Joka vuosi pelimediabisnes nielee kymmeniä tuhansia innokkaita lapsityöläisiä. Heitä kaikkia yhdistää haave paremmasta.
Alimmalla askeleella ovat karkkipalkalla nimettömänä raatavat uutiskulit, keskiluokkaan kuuluvat liukuhihnalla puurtavat peliarvostelijat, jotka uhraavat peliharrastuksensa uuvuttavan bulkkikirjoittamisen alttarille. Mikä auttaa heitä jaksamaan?
Tietenkin pääsy sinne ylimmälle oksalle, pelijournalistiksi. Se tarkoittaa sitä matkustelevaa, kuumimpia uusimpia pelejä tsekkaavaa ja pelijumalien kanssa hengaavaa superjulkkista, joka heijastaa pelitähtien lainavaloa ja näkee asioita, joista tyhmä rahvas voi vain haaveilla.
Luulisi, että ennakon kirjoittaa tuosta vaan, sillä pelejä ei juurikaan tarvitse itse pelata, vaan niiden oleelliset kohdat kerrotaan ihan tekijöiden toimesta. On kuitenkin tiettyjä sääntöjä: on epäkohteliasta jättää kirjoittamatta pelistä, kun sitä maksetaan katsomaan. Myös keskeneräisen pelin kritisointi on hyvien tapojen vastaista, vai haukkuisitko sinä ystäväsi lasta rumaksi ja tyhmäksi?
Opetusmielessä Pelit tarjoaa tyypillisen ennakkojutun. Koska se on keksitty täysin omasta päästä, se on vain puoliksi yhtä totta kuin oikea peliennakko. Kaikki yhtäläisyydet oikeisiin peleihin, henkilöihin tai pelistudioihin ovat järkyttävä kosminen yhteensattuma.
Yksinoikeudella Modern Warfare 3 (PS3, Xbox 360)
Ward on juuri tiedottanut julkaisevansa kolmannen ja viimeisen osan Modern Warfare -trilogiastaan. Pelit-lehti astui minun muodossani ainoana lehtenä lentokoneesta San Franciscon lentoaseman, minun toisen kotini, kansainväliseen atmosfääriin.
Intialaisen herrasmiehen ohjaamassa keltaisessa taksissa aloitin matkani tutustumaan Infinity Wardin seuraavaan varmaan hittiin. Matkalla pelasin kakkosen yksinpelin uusiksi läpi, jotta sen loistavuus palaisi kirkkaana mielessäni.
Puoli tuntia myöhemmin saavuin Infinity Wardin toimiston ulkopuolelle, maksoin taksille 67 dollaria ja annoin 13 dollarin tipin. Vapisevin käsin avasin oven, mutta vastaanottoapulaisen nopea hymy tyynnytti minut.
Kävelin pitkin Infinity Wardin studion käytäviä, ihastellen OBH Nordican kahvinkeittimiä, ja taisi jonkun käytävän päässä cola-automaattikin vilahtaa! Olin jännittynyt kuin lapsena.
(KOLME SIVUA MYÖHEMMIN)
Modern Warfaren ohjaaja, hyvä ystäväni Jason Worhees istutti minut pehmeään tuoliin, joka ympäröi minut kuin Infinity Wardin rakkaus peleihin. Paikalla oli myös päägraafikko Freddy Kruger ja kaksi kaapinkokoista tiedotusassistenttia. Kruger antaa minun nopeasti vilkaista ovenraosta naapurihuoneeseen, jotta voin kertoa nähneeni pelin. Sitten alkaa armoton haastattelu.
"Olen päägraafikko Freddy Kruger, henkilökuntanumero 458895", esittelee Freddy itsensä. "Onko Warfaren pelien loisteliaan grafiikan kanssa ongelmia?" kysäistä pysäisen. "Kyllä, koska...Auh!..kaikki sujuu aikataulussa, grafiikka on loistavaa ja työnantajani maailman paras." Käteeni sujautetun paperin annoin lukematta Jasonille. Assistentit muistuttavat Krugeria kokouksesta ja Worhees ottaa ohjat.
