mukaista. Tuskin kukaan videopeleistä kiinnostunut pystyi missaamaan pelin nerokasta mainosslogania, jossa pelaajia kehotettiin taistelemaan loppuun asti (”finish the fight”). Kakkososaan verrattuna Halo 3:n pelilliset uudistukset jäivät varovaisiksi, Bungie tyytyi lähinnä päivittämään teknologiansa teräväpiirtotasolle. Moninpelipuolella Bungie yllätti helppokäyttöisellä Forge-kenttäeditorilla. Forge ei suinkaan tehnyt maksullisia kenttäpaketteja turhiksi, sillä editori ei tuota uutta, ainoastaan muokkaa vanhaa.
Vaikka ovi jätettiin Halo 3:ssa hitusen raolleen, Master Chiefin tarinan jatkuminen lienee epätodennäköistä. Jäljellä ovat vain sammuneen nuotion äärellä lämmittelevät spinoffit, jotka kertovat haloversumin tarinoita uusista näkökulmista. Halo: ODST (Pelit 9/2009, 82 p) esitteli meille tavallisen avaruusjääkärin näkökulman New Mombasan miehitykseen. ODST ei ollut millään muotoa huono peli, mutta monet fanit olivat pettyneitä. Jääkärin tarinasta puuttui elämää suurempi ihmeen tuntu, joka lumosi pelaajia alkuperäisessä Halo-trilogiassa.
Kokonaan toista lajityyppiä kokeiltiin Ensemble Studiosin konsolistrategiapeli Halo Warsissa (Pelit 3/2009, 87 p). Se tiesi paluuta sarjan todellisille juurille, sillä Bungie suunnitteli Halosta alunperin tosiaikanaksua. Halo Wars oli yllättävän tasokas esitys, onnistuen kiertämään konsolistrategiapelien perinteiset ohjausongelmat. Halo-pelien laaja sotakalusto kelpasi sellaisenaan strategiapelin yksiköiksi.
Bungien ja Microsoftin teiden erotessa Halo: Reach jäänee saagan viimeiseksi todella merkittäväksi osaksi. Vaikka Microsoftilla on jo tiimi valmiina jatkamaan Bungien työtä, on vaikea kuvitella, että b-miehistön voimin syntyisi enää yhtä legendaarisia Halo-pelejä.
