Viisasta miestä ei tunneta siitä, että hän ei tee virheitä, vaan siitä, että hän ei tee samaa virhettä uudestaan. Päätin palata Azerothiin.
Kaksi kuukautta sitten en ollut pelannut World of Warcraftia noin kuuteen vuoteen. Kaikki muuttui, kun laneissa yksi pelikavereistani ehdotti: ”Lähdetäänkö virtuaalimatkalle katsomaan Azerothia?”
Vastasin kyllä ja hämmästyin. Samoin teki vanha areenakaverini.
Pelastakaa pandat
Vekkulisti huomasin, että paluu World of Warcraftiin tuntuu samalta kuin menisi vanhaan kesäleiripaikkaan tai ala-asteelle. Muistilleni tuntui olevan aivan sama, vaikka Azerothin taistelupaikkani eivät olleet todellisia. Samat nostalgialasit, jotka maalaavat lapsuudenkotini tiilet aina yhtä kauniin punaisiksi, värjäsivät jo viidessä vuodessa Orgrimmarin muurit ja tekivät hämähäkinseittigrindipaikastani onnen tyyssijan.
Oli pakko tehdä aluksi kokonaan uusi hahmo, koska en muistanut pelistä yhtään mitään. Shamaanini, maagini ja soturini taitolista olivat aivan käsittämätöntä hepreaa. Kamoja tutkiessa en ymmärtänyt, miksi olin ne alun perin pankkiin edes säästänyt. Paikallani pyöriessä jopa kysyttiin, mistä olin saanut areenakamat 70 levelin ukolleni. ”Vuodelta 2007”, vastasin, mutta vastausta ei ymmärretty.
Sujuu kuin dance-emote
Wowin sisältömäärä on nykyään jotain käsittämätöntä. Hakkaan paria eri ukkoa ja akkaa ylöspäin, mutta samoja questeja ei joudu tekemään kuin dungeoneissa. Pelimaailmassa on alatasoille niin monta eri aluetta, että samalla ei tarvitse seikkailla kahdella hahmolla.
Blizzardin pelintekotaito vetää nöyräksi, sillä aikanaan virtaviivaiseksi kokemani peli on virtaviivaistunut entisestään. Tosin vaikeuskynnys on hiottu niin matalaksi, ettei siihen kompastu kirppukaan. Aikanaan vaativat dungeonit ovat nykyään aivan hirveitä pikamatoja. En ehdi paikkoja ihailla, saati saalista kerätä, kun ensimmäiset tiimiläiseni ryntäävät jo viimeiseen pomotaisteluun. Kun ennen kiroilin muiden pelitaidottomuutta, nykyään kiroillaan minulle, koska haluan välillä pysähtyä katselemaan maisemia.
Muistan kuinka pugit, eli satunnaisesti valitut pelikaverit, nostivat luolastoissa verenpainetta enemmän kuin polakit Bat-Chatissa. Nyt saalis suorastaan ropisee syliin siihen tahtiin, etten ehdi klikkailla greediä, neediä ja passia.
En tiedä, miten alkupelin pikataival valmentaa raideille, koska en ole vielä päässyt loppupeliin asti. Kiltakaverit ovat tosin paljastaneet, että loppupeliin pääsy ei vaadi samanlaista grindiä kuin luulen. Nykyään pikataivalraidiuran alkuun pääsee kuulemma ostokamoilla. Helpoimmille raideillekin voisi mennä satunnaisen porukan kanssa, mutta se kuulostaa jo ajatustasollakin väärältä.
Draenorin tota, tota -lordi
Ammattitautina joudun seuraamaan suosittuja pelejä, vaikka ne eivät niin kiinnostaisikaan. Viime syksyistä Warlords of Draenor -lisärin nettiuutista oli todella riesa kirjoittaa, koska olin menettänyt kontaktin peliin. En voinut kommentoida yksityiskohtia perkkien muutoksista, koska muistini mukaan ei mitään perkkejä ollutkaan. Hit- ja expertise-ominaisuuksien suhteen löi aivan tyhjää. Hahmon oma linnoitus kuulosti sentään hauskalta ja selkeältä. Jouduin silti vetämään faktoja epämääräisesti metsään tai mutkia oikoen, koska en ollut varma edes, mille tasolle hahmojen tasot päättyivät. Paluuprojektissani on se hyvä puoli, että nyt tiedän tasan tarkkaan, mistä lisäri-FAQ:ssa puhuttiin. Ymmärrän taas jokaisen yksityiskohdan. Olen jopa osasta muutoksista aidon kiinnostunut.
Wow oli aikanaan minulle todellinen aikasyöppö. Jos baarissa ei aina ollut ystäviä, niin Wowissa oli. En odottanut, että muutama Burning Crusaden aikaisista pelikavereistani tahkoaisi edelleen Wowia liki päivittäin. Jälleennäkeminen on aina yhtä hauskaa, vaikka hahmonimeni yhdistäminen uusiin ukkeleihin tuntuikin vievän aikansa. Tai sitten kohtaaminen oli tärkeämpää minulle kuin muille.
Kavereiden jatkuvan pelaamisen ymmärrän täysin. Uutta kamaa on tullut tasaisesti, vaikka varsinainen runko onkin pysynyt samana. On kerättäviä ratsuja, kerättäviä lemmikeitä, uusia luolastoja, tapahtumia ja ammatteja. Listaa voisi jatkaa, vaikka kuinka pitkälle.
Pelaajakanta myös tuntuu muistikuvaani terveemmältä. Muistan, että kiltakanava oli täynnä pakonomaisten peliriippuvaisten marinaa. Wowin pelaaminen oli uhreilleen aivan hirveää saatananpalvontaa. Nyt vaikuttaa, että ihmiset ovat, jos ei elämäänsä, niin ainakin pelivalintaansa tyytyväisiä.
Löysin raidein
Kun pelasin aktiivisesti, Wow oli ylittänyt suosiossaan jo kaikki järjen rajat. Se oli ilmiö, jota ei voinut selittää tai edes kopioida. Nykyään siihen ei olisi yhdelläkään pelifirmalla edes varaa. Wowin kaatajaa ei kannata edes yrittää tehdä, vaan jotain totaalisen muuta. Menestyvät kilpailijat ovat löytäneetkin jalansijansa aivan muusta suunnasta: massiivisista avaruustaisteluista, lapsuuden jedihaaveista, viimeisestä fantasiasta.
Minulle sisältöä on jopa liikaa, koska en ole kiinnostunut loppupelistä. Haluan katsella, miten aikanaan tuntemani alueet ovat muuttuneet. Thousand Needlen tulvat ja Ashenvaleen repeytynyt kaldera ovat minulle epicsejä kiinnostavampia virtuaalimatkakohteita.
Tosin olen mielipiteeni suhteen varsin yksin. Netin perusteella valtaosa pelaajista tekee paluun Wowiin, koska saa heti ukkelin maksimitasolle. Kypärä vain kolahtaa tasokattoon osuessa ja voi jäädä odottamaan seuraavaa lisäriä, ja hetkeä, jolloin saa taas muut kiinni kamagrindissä.
Wowitan ensimmäistä kertaa ikinä turistiasenteella, enkä muista olleeni peliin koskaan näin tyytyväinen. Areenalle ehkä menen, mutta raidille en piru vie lähde…
Tuukka Grönholm ei opi virheistään.
