Ostin iPadin alun perin pelkäksi kotisohvan surffilaudaksi, mutta kotona tabletista tulikin pelikone.
iPadin pelikirjo on revennyt lyhyessä ajassa kattamaan melkein kaiken autopeleistä vuoropohjaiseen strategiaan. Nopean toiminnan peleissä kosketusnäyttö ei ole omimmillaan, sen sijaan rauhallisemmissa peleissä iPad usein loistaa.
Moni tuntuu mieltävän iPadin kalliiksi turhakkeeksi, mutta 500 euron sisäänpääsymaksun vastineeksi laitteella pelaaminen on ihan sika halpaa. iPadin pelit maksavat vain euroja, joskus eivät sitäkään. Esimerkiksi joulun alla Electronic Arts pani melkein koko kataloginsa 79 sentin alennusmyyntiin. Kahdeksan euron hintaiset Puzzle Quest 2 ja Dungeon Hunter 2 ovat tämän katsauksen kalleimmat pelit. Yhteensä koko kymmenen pelin setti kustansi minulle vain 40 euroa.
Tonttien kaavoittaminen voi kuulostaa paperilla maailman tylsimmältä peli-idealta, mutta niin vain SimCity onnistuu kerta toisensa jälkeen todistamaan vetovoimansa. iPadin SimCity Deluxe HD koukuttaa ihan samalla tavalla kuin kaikki aikaisemmat versiot samasta aiheesta.
Kaupungin rakentaminen sujuu kosketusnäytöltä sangen näppärästi, kunhan ei ala näperrellä mitään kuvaruudun reunoja kohti. Reunalla SimCityn käyttöliittymä jotenkin hajoaa, kun peli ei osaa päättää, haluaako pelaaja vierittää ruutua vai jatkaa tielinjaustaan.
HD-nimikkeestään huolimatta SimCity on toteutettu vanhanaikaisella 2D-grafiikalla. Pelin pikkusievä pikselitaide on ilo silmälle. SimCityn voimalla jaksaisi tylsän lentomatkan jos toisenkin. Se on eittämättä pitkäjänteisen meditaatiopelaamisen aatelia.
Omppulaitteet saivat id Softwaren maailmanlopun räiskintäpelin reilusti etuajassa, sillä isoille koneille Rage ilmestyy vasta ensi syksynä. Valitettavasti Rage on tyhmennetty iPadilla pelkäksi raiteilla rullaavaksi ampumaradaksi. Kyse on todellisesta kertakäyttöviihteestä, sillä ammuttavaksi tungeksivat mutantit ilmestyvät joka kerta samoista paikoista.
Ragen teknisiä ansioita ei käy kiistäminen. Peli on luultavasti näyttävintä, mitä iPadille on tähän mennessä julkaistu. Samaan aikaan Rage on aivan julmetun tylsä, eikä näennäisessä väkivaltaisuudessaan herätä juuri minkäänlaisia tunnereaktioita. Tykkään kyllä räiskintäpeleistä, mutta en tällaisista. Henkilökohtaisesti sain Ragesta tarpeekseni jo viidessä minuutissa.
Monkey Island 2 Special Edition on täydellinen iPad-peli, sillä osoittamiseen ja klikkaamiseen perustuva seikkailupeliformaatti on kuin luotu kosketusnäytölle. Monkey Islandeja on ylistetty Pelit-lehdessä jo kyllästymiseen asti, joten voidaan kai sanoa, että peliä vaivaa korkeintaan liiallinen tuttuus. Kauniisti restauroitu grafiikka, oivallinen ääninäyttely ja iPad-versioon lisätty Ron Gilbertin, Tim Schaferin ja Dave Grossmanin kommenttiraita innostavat vastustamattomasti uusintakierrokselle.
Apinafanien kannattaa huomata, että iPadille saa nykyään myös Secret of Monkey Island Special Editionin ja Telltale Gamesin uustuotantoa edustavan Tales of Monkey Islandin.
Suuri ranskalainen mobiilipelifirma Gameloft on niittänyt kyseenalaista mainetta plagiaattipelien julkaisijana. Sen valikoimiin kuuluu muun muassa täysin häpeämätön Halo-kopio (N.O.V.A.), pesunkestävä Uncharted-jäljitelmä (Shadow Guardian) ja ilmiselvä Modern Warfare -vedätys (Modern Combat). Tuoreen jatko-osan saanut Dungeon Hunter on Gameloftin näkemys Diablosta.
