Toimittaja Nirvi ymmärtää, että Suomen tyhmää kansaa pitää suojella nettipokerilta, sillä kyseessä ovat isommat asiat. Jos raha-automaatteihin ei työnnetä rahaa, kissanruokateollisuus romahtaa. Silti hän on niin vihainen, että työkammiosta raikaa Rammsteinin Zerstörer.
* * * * *
Nuoruus on niin paha tauti, että siitä kärsii vanhanakin.
Tiede-lehdessä 6/07 oli kovin kiinnostava artikkeli (1), joka ratkaisi yhden mieltäni riivanneen arvoituksen. Minne musiikki menee?
Basson rytkettä lastenkamarissa
Murrosiässä ja nuorena aikuisena melkein jokainen mies kuuntelee musiikkia, ja se on hirveän tärkeä osa elämää. Musiikkia harrastetaan ja hankitaan aktiivisesti, lempparibändin tekemisiä seurataan ja keikoillakin heilutaan.
Jossain 20-30 ikävuoden välissä kovin moni kova musiikinharrastaja yhtäkkiä vetää liinat kiinni, pahimmassa tapauksessa unohtaa musiikin aktiivisen kuuntelun kokonaan. Aktiivisuus vaihtuu radion kuunteluun työmatkalla tai töissä, ehkä MP3-soittimeen lenkillä. Musiikin hankinta ja seuraaminen on enemmänkin satunnaista. (No eivät tietystikään kaikki. Joillakin musiikki säilyy aina tärkeänä osana elämää.)
Mahdollinen selitys on yllättävä. Kasvatustieteiden tohtorin Suvi Saarikallion väitöskirjan mukaan nuorilla ja nuorilla aikuisilla ei tunnetilojen hallinta vielä toimi kunnolla, joten he käyttävät sen apuna musiikkia. Jos surettaa, hatuttaa tai rakastuttaa, tilanteen mukaista poppia soimaan ja tunteet tasaantuu. Mietipä itseäsi: kun olet riidellyt läheisen kanssa, pitääkö konfliktin jälkeen musiikin soida, jotta rauhoitut?
Toisaalla nykyaikainen miestutkimus (Göte Nyman ja Martti Puohiniemi: Mies. Arvot, roolit ja tunteet.) esittelee käsitteen uusjämähtäneisyys. Keski-ikäinen mies kuvittelee olevansa ajan hengessä elävä ikuinen rokkimies, kunnes tajuaa kuuntelevansa etupäässä samaa musiikkia kuin nuorena kollina, joskin paremmilla laitteilla. Muutenkin hän puuhaa samaa kuin nuorena, mutta paremmalla budjetilla: pappa-Tunturi muuttuu pappa-Harrikaksi.
Voisiko jämähtäminen juuri menneen nuoruuden musiikkiin johtua siitä, että silloin musiikki oli kirjaimellisesti elintärkeää? Kyllä minä lukiossa psykologiaa tunnilla kuunnelleena päätän, että näinhän sen on oltava.
Clear and Present Danger
Toistuuko sama ilmiö pelaamisessa? Kaavahan on aika sama. Nuorna miehenä tulee pelattua niin perkuleesti, sitten tulee kaikennäköisiä iästä johtuvia kriisejä (murrosikä, mopo, baari-ikä, parisuhde, perhe), jotka yksi kerrallaan karsivat pelaajia. Perheen toimiessa painilas...ankkurina, joka sitoo bailueläimen kotiin, pelaaminen voi löytyä uudestaan. Teoriassa tällaisen uusjämähtäneen pitäisi siis pelata samoja pelejä kuin nuoruudessaan.
Pelaamista on työläämpää harrastaa kuin musiikkia, ja sen viholliset ovat aktiivisia. Kiitos MP3-soittimien, musiikista saa aina soundtrackin tylsään elämään. Kun opettaja jauhaa EVVK-kräppiä, jytä kovemmalle. McDonaldissa ei tarvita kuin perusmatematiikkaa.
Vaikka pelaamisen päävihollinen on vapaa-ajan vähentyminen, sen pahin vihollinen on parisuhde. Paitsi että oma aika vähenee dramaattisesti, huonolla tuurilla pelaamista vielä aktiivisesti vainotaan. Ilmeisen usein partneri pyrkii kitkemään moisen lapsellisen pahuuden pois, kepillä tai porkkanalla. Pahimmassa tapauksessa mies säilöö itse pallukkansa esiliinan taskuun ja luulee tekevänsä sen vapaaehtoisesti. Lopulta jäljellä on eräänlainen kuollut elävä, joka istuu sohvalla, katsoo Huumaa ja menee kymmeneltä nukkumaan.