"Modern Warfarethan ovat kuin Michael Bayn elokuvia", totean Jasonille. Jason kiihtyy: "Me emme edes tiedä, kuka se on emmekä ole nähneet ensimmäistäkään sen elokuvaa!" Jason Worhees kertoo osallistuvansa entistäkin enemmän kässärin kirjoittamiseen, sillä "viime peliin jäi vielä pari uskottavaa juonenkäännettä".
Kolmonen jatkaa edeltäjiensä tinkimätöntä realismia, jossa sodan rumia kasvoja katsotaan niin läheltä, että jokainen uurrekin erottuu. Sota sujuu Venäjän kannalta huonosti. Venäjän loputtomasti generoituvat laskuvarjojääkärit eivät pärjää vammansa nopeasti korjaaville amerikkalaisille supersotilaille. Tarvitaan liittolainen. Terroristijohtaja Makarov oikean kätensä Mosin Nagantin kanssa saa tärkeän tehtävän.
He iskevät julmasti kiinalaiseen orpokotiin, ja paikalle tiputetaan amerikkalainen kirjastokortti. Juoni menee pieleen, sillä Kiina ei noteeraa koko tapahtumaa. Orpokoti-iskua ei ole pakko pelata, mutta miksi sen jättäisi väliin, sillä "osuus ei todellakaan ole turha ja peliin liittymätön, koska se kertoo mihin viholliset ovat valmiita", kiihtyy Jason.
Sisältää spoilereita
Mitä kuuluu kaikkien rakastamalle Task Force 141:lle ja sen värikkäälle, muistettavalle henkilökaartille? Jason Ward naurahtaa. Kapteeni MacTavish on venäläisten vankina Alcatrazin vankilassa, josta Price hänet pelastaa. Samalla paljastuu venäläisten yritys käyttää bioasetta.
Pahempaa on tulossa! Yhdysvaltoja kohti lentää venäläisten kaappaama valtava asteroidi. Kapteenit "Roach" Price ja ihanan lutuinen "Soap" MacTavish joutuvat lentämään avaruuteen. West näyttää animoidun kohtauksen, jossa räjähdys heittää Soapin asteroidin reunan yli. "Soap, en halua tiputtaa sinua!" huutaa Roach. "Haluat kuitenkin!" kapteeni MacTavish sanoo uhrautuvasti. Tarkoittaako taivaalla näkyvä kultainen meteorisuihku, että miesten taru on lopussa?
Samaan aikaan Yhdysvalloissa taistelut siirtyvät Louisianan osavaltioon Yhdysvalloissa. Venäjä suorittaa yllätysiskun Savannah Harborin laivastotukikohtaan, Ramirez ja kolme muuta amerikkalaista sotilasta taistelevat tiensä läpi loputtomalta tuntuvien venäläislaumojen, Savannahista suon yli heilahtaen New Orleansiin. Siellä paetaan sillan yli ennen kuin ilmavoimat katkaisee sen puna-armeijan tieltä. Tämä on kolmosen suurin uutuus: osuuden voi pelata co-oppina ja Jason kertoo ylpeänä, ettei mitään vastaavaa ole koskaan nähty.
Entäpä Makarov? West naurahtaa. Makarov kohtaa loppunsa tavalla, joka tulee yllättämään kaikki. West ei halua pilata yllätystä, mutta vihjaa, että siihen voi liittyä robotiksi muuttuva Hummer-maastoauto.
Moninpelitaivas
Pääsimme myös moninpelaamaan yhtä pelin laajimmista moninpelikartoista, The Orphanagea. Jason kutsui kaksi wardilaista mukaan, jotta sain nauttia täydestä moninpelikokemuksesta. Menemme läheiseen nettikahvilaan, sillä yllättäen Wardilla ei ole lähiverkkoa.
