Hyper Light Drifter - Sairaan kaunis maailma

Pelin pikselitaide on parhaimmillaan mielettömän komeaa.

Miekkamiehen tie on mystiikkaa täynnä.

Miekka sivaltaa yks-kaks-kol ja sammakkomies halkeaa kahtia. Lyön lähestyvän heittotähden sivuun ja kuittaan lähetyksen laserkiväärillä. Laukaus niistää tuurilla ylimääräisen pahiksen, joten singahdan rivakasti vapautuneeseen tilaan. Tervehdin täydennysjoukkoja kranaatilla ja syöksyn sapeli ojossa hoitamaan viimeistä jalkeilla olevaa vihollista. Sitten tajuan, että vastus onkin ampuvaa sorttia ja ajan pahki tulipalloon. You died.
Hyper Light Drifter on aika vaikea peli. Se tuli yllätyksenä, sillä ennakkoon pelin porkkana vaikutti olevan fiilistely upeissa, käsin piirretyissä retromaisemissa. Käytännössä painotus on päinvastainen: enin osa ajasta kuluu vauhdikkaissa taisteluissa, joiden välissä nuuskitaan salaisuuksia ja nautiskellaan kuvituksesta. 
Kyllä sekin kelpaa!

Kaksi konnaa, yksi lyönti. Iskuissa on kiitettävästi voiman tuntua.

Arvoitus on meille paikka tuo

Pelin tarina käynnistyy huuruisilla kuvilla taisteluista jättiläismäisiä titaaneja vastaan. Kun pelaaja saa Kulkijan kontrolliinsa, on rähinästä kulunut pieni ikuisuus ja sankari köhii verta heikossa hapessa. Lamaannuttavien sairaskohtauksien lisäksi päähahmoa kiusaavat painajaismaiset näyt, jotka päättyvät aina väkivaltaisesti. Parannuskeino vaivoihin voi löytyä sodan runtelemilta alueilta, joilla niilläkin tuntuu olevan jokin vialla.
Paljon enempää asioita ei selitellä. Lyhyen tutoriaalin jälkeen Kulkija saapuu pelimaailman keskellä olevaan kylään, josta lähdetään täyttämään kohtaloa. Mikä se on, selviää aikanaan jossakin määrin, ehkä. Meno on tarkoituksella kryptinen ja juonen yksityiskohdista vaikea saada selkoa. Linja on miellyttävä, muttei täysin vedenpitävä. Esimerkiksi idän sammakkoväen julmuutta korostetaan, mutta sen osuus kokonaisuudessa jää irtonaiseksi.
Maailma on jaettu neljään osaan, joista kolme ensimmäistä saa läpäistä vapaassa järjestyksessä. Kenttien teemat vaihtelevat kiitettävästi. Pohjoisessa kiivetään jyrkän vuoren huipulle, lännessä samoillaan metsässä ja idässä setvitään reittiä veden valtaaman kylän läpi. Kaikkia kolmea yhdistää harras ja eteerinen tunnelma, joka vaihtuu välillä synkkään kuumotteluun.
Vaikka alueiden tiukka rajaus syö niiden yhtenäisyyttä, huokuu maailma elävää historiaa. Tapahtumien yhteyksiä valotetaan jonkin verran sivuhahmojen kuvitetuissa puhekuplissa, mutta suurinta osaa saa ihmetellä ympäristössä olevien vihjeiden avulla. Osa on huomaamattomampia, osa tuodaan etualalle sykähdyttävinä maisemakuvina. Komeimpia niistä ovat jättiläisten ruhot, jotka ovat sulautuneet osaksi maastoa.
Erittäin tärkeä rooli tunnelmanluonnissa on loistavalla äänimaailmalla. Taistelujen äänet ovat munakkaan karkeita, ja (muun muassa Fezistä tutun) Disasterpeacen elektro soi tarpeen mukaan niin herkkänä kuin painostavana. Tyylillisesti Hyper Light Drifter on nappiosuma ja vaikeaa sen taisteluakaan on moittia.

