(Vierailijana Kaizun palstalla tällä kertaa toimittajamme Tuukka Grönholm.)
Koska lukijat osaisivat tehdä ikänsä lehteä lukeneina täydellisen pelilehden, minä ikäni pelanneena osaisin tehdä täydellisen pelikoneen.
PC:tä aina parjataan vaativaksi pelikoneeksi, jonka ajurihelvetissä ihmismieli masentuu. Koska tietokone on muokkautunut pelialustaksi lähinnä tuurilla ja anarkistisella räveltämisellä, on pieni ihme, että pelaaminen on niinkin ongelmatonta.
Toisin on konsolimaailmassa. Diktaattorijohtoisessa suunnitelmataloudessa kaikki tekniset sudenkuopat vältetään eikä ajuriongelmia ole. Konsolipelaaminen ei vaadi paahtimen käyttöä enempää osaamista, pitää vain leipää ostaessa tietää, tykkääkö enemmän grahamista vai vehnästä.
Näin teoriassa, mutta totuus on toisenlainen. PC-maailma voi syyttää ongelmista sattumaa, mutta konsolivalmistajat voivat soimata vääristä ratkaisuista vain itseään. Suunnitteluvirheiden ja väärien päätösten takia pelikoneet vaativat omat kikkansa, välillä jopa kummallisten knoppien tuntemusta.
Kun alkuperäisen PlayStationin lukupään laserin tehoa aikoinaan heikennettiin, jotta kone ei lukisi poltettuja levyjä, ideasta kärsivät vain rehellisen viattomat pelaajat. Kuluneen konsolin lukupää saattoi hukata aidonkin CD:n kohdan, jolloin pelaaminen tyssäsi latausruutuun tai jäi siihen jurnuttamaan sietämättömän pitkäksi toviksi.
Ongelman tunteneet warezmastahit vain käänsivät Pleikkarinsa nurin, jolloin optinen silmä putosi lähemmäs levyä ja kotipolttoiset toimivat kuten ennenkin.
Perusvirheet
Koska olen Pelit-lehdessä töissä ja näytän teinikomedian nörtiltä, en pysty puhumaan mistään muusta kuin peleistä ja pelaamisesta. Siksi joka toisissa illanistujaisissa ja sosiaalisissa riennoissa kuuntelen ihmisten peliongelmia. Ne ovat aina samoja.
Viisi kertaa kuudesta ongelmana ei ole PC, vaan konsoli. Pekka Perheenpäälle oli järkytys, että laitteen mukana ei tullutkaan kaikki tarpeellinen. Tarvittiin kakkospadi, muistikortti ja koneeseen vielä uusi scart-johto, jotta kuva ei näyttäisi suttuiselta kuin teinipimun pesukarhumeikki. Kaikki lisälaitteet maksoivat vielä nopalla heitetyn, keinotekoisen ylisuuren hinnan.
Hyllystä satunnaisperiaatteella ostettua kallista peliä lapset eivät jaksa pelata varttia kauemmin, vaikka selvästi sanotaan, ettei uutta hankita kuin joululahjaksi. Kaikki on tuttua peliharrastajalle ja syykin tappiolla myytävien konsolien myötä selvä. Asiat eivät avaudu tavalliselle tallaajalle, joille koneita kuitenkin markkinoidaan.
Kaiva oma hautasi
Konsolimaailman yhteisten ongelmien lisäksi konsolivalmistajat vielä aiheuttavat lisäpulmia oudoilla ratkaisuillaan. Microsoftin Xboxille ei ole yhtäkään hintansa arvoista rattia, vaikka Microsoftin PC-ratit ovat markkinoiden kärkikastia.
Syynä on Microsoftin laitepolitiikka, jossa halutaan korostaa Xboxin konsolimaisuutta, eikä PC-laitteita saa liittää konsoliin. Ihme idea, sillä Xboxin modauskulttuurin jatkaessa kiivasta kehitystään Xboxilla voi tehdä pian kaiken sen minkä PC:lläkin. En yllättyisi, vaikka Xboxissa pyörisivät pian uudet PC-pelit, vaikka kaikki uskoivat asian olevan juuri toisinpäin.
Sony on syyllistynyt aivan samanlaisiin virhearviointeihin kiirehtiessään PlayStation 2:n julkaisua ennen kilpailijoiden koneita. Sony vaatii pelivalmistajia noudattamaan ajuristandardejaan jopa tietyntyylisen virheilmoituksen tarkkuudella. Esimerkiksi NHL:n PlayStation 2 -julkaisua siirrettiin väärin muotoillun ilmoituksen takia.
Sen sijaan ratit ja valopyssyt tehdään ilman vakioajureita, mistä seuraa PC-maailman tasoisia hässäköitä. Vaikka ratit myydään PlayStation 2 -logolla, se ei takaa laitteen ongelmatonta toimivuutta. Eri valmistajien ratit toimivat pelikohtaisesti PS2:lla ja ne voi kalibroida vain, jos peli moista tukee. Harvemmin tukee ja toimivuuskin selviää vain omalla ratilla kotona kokeilemalla.
Karmeimpana esimerkkinä on Eden Studiosin V-Rally 3, jossa Logitechin PS2-ratin uusi versio toimi täydellisesti, mutta vuotta vanhempi ei. Microsoftin ja Sonyn konsoleihin, saati peleihin, ei ajuristandardia edes jälkikäteen saa korjattua kuten PC:llä voisi.
Vastaava tilanne oli PSonella, jolle valopyssyä ostaessa oli tiedettävä myös pelijulkaisija. Konami ja Namco nimittäin julkaisivat omat valopyssynsä omia pelejään varten, mutta Namcon pyssyllä ei voinut pelata Konamin pelejä ja päinvastoin. PS2:lla vakioajuria ei ole vieläkään, mutta onneksi markkinoilla on ollut vasta Namcon valopyssypelejä PlayStation 2:lle, joten GunCon on aina toiminut. Vielä.
Täydellinen pelikone
Aina ongelmat eivät vaadi edes lisälaitteiden käyttämistä, sillä piuhahässäköillä voi myös kätevästi sekoittaa kuluttajan päätä. GameCuben s-videotuen puute häiritsee paitsi pelaamista myös kummastuttaa, sillä tv-standardiin kuuluvan ominaisuuden pudottaminen vaatii aktiivisia päätöksiä.
Samoin PS2:n RGB-tuen puute DVD:stä on ärsyttävä riesa, varsinkin, kun se on lisälaitteilla (esimerkiksi DVD Region X) ohjelmallisesti kierrettävissä. Syytä Sonyn ratkaisuun ei voi kuin arvailla, koska kukaan ei asiaa pysty selittämään, vaikka kysyisi konsolin suunnittelusta vastanneelta tekniseltä johtajalta.
Koneiden ongelmat ovat todellisuudessa pelilehtien pelastus. Jos jokainen julkaisu olisi ennennäkemätön klassikko, arvosteluita ei tarvitsi pahemmin lueskella. Ajuriongelmien ja suunnitteluvirheiden ansiosta pelialalla on perustotuuksia, joita lehdessä hokemalla saa tasaisesti uusia tyytyväisiä asiakkaita. Esimerkiksi hc-harrastajalle täysin yhdentekevästä PS2:n s-videopiuha-testistä sataa aina kiitoskirjeitä sähköpostiin.
Täydellisen pelikoneen kaava on yksinkertainen. Riittää, että tehdään täydellistä hardista ja softaa. Sitten vain julkaistaan pelit ja koneet halvalla, mutta jälleenmyyjille kunnon katteella. Kaikki voittavat.
