Tuukka Grönholm haaveilee iltaisin yllätyspenetraatiosta World of Tanksissa.

* * * *

Vuoden lopussa kolumnin aihe -laatikko on aina tyhjä. Nikon nostettua pelivuoden muistelot, minulle jäi vain tulevaisuuden ennustaminen. Yritin ennustaa ja masennuin. Näin lastensairaalan potilaat itkemässä liikeohjainten äärellä. Ei paloarpisena saa riehua, mutta tulipalolta säästyneessä kädessä pysyisi vielä padi.

Käänsin katseeni menneeseen, keskityin itseeni ja tulin taas onnelliseksi.

Esihistoria

En tiedä, onko peli-intoni sisäsyntyistä vai johtuuko se vain onnistuneesta ensikohtaamisesta. Kadehdittuani vuosia serkkuni ikivanhaa videopeliä, jossa peli vaihdettiin kasettien sijaan kytkimillä, sain 80-luvun alussa synttärilahjaksi superhienon Atari 2600:n. Kolmea tyttöä lukuun ottamatta koko ala-asteluokkani tunki meille pelaamaan Combatia, jossa parin pikselin prötöt ammuskelivat toisiaan.

Muistan edelleen, miten ärsyyntyneeltä äitini näytti, kun hän raahasi ruokakassit eteisen takkivuoren yli. Tenttikin oli mennyt huonosti, koska lukuaika oli jäänyt edelliseen yöhön. Ilmeinen onneni säteili sen verran, ettei koneen ääressä kiljuvaa kakaralaumaa käsketty kotiin.

Atarista alkoi toivottavasti elinikäinen suhde, joka tuntuu vain syventyneen vuosien varrella. Lempisääkseni tuli sade, sillä sain jäädä kotiin pelaamaan eikä tarvinnut lähteä ulos.

Pieni kymmenen vuoden kriisi koettiin 90-luvun alussa, kun olin juuri armeijasta vapautunut finninen kaikentietäjä, jolla tukkaa oli yllättäen vähemmän kuin nykyään. Pelit eivät kiinnostaneet, koska oli niin paljon muutakin tekemistä. Mitä se mahtoi olla, sitä en enää muista.

Mitään en oo ottanut

Huono vaihe päättyi, kun baari-illan aluksi vedimme kaverilla pohjia ja tapasin UFO:n. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Ulkokuori oli vain söpö, mutta ne äänet ja varsinkin jutut. Sotilaat oli pidettävä hengissä taistelusta toiseen, piti huolehtia koko maapallon puolustuksesta, pitää budjetti kurissa ja paljastaa maailmanlaajuinen salaliitto. UFO toi minut takaisin oikealle tielle, eivätkä tunteet ole vieläkään sammuneet.

Pelit veivät kaiken vapaa-aikani, joten arjenhallinta karkasi lapasesta toistuvasti ja usein. Rankin putki oli 1996 joulukuussa, jolloin hartaasti odottamani Master of Orion II ilmestyi. Sain pelin alkuviikosta enkä havahtunut perinteiseen Hesarin kolahdukseen kuin vasta lauantaiaamuna, kun radiojuontaja toivotti hyvää alkanutta viikonloppua.

Työvuoron alkuun oli enää tunti, nopea suihku, jotain syötävää ja ratikalle. Töissä kukaan ei uskonut, että ulkonäköni johtui vain unen puutteesta eikä miehekkäästä bileputkesta.

Jos sulla on toinen

Kun aikani yritin, onnistuin joskus jopa iskemään jonkun pirkon. Ne olivat (ja ovat) mustasukkaisia pelaamisestani. Ilmeisesti peleille suomani varaukseton huomio ja intohimo olisi joskus kiva kokea itse.

Pahiten tilanne kärjistyi vuosituhannen vaihteessa, kun jatkuvat unohteluni, siirretyt tapaamiset ja poissaoleva fiilis keskusteluissa saivat yhden naisen epäilemään, että minulla olisi toinen.

Olihan minulla, Asheron’s Call, jota hakkailin aina, kun työpeleiltä ehdin, usein niiden kustannuksellakin. Nettiroolipelissä olin osa joukkoa, joka oli toimintakyvytön, jos ihmiset eivät olleet sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Maailma oli elävämpi kuin nykyisissä roolipeleissä, sillä genre oli vielä nuori ja suoranaiset suunnitteluvirheet arkea.

Asheronissa rahanruinaajiin kyllästyneet isot pojat saattoivat vetää kaukaa korvesta timanttijättiläisen riehumaan kylän keskelle ja hypätä itse katolle turvaan nauramaan. Hirviöt poistuivat aloittelijoita telomasta vasta, kun joku ystävällinen ohikulkija viitsi ne tappaa.

Sählykaveri mainitsi vain pari kuukautta sitten, että vanha rakkauteni on edelleen maisemissa. Kävin moikkaamassa, mutta ex-heilani oli rumempi ja yksinkertaisempi kuin muistin.

Pelisuhteeni ansiosta olen myös vaikuttanut välillä aikuiselta, en usein mutta joskus. Pelaan yömyöhään ja nukun pitkään, joten viikonloppuaamuna minua näkee harvoin pystyssä. Yhtenä sunnuntaina heräsin liian aikaisin ja sain ilahtuneen halauksen vessaan marssivalta rakkaaltani.

Nousin ostamaan Hattrick-nettimanageripeliin lupaavaa laituria huutokaupasta ja Mirka kokeilemaan raskaustestiä, koska ei malttanut enää pyöriä sängyssä. Tuloksena oli kaksi viivaa ja huippujunnu huippuhalvalla.

Myin ostokseni vain viikon treenauksen jälkeen moninkertaisella voitolla, mutta poika on yhä meillä. Keskimmäisestä kasvaa ilmiselvä giganörtti, joten isyystestikin vaikuttaa positiiviselta.

Memento

Pelimuistoista hauskimpia ovat ne, joissa elämä ja pelit rysähtävät yhteen, mutta rakkaimmat liittyvät useimmiten moninpeleihin. Niihin välähdyksenomaisiin hetkiin, kun taistelu kääntyy yllättäen omille, raidibossi kaatuu tuskaisen kihnuttamisen jälkeen tai unohdan kumipuvun päälle Deltan lumikentässä.

Yhteinen kokemus tekee tapahtumista todempia. Virtuaalihetkeä on todistamassa joku muukin, joten ne voi jakaa ja muistella yhdessä. Ei ihme, että laniporukan kokoontuessa tai avustajien nähdessä samat purppuramatojutut toistuvat yhä uudelleen. Aivan samoin kuin lukiokavereita nähdessä, jolloin välivuodet jäävät välistä ja alkaa yhteisten koulujuttujen kertaus.

Muistot eivät erottele sitä, oliko asia tärkeä vai vain niin sanottua elämää. Toivottavasti pelivuosi 2011 ja Pelit 201 tuovat niitä rutosti lisää.