Kova kovaa vastaan

Alussa Kulkija osaa lyödä miekalla kolmen osuman sarjoja, ampua pyssyllä ja tehdä nopean syöksypyrähdyksen. Palaset ovat yksinkertaisia, mutta niistä rakennellaan alusta asti maistuvaa mätkettä. Erityisen mainio on miekan ja tuliaseiden suhde: paukkuraudat ovat voimakkaita ja turvallisia, mutta ne ladataan hakkaamalla joko vihulaisia tai irtosälää. Lähietäisyydelle on siis pakko tunkeutua.
Kulkijan liikkeet ovat tehokkaita, mutta hutilyönneissä piisaa viivettä ja iskujen täytyy olla harkittuja. Varsinkin syöksyn kanssa saa olla tarkkana, sillä tavallisesta poiketen siihen ei sisälly hetkellistä kuolemattomuutta. Paniikkipyrähdykset vievät hengen helposti.
Viholliset ovat vaarallisia, eikä viiden pisteen kokoinen elämäpalkki jätä paljon varaa koheltamiselle. Vihutyypit ovat sinänsä perinteisiä, mutta niitä sekoitellaan jatkuvasti ympäristöt huomioiden. Peli ei myöskään epäröi heittää pelaajan päälle epätoivoa herättäviä örkkilaumoja tai vaikeuskäyrää piikittäviä pomotaisteluja. Meno pysyy silti reiluna, ja pitämällä hermot kurissa pärjää pitkälle.
Tasoitusta saa ostamalla kylästä varustepäivityksiä, kuten lisäkykyjä ja isompia lippaita. Olennaisimpia niistä ovat liikkuvuutta parantava sarjasyöksy ja luotien torjuminen lyönneillä. Kamojen parantelu on kallista, mutta taistelujen helpottamisen lisäksi se antaa mahdollisuuden niputtaa vihuja tyylikkäillä kikoilla.
Tarkistuspisteitä on tiheästi, mikä voi yllättäen aiheuttaa myös ongelmia. Joka huoneessa tallentuva pelitilanne muistaa myös jäljellä olevat lääkepakkaukset ja osumapisteet. Medikitejä jaellaan auliisti, mutta heräsin silti joitakin kertoja kuolleista hiparit vajaina ja lääkepaukut nollissa. Jumiin ei sentään voi jäädä, sillä alueiden keskusteleporteille voi palata milloin tahansa.

Peruspeikot eivät yksinään ole kummoinen uhka, mutta laumalta saa pataansa helposti.

X näyttää välillä paikan

Vihollisten lisäksi kentät pursuavat salaisuuksia. Huolellinen nuohoaminen palkitaan tärkeillä voimakolmioilla, avaimilla, mystisillä tekstimonoliiteillä sekä päivityksiin tarvittavalla rahalla. Jos käy mäsis, voi törmätä uusiin aseisiin tai Kulkijan ominaisuuksia ehostaviin vaatekertoihin.
Salaovia, vipuja ja valeseiniä merkataan usein pienillä silmäänpistävillä vihjeillä: epäilyttävän tyhjä nurkka tai omituisessa kohdassa oleva palikka kertoo, että lähellä on aarre. Vastassa saattaa olla myös kiusoittelevasti lukittu, erilaisilla symboleilla merkitty ovi.
Kätketyn sälän etsiminen piristää muuten suhteellisen suoraviivaista etenemistä. Samalla se todistaa ikävästi, että tietoja voi pimittää fiilistelyn nimissä myös liikaa. Esimerkiksi monoliittien merkitys aukeni vasta, kun selasin foorumeita lopputaistelun jälkeen. Mikä pahempaa, salakätköstä paljastui aivan liian usein ovi, johon minulla ei ollut riittävästi avaimia, tai avain, jolla avautuvasta ovesta ei ollut mitään hajua.
Pelimaailman kaksi karttaa ovat nimittäin lähes hyödyttömiä. Paikkojen yhteyksiä esittelevä kaavio on epäselvä sotku, kun taas kokonaiskuvaan keskittyvä kartta pysyttelee liian yleisellä tasolla. Maamerkkien tihrustaminen kertoo pelihahmon suurpiirteisen sijainnin, mutta tarkempaa dataa löytyneistä ja löytymättömistä salaisuuksista on turha kaivella. Omia merkintöjä ei saa tehdä.
Lisäksi läheskään kaikkia salaisuuksia ei merkitä pelin omalla kuvakielellä, vaan osa näkymättömistä käytävistä ja kytkimistä todella on näkymättömiä. Jos siis haluaa kokea kaiken sisällön ja osan pelin kovimmista taisteluista, joutuu joko lunttaamaan salarit netistä tai hieromaan Kulkijan naamaa pelin jokaista seinää vasten. Kumpikaan ei varsinaisesti loista löytämisen iloa, joten pakkomielteiset kompletionistit varokoon.
Ehdin 12 pelitunnin aikana juosta kunkin alueen läpi kolmesta viiteen kertaan, ja vain itäisestä maasta löysin (muutamaa rahakätköä vaille) kaikki piilot. Toisaalta pelille lienee kunniaksi se, ettei vanhojen paikkojen jankkaaminen nurinastani huolimatta hapottanut liikoja. Maisemat pysyivät upeina ja matsit hauskoina, vaikka ne oli tahkonnut jo aiemmin.
Hyper Light Drifter antoi odottaa itseään, muttei onneksi suotta. Vaikka peli on välillä liian vaikeaselkoinen omaksi parhaakseen, on sen toiminta tiukan palkitsevaa ja visuaalinen anti huikeaa. Drifterin takana oleva Heart Machine valitsi nimensä hyvin, sillä ainakin tiimin esikoisessa on sydäntä reilusti.

 

Hyper Light Drifter

Arvosteltu: PC
Tulossa: PS4, Xbox One Heart Machine
Versio: Myynti
ITestattu: i5-4670K, GeForce GTX 770, 16 Gt RAM

88