Dungeon Hunter 2 on plagiaatti, mutta erittäin hyvin tehty sellainen. Gameloftin hiilikopio nojaa täsmälleen samaan vahvuuteen kuin Diablo, eli pelaajan jatkuvaan palkitsemiseen. Hahmonkehitys etenee rivakasti ja sankarin tielle kylvetään koko ajan astetta parempia varusteita. Diabloa köykäisemmistä lähtökohdista muistuttavat vain rujo grafiikka, ääninäyttelyn niukkuus ja pelihahmojen taipumus jumiutua ahtaisiin paikkoihin.
Dungeon Hunter 2 yllätti iloisesti, sillä ennakko-odotukseni olivat huomattavan matalat. Erityisen kiitoksen peli ansaitsee onnistuneista kontrolleistaan. Aktiivisten taitojen ja parannuspullon kulautuksen virtuaalipainikkeet pysyvät koko ajan käden ulottuvilla.
Kun PC:lle ja konsoleille ilmestyneestä toisen maailmansodan räiskintäpelistä poistetaan historiallinen tarkkuus, sodan raadollisuus ja kunnolliset kontrollit, jäljelle jää iPadin Brothers in Arms 2: Global Front. Se on peli, joka ei toimi mihinkään suuntaan. Viholliset säntäilevät vasemmalle ja oikealle kuin maalitaulut ampumaradalla, samalla kun tähtäin liimaantuu kohteisiin kuin noiduttuna. Avusteita tarvitaan, sillä virtuaalipainikkeisiin perustuva ohjaus on täysin tunnoton.
Perinpohjaisesti kädetetty Brothers in Arms on elävä todiste siitä, että isoilla pelikoneilla ansaittu nimi ja maine eivät merkitse App Storessa yhtikäs mitään.
Isänsä kuolemaa kostava soturinuorukainen astelee päättäväisesti jumalkuninkaan linnaan. Koston tiellä on vain joukko valtiastaan suojelevia vartijoita, jotka soturi kohtaa reilun kaksinkamppailun hengessä. Valtaistuinsalissa odottaa lopullinen päämäärä, voittamaton jumalkuningas, jonka kohtalona on lyödä sankari kuoliaaksi. Verilinja ei kuitenkaan katkea ja parikymmentä vuotta myöhemmin isänsä poika janoaa taas kostoa. Juoni kiertää hypnoottisesti kehää, mutta sukupolvien asia on silti yhteinen, sillä kokemustasot ja varusteet periytyvät isältä pojalle.
Infinity Bladessa on parhaat iPad-peleissä näkemäni toimintapelikontrollit. Sivallukset pystyyn tai vaakaan vastaavat miekan iskuja, näpäytykset laidoille väistöliikkeitä ja ruudun keskellä olevan kilpi-ikonin painallus kilven nostamista. Torjunta kilvellä onnistuu aina, mutta jokainen osuma murentaa kilven kestävyyttä. Väistöliikkeet eivät maksa mitään, mutta ne on ajoitettava oikein. Torjunnaksi lasketaan myös se, jos vihollisen liikkeen kontraa täsmälleen vastakkaisella lyönnillä. Toisinaan se johtaa miekkojen dramaattiseen lukkiutumiseen. Ennalta opeteltavien iskusarjojen sijaan taidokas pelaaminen perustuu oikeaan ajoitukseen ja vastustajan liikkeiden lukemiseen.
On sääli, ettei Infinity Bladen uljaiden taistelukohtausten välissä ole mitään muuta kuin höyhenenohutta hahmonkehitystä ja suoraviivaista varustautumista. Siirtymät paikasta toiseen kuitataan pelkillä välinäytöksillä. Kohtaukset ovat vähäeleisyydessään hienoja, mutta joka kerta samoja.