"Emme tarvitse epävarmoja verkkoservereitä, meillä on oma Person 2 Person -verkkomme. Lähetit kuljettavat pelin tiedostoja muistitikuilla niitä tarvitsevien välillä. Tuloksena on much smoother work experience."
Aikooko Infinity Ward unohtaa PC-pelaajat? "Kenet?" utelee Jason leikkisästi. Huomaan heti, että PC:n jättäminen pois näkyy parempana moninpelikokemuksena. Hankalia korkeuseroja on vähennetty, liian monimutkaiset moninpelitilat poistettu ja kenttiä on tiivistetty intensiivisempää kokemusta varten. "Havaitsimme, että tyypillinen pelaaja ei halua pelata tuntemattomien kanssa, ja tyypillisellä pelaajalla on neljä kaveria", valistaa Jason.
Awardeja on lisätty huimasti. Sain muun muassa Game Starter-, Multiplayer Virgin- ja Shooting for the Very First Time -awardit. Eniten arvostan Vertical Master -saavutusta, jossa pitää liikkeessä siirtää aseen tähtäintä ylös tai alas, ja osua viholliseen. Ei niitä ihan helpoimpia!
Entäpä huhuttu moninpelin muuttuminen maksulliseksi? Jason naurahtaa hyväntahtoisesti. "No ei kai pikkuruista nimellistä korvausta voi ihan maksulliseksi sanoa? Ja ihan kuin teillä mitättömillä lampailla olisi vaihtoehtoa." Tottahan näin hyvästä kokemuksesta maksaa enemmän kuin mielellään!
Aikani alkaa olla lopussa. Kysyn siis Jasonilta suoraan asiaa, joka on kiinnostanut minua jo kauan. "Jason, miten pelinne ovat aina niin loisteliaan näköisiä ja uskomattoman pelattavia? Luulisi, että kun samalla joutuu tekemään uskomattoman käsikirjoituksen ja nerokkaita moninpelikenttiä, työmäärä meidän pelaajien, jollainen minäkin olen, äärimmäisen viihdyttämisen eteen on uskomaton!"
"Kyllä", naurahtaa Jason.
Kiitos, Jason Worhees, ja onnea kolmannelle varmalle mestariteokselle!
Ampuessaan ohimennen Favelan siviiliväestöä toimittaja Nirvi kohtasi salatun viharikosviestin, josta pitää kertoa, sillä kansalla on oikeus tietää.
Joka vuosi pelimediabisnes nielee kymmeniä tuhansia innokkaita lapsityöläisiä. Heitä kaikkia yhdistää haave paremmasta...
Lue koko artikkeli Pelit-lehden marraskuun numerosta tai www.pelit.fi:ssä 7.1.2010.
www.justcause.com
Jos James Bond keksittäisiin nyt, Just Cause olisi suoraan agenttielokuvan brändikäsikirjasta.
Tukholmalainen Avalanche Studios hakee Just Cause 2:een toimintaelokuvamaista fiilistä ja myös onnistuu tavoitteessaan. Just Cause on jatkuvaa tulitaistelua, räjähdystä, vapaapudotusta, flengaamista ja autotakaa-ajoa.
Tarina on silkkaa toimintaleffaa. Päähenkilö Rico Rodriguezin oppi-isä ja ex-pomo Tom Sheldon katosi Panaun saarivaltioon kainalossaan miljoonia kavallettua käteistä ja agenttifirmasta varastettua huippusalaista tietoa. Ricon tehtävänä on etsiä loikkariagentti käsiinsä ennen kuin Sheldon saa peruuttamatonta tuhoa aikaiseksi.
Tarzanin malliin
Leikkikenttänä toimii piskuinen Panaun saarivaltio, jossa piisaa ympäristöä viidakosta jäätiköihin. Diktaattori Baby Panay nousi valtaan isänsä yllättävän kuoleman ansiosta, joten koko pikkuvaltio keikkuu sisällissodan kynnyksellä. Kilpailevat ryhmittyvät kamppailevat elintilasta koittaen saada riittävästi voimaa ja valtaa, ennen kuin vallankumouksen kipinä humahtaa kunnolla.
