Pahennuksen herättäminen on taitolaji ja Harvester sen männävuosien mestari.
Olipa kerran seikkailupeli, joka halusi käsitellä kipeitä aiheita, eikä pelännyt koetella hyvän maun rajoja siinä sivussa. Koko ihmissydämen pimeä paletti oli pelin käytössä, aina seksuaalisesta väkivallasta ja mielipuolisista auktoriteeteistä lähtien.
Peli julkaistiin 90-luvun puolivälissä, se herätti hetken huomiota ja ristiriitaisia tunteita, ja sitten katosi. Vuosiin peliä ei saanut mistään, ennen kuin GOG.comin etsintäpartio kaivoi sen esiin.
Peli oli tietenkin mainio I Have No Mouth and I Must Scream (Pelit 12/13)! Sillä oli myös kieroon kasvanut serkku nimeltä Harvester, johon sopivat kaikki samat tuntomerkit, vain yhdelletoista väännettynä. Siinä missä IHNMAIMS (paras lyhenne ikinä?) oli synkistelyssään vertauskuvallinen, Harvester oli kauhukakara, joka janosi huomiota keinolla millä hyvänsä. Veri ja suolenpätkät olivat vasta alkua.
Ja nyt Harvester on taas täällä, kiitos GOGin, vieläpä sinä haluttuna, nettihuutokaupoissa paljon maksaneena sensuroimattomana versiona. Irtoaako kohta täysi-ikäisestä pelivanhuksesta enää shokkiarvoa kuten Silloin Ennen™?
Yllättävää kyllä, irtoaa. Muu arvo onkin sitten kinkkisempi kysymys.
Pahaa huomenta
Steve on tavallinen teinarieinari, jolla on epätavallisia ongelmia. Paitsi että Steve on menettänyt muistinsa, hän herää 50-luvulle jämähtäneessä pikkukaupungissa, jonka kaikki asukkaat ovat enemmän tai vähemmän latva B -tapauksia.
Barbaarinen meininki alkaa kotoa. Perheen isukki voihkii tuskissaan sängyssä saatuaan yöllä tuta vähän liian rajua lempeä. Äiti taas leipoo keksejä sarjatyönä, vain heittääkseen ne suoraan roskiin. Steven ”pikkuveli” lintsaa koulusta ja linnoittautuu koko päiväksi telkkarin eteen katsomaan ääriväkivaltaista viihdettä. Kukaan ei vaikuta siltä kuin mikään olisi erityisen pielessä.
Harvest on alusta alkaen hyvin vapaasti tutkittavissa. Se on hyvä juttu, sillä peli on täynnä toinen toistaan mehukkaampia sivuhahmoja. Kaupungin ydinohjussiiloa (!) vartioi sodassa muutakin kuin jalkansa menettänyt, kaikkialla kommareita näkevä eversti. Yleiskaupan kiva kassatäti puolestaan iloitsee saadessaan myydä Stevelle pornolehden, kunhan tämä ei vain missään tapauksessa ryhdy palomieheksi. Harvestin urheat sammuttajat nimittäin käyttävät pääosan ajastaan sisustamalla paloasemaa ja maalaamalla puolialastonta miesmallia, hui kauhia!
Ainakaan he eivät mussuta piirakoita ruumiiden äärellä kuten paikallinen sheriffi. Tai pidä kuria pesäpallomailan avulla kuten peruskoulun opettaja.
Harvestin asukkaat ovat sanalla sanoen häiriintyneitä, sairaita, ennakkoluuloisia, rasistisia, homofobisia, ahneita, typeriä, vainoharhaisia ja ahdasmielisiä. Mitä mainiointa materiaalia mustan huumorin tykittelyyn siis! Harvesteria pelaakin jo vain nähdäkseen, mitä epäkorrektia pelintekijät ovat seuraavaksi keksineet. Harvesterin satiiri ei ole todellakaan sitä hienovireisintä, mutta viihdyttävää se kyllä on.
