Ohjaus: Chris Columbus
Kesto: noin 2 h 30 min
Kuten edellinen Harry Potter -elokuva, myös kirjasarjan toiseen osaan perustuva Harry Potter ja salaisuuksien kammio jätti minut tyytymättömiin tunnelmiin.
Jälleen kerran Williamsin musiikki herätti oikean tunnelman jo alkuteksteissä ja kauniit efektit toivat Potterin karkkimaailman hienosti eloon. Henkilöhahmot esitettiin pahvisina ja suurin osa kirjan mielikuvituksekkaasta maailmankuvauksesta oli uhrattu tarinankerronnan pikajunan alttarille. Ei sinänsä ihme, kun useampisatasivuinen kirja pitää tunkea kahteen ja puoleen tuntiin. Ikävä kyllä, tällä kertaa pois leikattiin tunnelma.
Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka veteli naruja samaan keskivertoon tyyliinsä ensimmäisessäkin leffassa. Daniel Radcliffen esittämä Harry suoriutuu osastaan jokseenkin hyvin, mitä ei ikävä kyllä voi sanoa tämän ystävistä Ron Weasleysta (Ruper Grint) ja Hermione Grangerista (Emma Watson). Varsinkin tylsä Hermione harmittaa, sillä edellisessä elokuvassa Watson näytteli hikipinkoa pikkunoitaa mainiosti. Grint tyytyy jälleen vain availemaan suutaan typerän näköisenä.
Muista näyttelijäsuorituksista mainittakoot Kenneth Branaghin versiointi Gilderoy Lockheartista, joka ei vastaa ollenkaan mielikuvitustani, mutta tuo silti egoistimaagin elävästi valkokankaalle. Ikävä kyllä mainiosti Albus Dumbledoren osan esittävä Richard Harris on nyttemmin poistunut keskuudestamme, eikä häntä enää nähdä myöhemmissä Potter-rainoissa.
Leffa alkaa, kun tietokoneanimoitu kotitonttu Dobby saapuu varoittamaan Harrya vastaan punotusta juonesta. Harry ei varoituksista välitä ja jouduttuaan taas ongelmiin kasvattiperheensä Dudleyjen kanssa, hän karkaa kohti uutta oppivuotta. Dobbyn varoitukset käyvät pian toteen, kun Harryn koulutoverit yksi kerrallaan joutuvat mysteeristen halvaannuttavien hyökkäysten kohteeksi.
Salaisuuksien kammio on heikoin ilmestyneistä Harry Potter -tarinoista. Ensimmäinen kirja on yksinäänkin toimiva paketti, joka ei välttämättä kaipaa jatkoa, ja kolmannessa kirjasarjan varsinainen juoni vasta alkaa käynnistyä. Kirjassa tylsä tarina ei pääse kuitenkaan häiritsemään samoin tavoin, koska Rowlingin värikäs teksti pitää lukijan tiukasti otteessaan. Elokuvaan ei muuta mahdu kuin tarina, ja lopputulos on kaksi ja puoli tuntia pahvista patsastelua koreissa kulisseissa hyvän musiikin tahdittamana.
Olen turhankin ankara, sillä muutamat kerrat räkätin salissa kovaan ääneen, ja parit onnellisemmat hetket saivat minulle typertyneen hymyn naamalle. Eikä kirjat lukeneena fanina (mikä katu-uskottavuus) pintapuolisesti esitellyt tilanteet ja hahmot oikeasti niin paljoa haitanneet, ne kun muistaa elävästi vielä tekstistä ja mielikuvitus maalaa valkokankaalle puuttuvat yksityiskohdat.
Elokuvan kohdeyleisö sitä paitsi ei varmasti ole niin vaativaa ja elitististä porukkaa kuin minä, joten luulisi lasten ja nuorten nauttivan kuin maanpuolustushenkiset jalkaväkimiinoistaan. Kaiken kaikkiaan kaunista, vaikkakin hieman tyhjäksi jäävää katseltavaa koko perheelle.
(Toimituksesta Sari ja Tuija kävivät myös katsomassa elokuvan ja puutuivat pelkkään Yksin kotona -actioniin. Huonompi kuin ensimmäinen elokuva.)
***
