Kuinka jäin henkiin

Henkiinjääminen on niin pirun vaikeaa, ettei siinä kukaan lopullisesti onnistu. Paitsi tietysti zombit.

Nyt pelisnobit ja metakritiikin opetuslapset koneet kiinni! Tarjolla olisi niitä niin nähtyjä zombeja, jotka hohhoijakkaa riehuvat kuuman tropiikin pikkusaarilla – eivätkä millään älykkäällä yhteiskunnan dekonstruktiota symboloivalla tavalla, vaan suoraviivaisen B-pelillisenä B-luokan väkivaltajuhlana.

How To Survive on vähän kuin Dead Island, jossa kamera on nostettu ylös. Se on peli meille, jotka emme tunne jatkuvaa myötähäpeää, käytä sanaa ”klisee” joka toisessa lauseessa emmekä pilaa peli-iloamme kyttäämällä pelistä vain juoniaukkoja ja epäloogisuuksia.

Niin kuin sitä, että vaikka saaret ovat Utön kokoisia, jostain niitä zombeja sikiää loputtomast...  Nyt hiljaa, Niponiko! Nautitaan vain!

Puhtaan zombilahtauksen lisäksi pelissä on puolet survivalia. Aseet, haarniskat ja muut rojut rakennetaan itse, ruokaa pitää löytää ja valmistaa, pitää muistaa juoda ja tietysti vierailla säännöllisesti höyhensaarilla. Hyvät perusmausteet eli tasoissa nousu ja skillien avaaminen antavat pelille kaivattua jälkimakua.

Kovac piipussa

Myrskyyn joutunut Kenzie, Ann tai Jack herää hiekkarannalla, mutta haluaa välittömästi pois. Eikä ihme, koska saaristo on ihan täynnä eläviä kuolleita. Miksi? Ei sitä kerrota.

Halpiselokuvan tasoisen loppujuonen voi tiivistää siihen, että lentokoneeseen pitää saada varaosat ja lentäjä. Koko homma tosin saa ihan uuden säväyttävän värityksen, kun katsoo viimeisen animaation loppuun asti.

Saarilta löytyy muutama muukin elävä ihminen. Ehkä ne käyttävät paikallista Axea, koska zombit seisovat niiden vieressä eikä silti kiinnosta. Pelaajaparka taas on kuin viimeinen suklaatorttu Kiloklubin pikkujouluissa.

Henkilökaartista merkittävin on Kovac, henkiinjäämisfanaatikko, jonka magnum opuksen ”How To Survive” sivuja löytyy kätkettynä ympäri saaria.

Kovac’s Rules -huudahduksen jälkeen näytetään hauskoja videoita, miten hengissä pysyminen sujuu. Ohjeiden lisäksi niissä on reseptejä aseisiin, suojiin, ruokiin ja potioneihin. Aluksi niihin kompastuu metrin välein, mutta onneksi tutoriaalivaihe haihtuu alun jälkeen.

Kovac on hauska hahmo, mutta on syytäkin olla, koska käytännössä hän on pelin ainoa hahmo, sillai luonnemielessä.  Sankari itse on mykkä, muut hahmot tyytyvät antamaan tehtävänsä. Normikädellisten lisäksi saarilla on älykkäitä apinoita, jotka antavat bonustehtäviä puhuvan papukaijatulkkinsa kautta.

Livingstone vastaan Livingdead

Ilahduttavasti peli ei ole putkijuoksu, vaan sen neljää saarta saa koluta aika vapaasti. Vain Kovacin rakentamat barrikadit estävät täysin vapaan tutkimusmatkailun, mutta sekin ongelma ratkeaa aikanaan.

Tutkimusretkeilyn aikana pitää ottaa yhteen epäkuolleen kantaväestön kanssa, jota on jossain paikassa tiuhemmin, joissain harvemmin. Nukkumapaikan varmistamisesta tulee aina iloinen massatapahtuma.

Peruszombia saa helposti lakoon, mutta kuolleet sotilaat kypärineen ja luodinkestävine liiveineen ovatkin jo lievä ongelma. Varsinkin joukkokohtauksissa, joissa eliminointi-indeksin pitäisi pysyä ylhäällä eikä hyytyä panssaripoikien vaatimaan lisätyöhön.

Yöllä kuollut väki lisääntyy, ja jostain nousee vielä ilkeitä stalkereita. Onneksi ne pelkäävät valoa, joten taskulampun valossa ne ensin jähmettyvät ja sitten kipittävät karkuun. Nettona ne ovat enemmänkin riesa kuin uhka. Samaa voin sanoa räjähtävistä läskeistä. Ei kauaa kulunut, kun tervehdin ilolla zombiryhmän keskellä örseltävää fatsoa. Se on kuin ilmainen pommi valmiiksi asemiin kuljetettuna. Mitä enemmän niitä, sen enemmän massatuhoa.

Saarella on myös zombikauriita, mikä tuo välittömästi mieleen Bambin äidin. Nopeat zombikauriit tosin eivät kaadu kauniisti yhteen taitavaan laukaukseen (spoilerivaroitus: kuten Bambin äiti), vaan rynnivät päälle, ja siinä kun rauhallisesti nousee pystyyn, muut zombit ovatkin jo päässeet iskuetäisyydelle.