Hyvä veli -verkosto
Steven tehtävänä on selvittää, miksi hän on joutunut Harvestiin ja miten sieltä pääsee pois. Hyvin pian selviää, että jos vastaus löytyy jostain, niin Loosista, salaperäisestä järjestöstä, johon kaikki Harvestin asukkaat yrittävät päästä sisään.
Huomattava osa peliajasta kuluu suorittaessa Loosin jäsenyystestejä, jotka ovat vähintäänkin arveluttavia. Harvestin autofiilin rakkaimman silmäterän naarmuttaminen menee vielä veijarijäynästä, äijä kun on muutenkin ällöttävä ja selvästi liian kiinnostunut teini-ikäisten rakkauselämästä. Kerta kerralta panokset kuitenkin kovenevat, eikä Loosiin liittyminen tunnukaan enää kaikkien uhrausten arvoiselta.
Harvester saakin aikaan kunnioitettavan likaisen ja syyllisen olon. Mikä oikeus minulla on tuhota jonkun muun elämä vain, että saavuttaisin oman tavoitteeni? Onko vaihtoehtojen puute tarpeeksi hyvä tekosyy?
Stevebrush Harvestwood
Pelin kerronnallinen kuori saattaa hätkähdyttää, mutta sen alta paljastuu hyvinkin perinteinen osoita ja klikkaa -seikkailu. Ei siis kannata kummastella, jos jossain vaiheessa huomaa Steven kanniskelevan taskuissaan (oletan) heinähankoa, lapiota, palokirvestä, tikkaita, ihmisen selkärankaa kalloineen, nokkakärryjä ja aimo liutaa muuta krääsää. Miten Stevelle kävisi, jos tämä heitettäisiin Guybrushin tavoin satama-altaaseen, mene ja tiedä.
Itse pulmat ovat yleensä suht loogisia ja simppeleitä, jos vähän väkinäisiä. Ärsyttävästi haaste syntyy useimmiten siitä, että jostain satunnaisesta paikasta on jäänyt poimimatta jokin satunnainen esine, jota tietenkin tarvitaan jossain aivan muualla. On turhauttavaa kammata pelialuetta täiharjalla siinä toivossa, että jostain löytyisi ruuvari tai muu maagisen tarpeellinen esine. Käyhän tämä hidden object -pelistä, mutta...
Ajoittaista päämäärättömyyden tunnetta lisää sekin, että usealla hahmolla ja alueella on hyvin vähän jos ollenkaan tekemistä eteenpäin pääsyn kannalta. Esimerkiksi hykerryttävää ydineverstiä ei ole pakko käydä tapaamassa lainkaan. Voihan sen mieltää hämäykseksi tai valinnaisesi lisäsisällöksi, mutta Harvesterista huokuu ajoittain keskeneräisyyden tuntu. Aivan kuin kehittäjät olisivat ensin suunnitelleet miljöön ja hahmokaartin, ja vasta sitten kiireesti lisänneet sinne jotain tekemistä. Hullusta Harvestin kaupungista olisi saanut enemmän irti.
Sitä niittää mitä...
Kaikkien vuosienkin jälkeen Harvesteria on vaikea ohittaa olankohautuksella, sillä samantyylistä peliä ei tule helpolla mieleen. Jos jossain rinnakkaistodellisuudessa Pasolini olisi tehnyt Twin Peaksistä pelin, lopputulos saattaisi näyttää tältä. Kässäri nyt ei ole mitään yhteiskunnan syvimpään sopukkaan iskevää kultaa, mutta on enimmäkseen ihan kelpo kamaa. En minä muuta ysäriseikkailulta odottanutkaan. Toisaalta odotin myös pelin laadun pysyvän tasaisena loppuun asti, ja kuinkas sitten kävikään!
