Ja niin sai paha palkkansa. "Nirvi! Nouse, ota levysi ja käy tekemään Counter-Strike: Condition Zeron arvostelua!"

Siis onpa ankea kohtalo, pelata Maailman Suosituimman Nettipelin (tm) uutta versiota! Varmasti yhtä kamalaa duunia kuin Valtion Elokuvatarkastamon pornontarkastusvastaavan työ.

Seuraako siis itkua ja porua siitä, kuinka Counter-Strike-skenen ovat valloittaneet peelot, huijarit ja idiootit? Ei, sillä en niihin Condition Zero -pelisessioideni aikana törmännyt. Kannattaa pelata keskiyön jälkeen, lapset ovat jo nukkumassa.

Viattomuuden aika

Olin pelaamisen kampakeraamisella kaudella sitä mieltä, että moninpeli on varsinainen Graalin malja. Vuonna 1994 Doom oli liki uskonnollinen kokemus, sillä moninpeli jo käsitteenä hipoi uskomatonta. Pystyin tappamaan ihmisiä, jotka istuivat toisella puolella maapalloa!

Doomista näkee, miten paljon ja miten vähän moninpelaaminen on kehittynyt. Jollei Doomia päässyt vääntämään opiskelu- tai työpaikan lähiverkossa täydellä kahdeksan pelaajan kuormituksella, sitä mätettiin modeemilla kaksinpeli-deathmatchina. Pelaajamäärät ovat noista ajoista monikymmenkertaistuneet ja yhteysnopeudet tuhatkertaistuneet (tai jotain), mutta deathmatchin haamusta ei päästä eroon. Jos pelissä on vaihtoehtoina (tiimi)deathmatch ja nerokas, innovatiivinen, sairasta pelihimoa herättävä pelimuoto, joka vaatii vähän opettelua, kaikki deathmatchaavat.

Duke- ja Doom-sessioitakin kovempi kokemus oli ensimmäinen massiivimoninpelini. Vaikka olin aikoinaan kova lentosimumies, Air Warriorin jälkeen yksinlentäminen oli historiaa. Vain Falcon 4.0:n kaltainen, koko sotaa simuloiva eepos pystyi vetämään taivaalle.

Ihan vertailukohtana nyky-MMORPGien pikkuisille ongelmille Air Warriorin pelaaminen Suomesta maksoi 50 penniä minuutti, ja sitä pelattiin umpipaskalla brittiserverillä, joka kaatui viimeistään kahdenkymmenen pelaajan kohdalla, koska pihi britti ei ostanut toista neljää megaa muistia. Eipä silti, että tuollaisia laumoja usein olisi nähnyt.

Nykyään moninpeli on arkipäivää, peleihin osallistuu kymmeniä, jopa satoja ihmisiä, laajakaistayhteydet ovat joka toisella, ja silti olen sitä meiltä, että yksinpelaaminen on peliaterian pihvi ja moninpelaaminen vihannekset.

Minunpelaaminen

Aina välillä Pelit-lehteä morkataan siitä, että arvosteluissa moninpeli on selkeästi yksinpelin varjossa. Ongelman ydin on siinä, että näissä hommissa pitää tuntea rajansa.

Oikea nettipelaaja näkee maailman aivan eri silmin. Hän jaksaa pelata ahkerasti vuosikausia liitukaudella ilmestynyttä Starcraftia, hän jaksaa polttaa aikaa ja vaivaa Day of Defeatin tai Natural Selectionin sokkelokarttojen opetteluun. Hänelle on pirun tarkkaa, että osapuolet ja kartat on tasapainotettu mikrobitin tarkkuudella, vaikka peli pohjautuisikin talvisotaan.

Minä olen viihdehakuinen moninpelaaja, jolle on tärkeämpää elämysmatkailu. Moninpelimuodot, joissa tärkein päämäärä on oman tappotilin kartuttaminen, eivät kiinnosta missään muodossa. Tosiaikanaksuja en viitsi enää edes yrittää kuin korkeintaan nettipelaamisen teknisen toimivuuden testaamiseksi. Yksi hyvä syy on se, että saan kybällä turpiin, sillä oikean tuotantoketjun salamanopea pystytys sen ainoan oikean yksikön rakentamiseen ei ole minun juttuni.

Muutama kentällinen Battlefield: Vietnamia on hauskaa ja tyydyttää moninpelihimoni. Mitä arvoa minun mielipiteilläni siis on vakavasti moninpelaamisen ottavalle?

