Ampumapelit opettavat muutakin kuin sorminäppäryyttä.
Pitkään tappamisen psykologiaa Yhdysvaltain armeijalle tutkinut everstiluutnantti evp. David Grossman on yksi kotimaansa ankarimpia väkivaltaviihteen kriitikoita. Hänen mukaansa viihdeteollisuus on tulossa samanlaiseen tienristeykseen kuin tupakoinnin vaaroja vähätellyt tupakkateollisuus muutamia vuosikymmeniä sitten. Näyttö väkivaltaviihteen haitoista on käymässä yhä kiistämättömämmäksi, eikä sitä tuottava teollisuus voi paeta vastuutaan loputtomiin.
Peliteollisuuden vakiopuolustus Vice Cityn ja Postal 2:n kaltaisia väkivaltapelejä kohtaan esitetylle kritiikille on, ettei niitä tehtäisi, jos niille ei olisi markkinoita. Grossmanin mielestä tällainen puhe edustaa parittajien ja huumekauppiaiden logiikkaa. Kaikkia tarpeita ei ole tarkoituksen mukaista tyydyttää, ei edes markkinatalouden nimissä.
"Lukemattomat asiat voivat saada ihmisen harkitsemaan tappamista, mutta vain yksi asia tekee ihmisestä tappajan: toistuva harjoitus", Grossman kirjoittaa vuonna 1998 julkaistussa lehtiartikkelissa. "Enkä tarkoita harjoitusta, jossa ammutaan abstrakteja maalitauluja tai kauriita, vaan nimenomaan ihmisten ampumisen harjoittelua."
Harjoitusta vaaditaan, sillä ihmisellä, kuten muillakin eläimillä, on vaistomaisia estoja lajitoverinsa surmaamista kohtaan. Grossmanin mukaan nämä estot nousevat pinnalle, kun voimakas pelko- tai vihatila ohjaa ihmisen aivotoimintaa isoista aivoista "eläimellisiin" väliaivoihin. Raivon sokaisemallakin kynnys toisen ihmisen vahingoittamiseen on väliaivoissa piilevän luontaisen estoisuuden takia suuri.
Sosiopaateilla muiden ihmisten vahingoittamiseen liittyvät estot ovat heikentyneet tai kadonneet kokonaan, Grossman selittää. Voimakkaalla ehdollistamisella väkivaltaisia taipumuksia voidaan iskostaa keneen hyvänsä. Grossmanin mielestä on hälyyttävää, että lapsien pelaamat räiskintäpelit perustuvat samanlaiseen ehdollistamiseen kuin tyypillinen sotilaskoulutus.
Viisitoista prosenttia
Grossman viittaa toistuvasti sotahistoriaan. Toisen maailmansodan aikana tehdyssä selvityksessä kävi ilmi, että vain 15-20 prosenttia amerikkalaissotilaista kykeni tositilanteessa ampumaan vihollista kohti. Loput sotilaista ampuivat taistelussa vaarattomasti ilmaan tai eivät ollenkaan. Historiantutkimus osoittaa, että Amerikan sisällissodassa ampumiseen kykeni vielä harvempi, erään arvion mukaan vain muutama prosentti taistelijoista.
Yhdysvaltain armeijalle tulokset olivat järkytys. Armeijan koulutusmetodeja ryhdyttiin ripeästi uudistamaan. Koulutusleireistä tuli tehtaita, joissa epäröivistä siviileistä ehdollistetaan kylmäverisiä tappajia.
Tulokset olivat Grossmanin mukaan nopeita. Jo Korean sotaan mennessä tappamiseen kykenevien sotilaiden osuus kohosi 55 prosenttiin. Vietnamin sodassa "ongelma" oli käytännössä kadonnut: yli 90 prosenttia sotilaista ampui epäröimättä.
Nykyaikaisessa sotilaskoulutuksessa tappamisesta on tehty refleksiivistä käyttäytymistä. Väline-ehdollistamisen periaatteita noudattaen sotilaat opetetaan ampumaan vaistomaisesti esiin ponnahtavia ihmismallisia maalitauluja. Ärsyke: maalitaulu ilmestyy näkökenttään. Heijaste: ammut maalitaulua. Ärsyke: vihollinen ilmestyy näkökenttään. Heijaste: ammut vihollista.