Ensimmäisen kolmanneksen aikana Harvester vakuuttaa. Tunnelma on ronski ja anteeksipyytelemätön, eikä kulmia kohottavissa kohtauksissa säästellä. Tekijät ovat selvästi olleet ilkikurisella tuulella miettiessään, millä kaikilla eri tavoilla voisivat herättää moraalista närkästystä. Homma ei kuitenkaan taannu Postal-tyyliseen kyyniseen markkinointikikkaan. Harvester saattaa olla inhottava, mutta sillä on inhottava tarina kerrottavanaan.
Ennen pitkää absurdeihin kauheuksiin turtuu ja Loosin antamista tehtävistä tulee mekaanista suorittamista. Yhdistä A ja B, käytä niitä C:hen, niin saat tehtyä D:n, you know. Harvester alkaa luisua tasapaksun perusseikkailun suuntaan, vaikka omaperäinen ympäristö haraa vielä vastaan.
Viimein, kun on on antanut Loosille kaikkensa, koittaa kauan odotettu juonenkäänne ja pienkaupunkidraama vaihtuu, tättärää, surrealistiseen mätkintään. Populaa pannaan poikki ja pinoon äärikankealla taistelusysteemillä, eivätkä tapahtumat muutenkaan ole enää tästä maailmasta.
Minulla ei sinänsä ole mitään symbolista sisäavaruusmatkustelua vastaan, mutta Harvesterin viimeinen kolmannes on joka osa-alueella vaisumpi kuin edeltäjänsä. Harvesterin kauhistuttavuus syntyy juuri siitä, että Harvestin kaupunki esitetään todellisena. Sen asukkaat ovat tarpeeksi kieroja aiheuttaakseen hämmennystä, mutta myös tarpeeksi normaaleja, että ne voi ottaa jossain määrin tosissaan. Koko pelin ajan päässä polttelee kysymys: Millaista olisi oikeasti elää näiden sekopäiden keskellä? Mutta jos kaikki on mahdollista, mikään ei tunnu miltään. Lopussa shokeeravat kohtaukset muuttuvat itsetarkoituksellisiksi, kun niillä ei ole enää kosketuspintaa todellisuuteen. On seassa hyviäkin heittoja, mutta täysi fantasia ei vain aiheuta samanlaisia säväreitä kuin fantasian ja toden sekoitus. Tavallaan kaikki liittyy Steven vaellukseen pimeälle puolelle, mutta pettymys se on silti.
Pelin varsinainen loppuratkaisu on jo sen tason synapsituhnu, että se uhkaa pilata kaiken hyvän, mitä Harvesterissa on. Sentään maaliviivalla ei odota klassinen ”ja sitten hän heräsi”, mutta läheltä liippaa. Näin kuvia kumartamaton peli olisi ansainnut yhtä tinkimättömän lopetuksen.
Kaunis epäonnistuminen
Vuodatuksesta huolimatta ymmärrän Harvestin tekijöitä, sillä hyvien loppujen tekeminen on vaikeaa, ja isolla mysteerillä pelaavien tarinoiden kanssa se on sitä tuplaten. Jos Lost eikun tarina kiusoittelee liiaksi mehukkaalla, kaiken selittävällä paljastuksella, se ei voi olla muuta kuin jokin hölmö deus ex machina. Niin nytkin.
Harvester on kovin epätasainen kokemus, mutta ehkä niin kuuluu ollakin. Se, ettei peli jäsenny järkeväksi kokonaisuudeksi vain lisää sen vierauden ja karmeuden tunnetta. Tässä suhteessa se tuo mieleen Deadly Premonitionin, joka ei olisi sama elämys ilman lukuisia puutteitaan.
Harvester on rupista ulkomuotoaan myöten kuin liian monta kertaa VHS-kasetilta toiselle kopioitu kauhuleffa, jonka alkuperää kukaan ei tunne. Leffassa voi olla juustoisia repliikkejä, B-luokan näyttelyä ja nauha rätisee välillä niin, ette katsomisesta tule mitään. Ja silti sitä katsoo ja siitä saa irti väristyksiä. Harvesterissa on pimeää energiaa, jota aika ei ole onnistunut mädättämään.
Kesäloma Harvestissa, miksipäs ei? Älä vain unohda viikatetta.
