Jos olumppialaisissa samalle maratoonille osallistuu huippuunsa treenattu troijalainen, tero tavallinen, sydänvikainen pullukka ja yksijalkainen ex-metsuri, eikö sitä pidettäisi hauskana, mutta järjenvastaisena ja pikkaisen epäreiluna?
Vaan eipä kukaan silmiään lotkauta kun hyllyssä ovat vierekkäin Max Payne, Medal of Honor ja Operation Outbreak, kaikki täsmälleen samaan hintaan. Tässä seurassa Outbreakin ainoa mahdollisuus päästä jonkun kiintolevylle ovat satunnaisperiaatteella shoppailevat isovanhemmat, jotka sotkevat pelin pojanpojan vinkumaan Operation Flashpointiin.
Reilu peli ei kelpaa enää edes urheiluun, mutta eikö väliinputoajille voisi antaa tasoitusta? Jos vain 10 prosenttia peleistä tienaa omansa takaisin/kattaa muidenkin kustannuksia, eikö ainakin osaa siitä 90 prosentista voisi kaupata järkevämmällä taktiikalla? Alekoriin ne menevät joka tapauksessa.
Buy me, honey
Pelit pitäisi hinnoitella houkuttelevuuden mukaan. Tero Tavallinen ostaa kolme-neljä peliä vuodessa ja harrastaa riskisijoittamista kuin kivi kuviokelluntaa. Miksi hän jonkun Pelit-lehden hehkutuksesta huolimatta kokeilisi vähän tuntemattomampaa peliä (Battlezone, Freespace 2), koska samalla hinnalla saa ehkä liiankin tutun, mutta takuulla maistuvan pelikokemuksen? Eipä silti, että Esko Eliitti paljoakaan herkemmin haukkaisi uudelta laitumelta.
Takuutienarit WarCraft 3, C&C: Renegade, Soldier of Fortune 2 ja loput varmat myyjät voisivat maksaa sen 329 oikeaa rahaa, koska ne ostetaan siihen(kin) hintaan. Lupaavat, mutta nimettömät yrittäjät (vaikka Flashpoint ennen kuin siitä tuli megahitti) maksaisivat sen vajaan 300 markkaa. Huonon ennusteen pelit, kuten Aliens vs Predator 2 tai mikä tahansa muu scifipeli, vuoropohjainen peli ja muut koko kansan suosikit, pitäisi tiputtaa vajaaseen 200 esieuroon. Ainakin Suomessa Star Trek: Dominion Wars, Nascar 4 ja Starfleet Command: Orion Pirates saisivat hintalappuunsa maagiset 199 markkaa (27,64 euroa). Näistä kaksi viimeistä on kehuttu sataan kertaan lehtemme sivuilla. Ehkäpä niitä joku uskaltaisi tuohon hintaan jo kokeilla.
Halpasyntyiset
Halpapelit ovat todella merkittävä osa pelimyyntiä, mutta mikäs männävuosien klassikoita on myydessä. Entäpä jos peli tehtäisiin heti kättelyssä halpikseksi?
Se on kaksipiippuinen juttu. Hintakokeiluita on käynnissä. Deer Hunterit ja vastaavat vasemmalla kädellä heitetyt pelit on heti hinnoiteltu sen mukaan mitä niistä irtoaa. Activision ja Infogrames julkaisevat ainakin Amerikassa suoraan halpiksiksi tehtyjä pelejä, mutta demojen perusteella en kyllä maksaisi niistä latiakaan.
Halvalla voi tehdä hyvääkin, ja kunnon huumekauppiaan tapaan halpiksina voisi yrittää ajaa uusia brändejä. Serious Samia myytiin jenkeissä halpiksena, eikä Sam takuulla ollut vakava nähdessään myyntiluvut. Ahneuksissaan Take 2 nosti hinnan normaalitasolle Euroopassa, mutta siihen Samin rahkeet eivät riittäneet. Olisi kannattanut myydä halvalla ja valaa perusta, jonka päälle Second Encounteria olisi myyty niin maan perusteellisesti täyteen hintaan.