Mutta tossun alta suoritetun pelaamisen jätän suosiolla alan asiantuntijan, hoitovapaalla olevan toimittaja Grönholmin, erikoisosaamiseksi.
Frogger omistaa!
Jämähtäneisyys on tietysti helpompi todistaa. Retropelit ovat yhtä kuuma juttu kuin Eliza Dushku painimassa Jessica Alban kanssa.
Minun on vaikea uskoa, että teini-iässä oleva Xbox-pelaaja ostaa Live!-palvelusta Frogger-kolikkopelin uusversion, tai että juuri pelaamaan oppinut pelaajanalku vapaaehtoisesti pelaa Wiillään kasibitti-Nintendon Super Mariota. Kyllä siellä ovat keski-ikäiset nuoruuttaan hakemassa.
Kasataan lisää todisteita. Pelit.fissä, tuossa pelitutkimuksen aarreaitassa, aiheeseen liittyy epäsuorasti ketju ”Mistä pelistä pitäisi saada uusversio?”
Kaltaistani ajan hengellä elävää ikuista rokkimiestä vavisutti. Jotenkin Nintendo 64:n kivikaudella edistyksellinen räiskintäpeli GoldenEye tai PC:n varmaankin ainoa kelvollinen tappelupeli One Must Fall 2097 eivät enää ole sitä kirkkainta kamaa. Eikö olisi jo aika päästää irti?
Vitsihän on siinä, että tarkkaan mietittyjen vaihtoehtojen asemasta tarjottiin sitä peliä, joka menneisyydestä muistetaan hauskana, sen enempää pohtimatta, onko siinä järkeä.
Pidän siis pitävästi todistettuna, että nuoruuden parhaat pelihetket tallentuvat kansioon ”Ennen oli pelit pelejä”.
Uhka menneisyydestä: torjuttu
Onneksi täydelliseen aikaluuppiin joutuminen ei uhkaa, sillä pelaamisessa ja musiikissa on yksi perustavaa laatua oleva ero: tekniikka.
Musiikki ei jatkuvasti muutu yhä hienommaksi koko ajan kehittyvän soitintekniikan mukana. Motörheadin No Sleep 'til Hammersmith kuulostaa vuonna 2008 yhtä hyvältä kuin vuonna 1981, mutta kertokaapa minulle vuoden 1981 videopeli, jota kukaan viitsisi enää pelata? (Kolikkopelejä ei lasketa, ne ovat ikuisia.)
Pelimenneisyyteen on vaikea jämähtää, vaikka kuinka haluaisi. Suppean emulaattoriaikamatkan jälkeen en usko, että jaksaisin enää istua Commodore 64:n pelien parissa. Mahtava Atari ST -Amiga -parivaljakko potkii hyvin lievästi. Emulaattorilla uuskoetun Warheadin kolmen polygonin vektorigrafiikka ei haitannut, mutta pelin matala resoluutio kylläkin. Toki joissain vanhoissa mahtipeleissä muistaa ne fiilikset, joiden vallassa niitä aikoinaan mätti, mutta ei se riitä.
Tarkalla IITOT-analyysillä (2) pääsen lopputulokseen, jonka mukaan menneisyydessä vellominen vaatii tietyn asteista grafiikkaa. Se tarkoittaa, että jämähtäminen onnistuu oikeasti vain noin 90-luvun puolivälin jälkeisiin peleihin.
Vaikka Fallout elää kiintolevyllä, Forbidden Forest elää vain muistoissa. Menneessä ei eletä, sillä nykypelitkin kelpaavat, vaikka ne ovat massoille tyhmennettyjä konsolikäännöksiä lyhyellä peliajalla. Siksi meillä pitkän linjan pelaajilla on kaksi jalkaa, että voimme seisoa yksi jalka tukevasti sekä menneisyydessä että nykyisyydessä.
Ja mikäs niin hyvään menneisyyteen onkaan jämähtää. Viime jouluksi ekan konsolinsa ja Call of Duty 4:n saanut uuspelaaja muistelee myöhemmin, kuinka hyvin asiat aikoinaan olivatkaan. Yksinpelit olivat vielä viisi tuntia pitkiä, niissä sai ampua ihmisenkaltaisia vastustajia ja moninpeli ulkomaalaisia vastaan oli vielä sallittua.
1) www.tiede.fi/arkisto/artikkeli.php?id=809
2) If I, Then Others Too