Reippailu jumalkuninkaan kammariin kestää tuskin tuntiakaan. Vaikka Infinity Bladen ensivaikutelma on silkkaa terästä, jossain kolmannen verilinjan kohdalla pelaaminen maistuu jo pahasti puulta. Upeasta taistelusysteemistä unohtui peli.
iPadin Splinter Cell kärsii samoista ongelmista kuin edellä esitelty Brothers in Arms. Kosketusnäyttö soveltuu kohtalaisen hyvin 3D-ympäristössä liikkumiseen tai tähtäämiseen, mutta kun molempia pitäisi tehdä yhtä aikaa, kontrolleista katoaa kaikki tolkku. Homma ei silti kuse yhtä pahasti kuin Brothers in Armsissa, sillä Splinterin hitaampi pelirytmi antaa kankealle ohjaukselle enemmän anteeksi. Mokia silti sattuu, mutta mitäpä niistä, kun viholliset ovat läpeensä tyhmiä, kuuroja ja sokeita.
iPad-pelinä Conviction toimisi selvästi paremmin, jos siinä olisi enemmän hiiviskelyä ja vähemmän automaattitähdättyä räiskimistä. 79 sentin alesta ostettuna peli menettelee hetken huvina.
Kauniilla sarjakuvagrafiikalla koreileva Samurai II: Vengeance ei sorru liikaan yrittämiseen. Voittamaton samurai marssii taistelusta toiseen hoidellen sankkalukuiset vastustajansa yksinkertaisilla kolmen napin kontrolleilla eli nopealla sivalluksella, raskaalla iskulla ja rivakalla väistöliikkeellä. Ylhäältä päin kuvatussa toimintaseikkailussa on selvästi enemmän toimintaa kuin seikkailua, taistelut toistuvat samanlaisina suorastaan yksitoikkoisuuteen asti. Kornit samuraileffa-ääniefektit ja yllättävän veriset kuolemat piristävät kamppailua silti kummasti.
Viehättävistä piirteistään huolimatta Samurai II on helppo nähdä sellaisena mitä se on – aivottomana huiskimisena. Varttitunnin paloissa se toimii, sitä pidemmissä rupeamissa ei oikein.
Nostalgiset syyt ajavat ihmisiä tekemään hulluja asioita, kuten ostamaan teräväpiirto-Arkanoidin iPadille. Neljä euroa on aika korkea hinta pelihistoriallisesta muinaisjäänteestä, mutta Arkanoid HD on sentään kiitettävän autenttinen versio ikivanhasta tiilenmurskauspelistä. Kosketusnäyttö sopii Arkanoidin pelaamiseen hyvin, sillä maila siirtyy tarkasti sinne, minne ruudulla sipaisee.
Omissa kirjoissani ykkönen on aina ollut Arkanoideista se huonompi, sillä sen kentät ja lisäominaisuudet ovat auttamatta tylsempiä kuin Arkanoid II:ssa. Arvatkaa ilahduinko, kun minulle paljastui, että Arkanoid HD palkitsee ratkaisijansa lisäepisodiksi aukeavalla Arkanoid II:lla. Ihan huippua!
**** (nostalgikot) / ** (nöösit)
Myönnettävä se on, Puzzle Quest 2 on viipynyt iPadini ruudulla pidempään kuin muut tällä aukeamalla esitellyt pelit yhteensä. Se on pähkähullusti ideoitu fantasiaroolipeli, jossa kaikki mahdollinen taistelusta ovien tiirikointiin hoidetaan Bejeweled-tyylisenä jalokivileikkinä. Puzzle Quest 2 on täydellinen peli tien päälle, sillä värien yhdistely pystyyn ja vaakaan etenee mutkattomasti, vaikka puolet huomiosta olisi muualla.
Bejeweledistä varastetut jalokivet kuvastavat Puzzle Questissa mannaa. Jalokivien seassa on myös suoraa vahinkoa tuottavia pääkalloja ja sotarukkasia, jotka kuvastavat toimintapisteitä. Kuten ennalta voi päätellä, mannaa kulutetaan loitsuihin, toimintapisteitä aseellisiin hyökkäyksiin (lyödään miekalla tai kohotetaan kilpi torjuntaan).
Vaikka Puzzle Quest 2 on pohjimmiltaan taistelua taistelun perään, touhu säilyttää mielekkyytensä hahmonkehityksen ja mukaan ympättyjen seikkailullisten elementtien ansiosta. Kolmososaan riittää silti parannettavaa, sillä huoneiksi pilkottu pelimaailma on aika kolho ja jatkuvat pienet lataustauot ärsyttävät. Mitä ihmettä kahden pienen huoneen välillä muka tarvitsee ladata?
Pienistä kauneusvirheistään huolimatta Puzzle Quest 2 ansaitsee täydet viisi tähteä silkasta koukuttavuudestaan ja kymmenien tuntien kestostaan.