Sugar Daddy
Pelaaminen on harrastus, josta pitää maksaa. Jos käyttää vähän päätään, se on myös halpa harrastus suhteessa siihen monipuoliseen iloon ja riemuun mitä se tuottaa. Tosin Pekka Paranoidi, Niilo Negatiivi ja Sauli Salaliittoteoria tietävät, että me saamme pelit ilmaiseksi tai ainakin rahaa riittää kun softafirmat lahjoo, joten mikäs meillä on huulia heilutellessa.
Pelitin toimitus ja sen avustajat (osa Köyhiä Opiskelijoita (tm)) ostavat varsin paljon pelejä. Minulle ei tuota ongelmaa maksaa pelistä se vakio 299 markkaa, kunhan se täyttää tietyt vaatimukset. Operation Flashpoint on hyvä esimerkki: mielenkiintoinen yksinpeli kestää tarpeeksi muttei liian kauan. Peliä päivitetään koko ajan ja netti pursuaa sekä uusia tehtäviä että muuta kivaa. Moninpeli alittaa suositukseni (sen pitäisi toimia hyvin plus peliin pitäisi pystyä liittymään kesken erän) mutta siinä on sellainen. Arvioitu elinikä: jatko-osaan asti.
Parhaasta A-kamasta minäkin täydet pennoseni vasta pulitan. Muutaman kuukauden ajalta käteen ovat jääneet täyshintaiset Civilization 3, IL-2 ja Return to Castle Wolfenstein. Jenkki- ja indiekamaa taitaa olla melkein triplasti tuo määrä. Mutta jostain "ihan kivasta" Art of Magicista en 299 markkaa maksa. Onneksi se, myytyään Suomessa ehkä 20 kappaletta täyteen hintaan, päätyy ennemmin tai myöhemmin alekoriin.
Mutta pennosia on muitakin kuin ne täydet. Kuten kaikki muutkin, pääasiassa ostan pelini alekoreista ja kirpputoreilta. Hyviä ja loistavia pelejä irtoaa välillä aivan uskomattomaan hintaan, kunhan vain tietää mitä ostaa. Sääliksi käy niitä kiilusilmäisiä ressuja, jotka kassalla jonottavat kainalossaan pino pelimaailman äpärälapsia.
Lisää hintaa
Hintaporrastus on taas näitä nörttiromantikon haahuiluja. Pelifirmat ainakin näyttävät kekkaloivan kuilun partaalla, ja silloin pennit revitään vaikka haavekuvista: kyllä kansa tajuaa, että George Bush's Xsade Against Izlam on mahtipeli ja ostaa sitä miljoonan, ja vielä lisälevyn Missiles to Mecca kanssa. Tai ainakin niin heidän on väitettävä tai osakkeenomistajat hermostuvat.
PC-pelien amatööriotteeseen verrattuna konsolikauppa on pitkälle hiottua bisnestä, ja paljon PC-pelaamista tuottavampaa. Katsotaanpa sieltä tulevaisuutta. Haluamatta yhtään mustamaalata, tyypillinen konsolipeli tarjoaa aika lyhyen pelin ilman päivityksiä, ilmaisia lisäosia, uusia kenttiä tai kaksinpeliä kummallisempaa monipeliä. Ja tämä hintaan 399-450 oikeaa rahaa. Sillä saa vaikka PS2:n Muumion Paluun tasoisen lastenitkettäjän tai minkä tahansa muun hutaisen silpaistun kakan, joita viime aikoina on ilmaantunut kuin kuolleita sieniä happosateella.
No, ainakin kotimarkkimoiden onneksi oikeaa rahaa ei enää ole. Huonokin konsolipeli maksaa vain 62,50 ja PC:n tyhmä toimintanaksu vain 41,50. Kyllä noin halavalla huanonki pelin ostaa!!!