Kiperistä paloista vaikeinta on purra satunnaisia jättizombeja. Siinä tanner tömisee ja lätty lätisee, ja juuri kun luulee päässeensä turvaan, Hulkin kuollut variaatio nakkelee zombeilla. Onneksi keksin yhden jutun, jolla ne sai kohtuuvaivattomasti eliminoitua.

Bumerangin elämänkaareen kuuluu kotiinpaluu

Surviksen taistelussa ensimmäinen uhri on realismi, mutta ei sitä raukkaa kukaan kauan kaipaakaan. Dead Islandin tavoin tappamisen tasokkuudella paikataan monta juoniaukkoa. Ensinnäkin grafiikka on tarpeeksi hyvää, jotta kylmä lahtaaminen maittaa. Lähitaistelussa kriittisen osuman jälkeen saa suorittaa näyttävän lopetusliikkeen, joskin hyvin pian ensimmäisen kaukotappoaseen jälkeen lähitaisteluaseiden käyttö jää satunnaiseen moottorisahamurhailuun.

Kaikissa pitkän matkana aseissa kun hetken tähtäilee oikea nappi pohjassa, kursori supistuu fataalin pääosuman merkiksi.  Pelin tuliaseet ovat oikeammin ilmanpaineella toimivia metalliromun heittimiä, mutta käytännössä ne toimivat kuin ruutiaseet. Tutut perusmallit ovat kaikki edustettuna. Tappoesteettisesti parempana vaihtoehtona suosittelen jousipyssyä. Perusmallina (naru ja oksa) se ei vielä säväytä, mutta loppupelissä minulla oli hiilikuitutaljajousi, jolla pistin nuolta menemään nopeammin kuin rakentamallani konepistoolilla. Näin jäykän tv-sarjan yrmeä Arrow häviää minulle muussakin kuin ulkonäössä.

Pelin Tuomionpäivän ase on kolmilapainen piikivellä ja punakivellä (+50 % vahinkoa) varustettu bumerangi, joka mennessään ja tullessaan nakkelee ja leikkelee zombeja kuin olisi Predatorin tekemä. Se oli minusta vain tyhmä ja aivan liian ylitehoinen, joten parhaani mukaan välttelin sen käyttöä.

Tunnettuna introverttinä ulkoistin moninpelin omalle ja naapurin pojalle. Tarinakooppi on ikävästi vain paikallista, eli saman koneen ääressä istutaan, toisella on padi ja toisella hiirinäppis. No, ainakin testiryhmä pelasi sitä innosta hihkuen. Se on kuulemma pirun hauskaa, eikä vähiten siksi, että toista voi ”vahingossa” vahingoittaa. Jos peli on niin hyvä, että pakkomielteinen dotaaminenkin unohtui, voi sanoa, että zombit hävisivät kaksi taistelua. Pelin kahdeksan haastetta voi koopata verkossakin.

Erikoishinta, vain sinulle

Jos How to Survive tuntuu halpispeliltä, se varmaan johtuu siitä, että se on halpispeli. Konsoleille pelin saa latauspalveluista, PC:lle ostin sen Steamin Halloween-alesta kympillä.

Peli näyttää hyvältä, mutta pelattavuudessa on naputettavaa. Peli on kahden tatin räiskintä etupäässä konsoleille, joten kamera on kiinteästi ilmassa ja WASD-ohjailu hiiritähtäyksellä ei ole parasta pc-laatua.  Padi-ja konsolialkuperä näkyy myös siinä, että ”Normal”-vaikeustaso on oikeasti ”Helvetin helppo”. Tarvikkeita, ruokaa ja varsinkin ammuksia löytyy aivan liian helposti. Survival-pointti menee melkein kokonaan hukkaan, koska yhtään mistään ei ole pulaa. Se on pelin suurin ongelma.

How To Surviven toinen mutta pienempi ongelma on toisto. Zombia tulee vastaan enimmäkseen tasaisen tappavasti, eikä valikoima ole kovin iso. Paremmalla rytmityksellä peliin saisi huomattavasti mojovamman potkun.

Niin tai näin, How to Survivasin sen kymmentuntisen keston ajan järjenvastaisen viihdyttyneenä. Varusteiden parantuessa tuli kunnon voimafantastinen olo, kun boostatulla kiikarikiväärillä puolihuolimattomasti oneshottasin epäkuolleita.

Mutta palataan henkiinjäämiseen.  Jos haaksirikkoisena haluaisin oikeasti löytää kirjan, se ei suinkaan olisi Kovacin luettelo itsestäänselvyyksiä. Se olisi SAS-survival-kouluttaja John Wisemanin mainio, kaiken kattava Ultimate SAS Survival, suomeksi laimeasti Selviytyjän opas (Nemo, 2009). Siitä ei henkivakuutus parane.

Kun Helsingistä ja Turusta alkaa nousta sienipilviä, nappaan kirjan mukaan ja aloitan henkiinjäämispelin aidossa larppaushengessä.  Jotenkin en vain usko, että se on yhtä helppoa tai ennen kaikkea yhtä hemmetin hauskaa kuin How To Survivessa.

Tekemäni jousipyssyt kelpasivat pojalleni pienenä, mutta ei niillä juuri riistaa saanut. No, Nalle Puh kaatui, kun sen sijoitti tarpeeksi kiikkerästi, mutta Nasu oli jo liian tukeva.

Nnirvi