Tuukka on toimittajanelikosta ainoa, jolla on edes etäisiä sosiaalisia taitoja. Jos auto-, strategia- ja urheilupeleiltä jää aikaa, mies kehittää ratkaisua Suomessa tikittävälle eläkepommille.
* * * * *
Maailmalla Nintendo DS ja Sonyn PSP taistelevat käsikonsolimarkkinoilla varsin tasaväkisesti. En ymmärrä miksi, sillä vedonlyönnissä laittaisin rahani likoon DS:n puolesta.
Revolution-uutisoinnin olemattomuuden perusteella tuntuu, että Nintendo on pudottanut pallon lopullisesti. Japanilaisfirma tekee asiat toisin ja juuri sen takia hallitsee kirjoissani käsikonsolimarkkinoita suvereenisti. Nintendo on tehnyt lähes kaiken paremmin kuin Sony.
Jo PSP:n ja DS:n ajatusmalli ovat lähtökohdiltaan erilaiset: Sony teki gadgetin ja Nintendo käsikonsolin, joka kosketusruudullaan ja kannettavalla nettipelillä mullistaisi pelaamisen. Molemmat ovat onnistuneet tavoitteessaan.
Pelaajana minua kiinnostavat pelit, ei se, voiko koneella kuunnella musiikkia tai katsella elokuvia. Nintendo DS suorastaan riepottelee pelivalikoimallaan PSP:tä, sillä pikarutistuksiin perustuva Warioware ja perinteiset seikkailupelit kaupan hyllyille palauttava Phoenix Wright ovat pelimaailmassa raikkaita tuulahduksia.
PSP:llä pääsee pelaamaan GTA:ta, Metal Gearia, Splinter Celliä, Wipeoutia, Ridge Raceria, Burnoutia tai Syphon Filteriä. PSP profiloituu peliensä puolesta kannettavaksi PS2:ksi, mikä on paha virhe. Koneet myydään edelleen yksinoikeuspeliensä voimalla eikä PSP:llä sellaista ole yhtäkään.
Pienet asiat oikein
Nintendo hallitsee pienen ruudun käytön Sonya paremmin. Nintendolla on ymmärretty, että pikkuruudulla grafiikan pitää olla kirkasta ja selkeää. Kuuluisa nintendomainen ilme ei ole pelkkää sattumaa vaan tietoinen ratkaisu, joka parantaa käsikonsolissa pelattavuutta.
PSP-peleissä häiritsee usein se, että ne ovat vain karsittuja versiota PS2-esikuvistaan eikä grafiikassa ylletä DS:n selkeyteen. PSP-pelit näyttävät ruudulla liian tummilta ja kuvakulma on turhan ahdas. Usein tekijät ovat vain yrittäneet siirtää kotikoneversion kameran sellaisenaan PSP:lle, mutta dualshockilla kameraa voi kääntää tatilla, jota PSP:ssä ei ole. Sony-leirissä vasta pikkuhiljaa oivalletaan asioita, jotka Nintendolla on tiedetty jo vuosia.
Nintendo ei edes käytä kaikkia valttejaan. Japanilaisten pelintekijöiden kyselytutkimuksessa Advance- ja DS-pelien valmistuskustannukset paljastuivat halvemmiksi kuin pelien tekeminen muille koneille. Amerikassa ja Japanissa käsikonsolipelit on hinnoiteltu hieman huokeammiksi, mikä ei näy meillä. Virallinen selitys kuuluu, että tekstin kääntäminen ranskaksi, saksaksi ja espanjaksi maksaa rahaa. En ymmärrä, miksi meidän siitä pitää pulittaa, sillä huokea DS-peli tarvitsisi vain eurokannet kelvatakseen Britannian ja Pohjoismaiden markkinoille.
PSP ei tutkimuksen tekoaikaan ollut vielä ulkona, joten PSP-pelien ohjelmointikustannuksista ei ole käsitystä. Tutkimuksessa kallein kone oli Xbox, mutta eroa perusteltiin laitteen eksoottisuudella Japanissa. Siellä ei vuositasollakaan tehdä kuin muutamia Xbox-pelejä.
Nintendolle käsikonsolipelin tekeminen oli halpaa, koska ohjelmointiajat jäivät selvästi alle nykypelien vaatiman parin vuoden kehityssyklin.