Hiekkalaatikkomaailman potkimiseen kannustetaan kaaospisteillä. Mitä enemmän aiheuttaa yhden ryhmittymän alueella tuhoa, sitä enemmän kilpailevat jengit antisankaristaan pitävät. Ricon kasvavan maineen mukana avautuu jatkuvasti uusia työtarjouksia. Tehtäväpuu ei ole perinteisen lineaarinen, vaan maailmassa häröily vaikuttaa siihen, mitä milloinkin saa tavoitteekseen. Idea ei ole hullumpi, sillä tempulla saadaan vapaaseen haahuiluun edes jotain pitkäaikaisempaa tavoitetta.
Just Causen toiminta ei ole pelkkää räjäyttelyä ja ammuskelua, sillä Ricolla on varusteenaan loppumaton liitovarjo ja vaijerikela. Bioniccommandomaista tarttumakoukkua käytetään monipuolisemmin hyväksi kuin alkuperäisessä Just Causessa, sillä koukulla voi liittää esineitä toisiinsa.
Käytännön sovelluksia keksii vaikka kuinka: bensakanisterin sitominen autoon, vartijan hilaaminen puuhun, köysi kelpaa jopa lähi-IT-tueksi. Jos ampuu koukun ohi kiitävään rynnäkkökoneeseen ja kiinnittää köyden siltapalkkiin, kone rysähtää komeasti tonttiin. Vaihtoehtoisesti voi hilata itsensä kopterin kyytiin ja kiskoa kuskin ulos.
Rico osaa basehyppyjen lisäksi liikkua urbaanissa ympäristössä kuin paraskin parkour- ja kiipeilymestari. Liikkuvan auton ympäri kieputaan kuin apina, sillä korin ulkopuolella voi roikkua ammuskelemassa joko kyydissä olevia tai takaa-ajajia. Panaulaiset reagoivat lennosta kyytiin loikkaavaan agenttiin eri tavoilla: Pahikset alkavat ammuskella auton sisältä, nuoriso huutaa riemusta ja mummot juoksevat kiljuen karkuun hullun hypättyä konepellille.
Testisession perusteella ajomalli ei ole mikään maailman paras, sillä autot tuntuvat liioitellun massattomilta. Sillä pyritään irtonaiseen sladitteluun, näyttäviin ilmalentoihin ja komeisiin kaatoihin, jossa bensa-asemalle tullaan katon kautta kerien räjähdysten saattelemana. Kuolemasta ei onneksi rangaista muuten kuin menossa olleen tehtävän uudelleenpeluutuksella.
Riittävä oikeutus
Ensimmäisen Just Causen suurin ongelma oli tehtävien yksioikoisuus. Nyt tekijät vannovat keskittyneensä monipuoliseen tehtäväsuunnitteluun. Mukana on lentokilpailuita, autokaappauksia, tukikohtien tuhoamisia, salamurhia, soluttautumisia ja muuta mukavaa. Tavoite saattaa jopa muuttua kesken keikan, joten yksinkertainen sotilassaattueen tuhoaminen voi päättyä pakomatkaan kumiveneellä.
Just Cause 2 ilmestyy vuonna 2010. Aikataulut ovat edelleen auki, koska firma on laman keskellä joutunut irtisanomaan joukolla porukkaa ja tiimiin on jäänyt raatamaan vain ydinryhmä.
Ennakkoversion perusteella Just Cause 2:sta ei synny mitään Grand Theft Auton tappajaa, mutta vähintään kohtuullinen toimintapläjäys. Bonuksena Just Cause 2 vaikutti jo keskeneräisenäkin ykkösosaansa hiotummalta kokonaisuudelta.