Grossmanin mukaan jopa 80 prosenttia nykyaikaisten sotien ampumatilanteista käynnistyy ehdollistamalla opitusti.
@Väliotsikko 1:Paducahin tapaus
@TekstiTasan:Hätkähdyttävä esimerkki ehdollistamisen voimasta on kentuckylaisessa Paducahin koulussa vuonna 1997 sattunut, laajaa julkisuutta saanut ampumatapaus.
@Teksti:14-vuotias Michael Carneal ampui pistoolilla kohti rukouspiiristä poistuneita luokkatovereitaan. Carneal ei ampunut raivopäisesti tulittaen, vaan tähtäsi kylmän rauhallisesti. Kahdeksalla laukauksella hän osui kahdeksaa eri ihmistä, kaikkia päähän tai ylävartaloon.
Ase oli varastettu naapurilta, ja muutamaa harjoituslaukausta lukuun ottamatta Carneal ei tiettävästi ollut ampunut kertaakaan ennen veritekoaan. Sen sijaan hän harrasti intohimoisesti ampumapelejä, joissa yksi hyvin tähdätty päälaukaus riitti pudottamaan vihollisen niille sijoilleen.
Grossmanin mukaan on selvää, että ampumahetkellä silminnäkijöiden mukaan ilmeetön Carneal pelasi mielessään satoja tai tuhansia kertoja toistuneita ampumakohtauksia suosikkipeleistään.
Vastuu vanhemmilla
Keskuudessamme kasvaa videopelisukupolvi, joka on pienestä pitäen oppinut kuluttamaan väkivaltaviihdettä. Yksityiskohtaisiin inhimillisen kärsimyksen ja kuoleman kuvauksiin suhtaudutaan huolettoman välinpitämättömästi: viihde on viihdettä. Jos kuvaruudun väkivaltaa ei erota todellisuudesta, vika on korvien välissä, ei pelissä.
Uuden vuosituhannen yksilöä korostavan ajattelun mukaan vastuu väkivaltaviihteestä ei ole sen tuottajilla sen enempää kuin holhoamisesta syytetyllä valtiolla. Jää siis vanhempien vastuulle varjella lapsia ympäröivältä informaatiotulvalta. Kasvattajan tehtävä ei ole helppo.
Mediaväkivaltaa vastaan saarnaavaa David Grossmania pidetään akateemisissa piireissä jonkin sortin kylähulluna. Grossmanin kehittämää "killologiaa", oppia tappamisen psykologiasta, pidetään monilta osin vähintäänkin hatarapohjaisena. Useimmat tutkijat ovat valmiita allekirjoittamaan väitteet ehdollistamisen voimasta, mutta kausaliteettia pelaamisen ja väkivaltaisen käyttäytymisen välillä ei ole kukaan pystynyt osoittamaan kiistattomasti. Yksimielisyys vallitsee lähinnä siitä, että pelit eivät yksinään riitä tekemään kenestäkään teinitappajaa.
Tutkijoiden jatkaessa väittelyään pelaajat sivuuttavat mediaväkivallan helposti pelkällä olan kohautuksella. Jos mediaväkivaltaa kuluttava yhteiskunta tuottaa satunnaisia varttihulluja, kauppakeskuksen pommittajia ja vaateliikkeessä puukottajia, ongelmaa ei nähdä yhteiskunnallisena, vaan henkisesti epätasapainoisten yksittäistekoina.
Niin kauan kun järjettömät väkivallanteot pysyvät riittävän satunnaisina, yhteiskunta on sokea sille tosiseikalle, että väkivaltaa kuluttavan nuorison asennemaailmassa on tapahtumassa perustavanlaatuinen muutos. Väkivallan käyttö hyväksytään yhä herkemmin, samaan aikaan kun tietoisuus seuraamuksista on lisääntynyt.
Väkivalta turruttaa ja siihen turrutaan yhä nuorempina.