Miehet tappaa eikä lässytä

Jos joku rasittaa moninpeleissä eniten, niin se on sosiaalisuus. Pelaan mielelläni ihmisten kanssa, mutta en jaksa typerää chattailua. Klaanipelaaminen tuttujen fiksujen ihmisten kanssa on varmasti eri juttu kuin public-servereiden roskaväen kanssa peuhaaminen. Minulla ei riitä aika eikä mielenkiinto klaanistelun vaatimaan sitoutumiseen. Sitä paitsi pahamaineisilla public-servereillä on ollut ihan pelattavaa. Teamkillerit näyttävät lentävän ulos eikä ilmiselviä huijareita näy.

Serverinhakuohjelma all-seeing eyellä pystyn rajamaan itseni skandiservereihin, mikä on onni. Muistan vielä R6-session brittiserverillä, jossa viestiliikenne oli vilkasta, ja josta 99 prosenttia oli "I rap3d U, Bitch!" lukuisina eri variantteina. Pitäisikö syytä etsiä sisäoppilaitoksista?

Haluan pelejä, joissa peliin liitytään ja siitä poistutaan jouhevasti, ilman odottelua, pitkiä etukäteissuunnitelmia tai palauteanalyysejä vaikka Rainbow Sixien tapaan. Haluan pelejä, jotka osaavat pehmeästi pakottaa edes illuusioon tiimipelaamisesta Battlefieldin tapaan. Haluan jotain muuta kuin iänikuisia deathmatch-muunnelmia näennäisesti erilaisilla aseilla. Haluan moninpelaamista, jolla on sisältöä ja tarkoitus.

Battlefield-veljekset ovat iso askel oikeaan suuntaan. Homman nimi on selkeä, ja lukuisat eri roolit jalkamiehestä tankkikuskin kautta lentäjäpoikaan pitävät pelin tuoreena tavallista pitempään. Vaikka Condition Zero -sessioni olivat harvinaisen peelottomia ja pelaaminen oli useamman vuoden tauon jälkeen suorastaan hauskaa, meno oli liian yksinkertaista ja usein nähtyä. Plus olin ennätyssurkea, mutta eihän se siitä voi johtua, eihän?

Historia toistaa itseään

Konsoleiden, tai oikeasti Xboxin ansiosta moninpelaamisesta on taas tullut Graalin malja. Tutun oloisesti ensin pelataan perusräiskintöjä pienellä pelaajamäärällä, konsoleiden Battlefieldit ovat tulevaisuudessa. Aluksi konsoleiden moninpeli oli lähinnä liikuttavaa, mutta jopa teknisesti ylivertaisena PC-miehenä on pakko olla kateellinen jostain niin toimivasta systeemistä kuin Xbox Livestä.

Moninpelin tekijä ei pysty tarpeeksi aliarvioimaan pelaajien typeryyttä. Moninpeli toimii sitä paremmin, mitä fasistisemmin se pitää kuria, mitä enemmän se vääntää rautalankaa pelin tavoitteista ja mitä vähemmän se uskoo ihmisen perusrehellisyyteen.

Demokratiassa, jota PC (ja toistaiseksi PS2) edustavat, on mahdoton saada mitään aikaiseksi, koska koko skene on täynnä keskenään riiteleviä vähemmistöryhmiä. Erinomaiset ratkaisut on vaikea ajaa läpi kaikille yhteiseksi systeemiksi. Xbox Liven etumatka johtuu siitä, että diktatuurissa asiat on mahdollista saada sujumaan. Kaikki saadaan osaksi Live-perhettä, kun vaihtoehtoja ei anneta. Jos harrastat PC-moninpelailua, toki käytät pelien hakuun all-seeing eyeä (www.udpsoft.com), et pelien sisäistä listaa tai jopa GameSpy Arcadea?

Kuten aina, kaikki ajavat innolla moninpelaamista koko kansan huviksi unohtaen kääntöpuolen. Counter-Strikekin oli aluksi todella tappavan addiktiivinen nettipeli, jossa tiimipeliin pyrittiin ja panttivankeja oikeasti jaksettiin pelastaa. Suosion kasvaessa siitä tuli tyypillinen deathmatch-sirkus, jossa tärkeintä on oma tappotili.

Paratiisi on paratiisi vain siihen asti, kunnes sinne tulevat turistit ja syövät omenatkin puista, sanoo käärmeiden vanha sananlasku.