Kauneus on käyttäjän kädessä
Sonyn maaliskuisessa tiedotustilaisuudessa Ken Kutaragi valitti, että PSP ei ole tavoittanut naisista kuin harvat. Vain kolme prosenttia PSP-pelaajista on tyttölapsia. Minulle oli uutinen jo se, että Sony on edes yrittänyt, sillä naiset eivät pelkästä vehkeestä innostu. Ei vaikka se olisi musta, komea ja iso.
Pelimarkkinat ovat keksineet naisten houkuttelemiseen vain kaksi toimivaa kaavaa: ohjelmalelut ja puzzlepelit. Ne molemmat Nintendo DS hallitsee Zoo Keeperistä Nintendogsiin eikä PSP:llä ole mitään vastaavaa.
iPodin suosion yhtenä syynä pidetään laitteen ulkonäköä. Näyttävään PSP:hen verrattuna DS on järkyttävän näköinen möykky ja vasta Nintendo DS Liten myötä saatiin iPodin kaltainen seksikkään virtaviivainen kone.
Alkuperäisen DS:n massiivinen ulkonäkö on tarkoituksellista. Vaikka asian sanominen ei ole muodikasta, Nintendo tekee käsikonsolinsa ensisijaisesti lapsille. Liten kaltainen aikuisversio saadaan vasta, kun markkinoilla on riittävästi Advance Warsin tasoisia herkkupelejä.
Gagdet-ominaisuuksiltaan PSP on markkinoiden monipuolisin laite eikä sille vedä vertoja kuin tuiki harvinainen Gizmondo. PSP:n peli-, nettiselain-, musiikki- ja elokuvaominaisuuksia vielä terästetään tulevilla GPS-paikantimella ja jopa nettikameralla. Tekniikkaleluna PSP:n ainoa virhe on eksoottinen UMD-formaatti, ja se, ettei leffoja voi vielä katsoa millään muulla laitteella eikä kuvaa saa PSP:stä ulos kunnon ruudulle.
Jatkuvasti päiviteltävää
Xboxin kiintolevy herätti aikanaan närää, sillä pelaajat pelkäsivät Xbox-pelien ja koneen vaativan yhtä tiheää päivittämistä kuin Windows. Näin ei ollut.
Tiheimmin päivitettävä pelikone on yllättäen Sonyn PSP. Uusi versio firmwaresta ilmestyy parin kuukauden välein. Seuraavassa päivityksessä PSP:n nettiselain saa flash playerin, jolla surffaaminen muuttuu entistä sujuvammaksi. Vaikka Sony ei asiaa ääneen mainosta, päivitysten julkaisutahdin suurin syy on kopiosuojauksen jatkuva korjaaminen.
Vuoden alussa Nintendo käänsi kurssia puhtaasta pelikoneajattelusta ja ilmoitti Nintendo DS:ään tulevan digivirittimen olevan lisälaite, jolloin koneella voi katsella tv-ohjelmia. Käytännöllisempänä uudistuksena Opera-selaimesta tehdään Nintendo DS -versio. Ennakkoon Opera kuulostaa jopa toimivalta, sillä alaruudussa näkyy styluksella klikkailtava yleiskuva nettisivusta ja yläruudussa lähikuva, josta tekstiä on helpompi lukea.
Bonuksena styluksella kirjoittaminen sujuu näppärämmin kuin PSP:n virtuaalinäppäimistöllä. Ainoa ongelma DS:n nettiselaimessa on, että Opera DS maksaa Japanissa puolet pelin hinnasta, vaikka Sony PSP:llä nettiselaimen saa kaupan päälle.
Yksi pelitoimittajan työn hauskuuksista on, että matkustamaan pääsee usein ja kauas. Kotona en pelaa käsikonsoleilla hupipelejä juuri koskaan, keskitän käytön työmatkoille. Lentokoneessa väännän Nintendo DS:llä Advance Warsia ja juuri nyt Mario & Luigia. Vaikka mukana kulkee myös PSP, siinä harvemmin on UMD:tä sisällä vaan emulaattorilla pyörii joku vanhoista retroklassikoista. Tappio on taas Sonyn, sillä he hyötyvät pelaamisestani vain PSP:n hinnan verran.
Tiedän, että emulaattorilla pelaaminen liikkuu laillisuuden rajamailla. Aion tehdä pari muutakin moraalisesti arveluttavaa asiaa kuten ajaa päivittäin töihin autolla ja pyöräyttää kolmannen lapsen, vaikka maailma ei kumpaakaan kestä.
