Jo juhannuksena alan nähdä painajaisia vuoden pahimmasta ajasta, joulusta.
Pelit-lehden toimituksessa pukin synnyinjuhla on vuoden pahinta aikaa. Kiire alkaa lokakuussa ja loppuu noin 20. joulukuuta. Siinä välissä yöt valvotaan pelaamassa työpelejä, päivät lehteä tekemässä, ja muulle ei riitä juurikaan aikaa. Pelejä tulvii niin että kapasiteetti riittää pääasiassa merkittävimpien tsekkaukseen, ja tuntemattomat nimikkeet pannaan pinoon laatutarkistusta odottamaan.
Laihana lohtuna viiltävien analyysien ja syvälle pureutuvan pelipoliittisen kritiikin asemasta ylirasittunut kölymnisti voi julkaista kaikkia kiinnostavan listansa, mitä kunkin oikeasti pitäisi ostaa joululahjaksi, paitsi niitä varmoja nakkeja. Tai niin haluan uskoa.
Että semmoinen vuosi
En ole hirveän tyytyväinen menneeseen PC-pelivuoteen. Ulkokuori on kunnossa, mutta peleistä on tullut selkeästi enemmän ja enemmän helppoa, lyhytkestoista kertakäyttöviihdettä.
PC-pelaamisen kivijalka, räiskintäpelit, pärjäsi keskinkertaisesti. Puhtaat paperit saa vain paras kaverini Half-Life 2, jonka Episode 2 oli taas kuin puoli kiloa teriyaki-jerkyä: helvetin hyvää mutta aivan liian pian ohi. Hopeamitali menee Rainbow Six: Vegasille, kiitos vuoden toimivimman nurkan takaa kyttäilyn.
Ainakin tuli taas nähtyä rautalankamallilla, että grafiikka riittää, kunhan peli ei liikaa bugaa.
Crysistä en viitsi kommentoida, koska sen edellinenkään versio, Far Cry, ei hirveästi vedonnut. Tai sitten minua harmittaa, kun alkuvuonna ostamani tehokone yskii Crysiksen kanssa.
Gears of War luulee lailla huonon rakastajan, että yhdellä tempulla voi ratsastaa läpi koko pelin. Call of Duty 4:ssa olin loppukentissä päälakea täynnä tyhjästä spawnaavia loputtomia vihollisia, jotka nakkelivat typeriä käsikranaattejaan. Bioshockissa oli yksi ällistyttävä typeryys, joka hitaasti nakersi peli-iloani: ne henkiinherättämiskammiot, jotka ovat samaa tasoa kuin huijauskoodit. Mitä väliä, että kuolee viisi kertaa yrittäessään tappaa Big Daddya, kun ainoa rangaistus on se, että joutuu parinkymmenen metrin päähän lasikoppiin. Ja kuka ystävällinen suojelusenkeli minut sinne raahaa?
Minä en kitise pikkusormi ojossa, että nämä pelit olisivat roskaa, jota pelaa vain tyhmä rahvas, koska ovathan ne sekä leipää että sirkushuveja, eikä silmäni ole sokea uusimman PC-grafiikan kauneudelle. Ja onhan se eri asia vääntää vuodessa pari–kolmekymmentä räiskintäpeliä kuin vaikka neljä. Mutta jos kesken kuumimman sodan pääsee haukotus, niin ei se väkivaltaan turtumisesta johdu.
Onneksi sentään tosiaikanaksut tuottivat merkittävän hyviä (tai ainakin hauskoja) pelejä, joista kolme tosin oli suoria tai epäsuoria jatko-osia. Kiitos teille C-miehet: Supreme C, C of Heroes, World in C ja C&C: Tiberium Wars.
Lahjattomat
Koska saan kaikki mahdolliset hittipelit ihan ipoilmaiseksi, minulle riittäisi joululahjaksi se, että tämä tavaton hyvien ja merkittävien pelien vyöry jakaantuisi tasaisesti pitkin vuotta. Se olisi jo lehden tekemisen kannalta mielekkäämpää. Lisäksi, koska teen tätä rakkaudesta, intohimosta ja kaiken nielevästä pakkomielteestä peleihin, minua harmittaa se, että hyvät pelit syövät toisensa. Kumman Jari Jälkikasvu haluaa joululahjaksi, tuntemattoman Army of Twon vai jonkun verran tunnetumman Call of Duty 4:n?
Jollei jouluna ole kekoa kuusen alla, ala kirjoittaa peleistä. Pelialalla lahjattomuus on suorastaan pääsyvaatimus.
Pelipomotkin vaan vääntelevät turpeita käsiään ja valittelevat, että pelejä myydään jouluna ja siksi ne pitää julkaista kaikki jouluna. Eihän se niin ole. Tammi- ja helmikuussa ei pelejä myydä, mutta ässäpelin voi julkaista koska tahansa maaliskuusta alkaen. Joulumyyntiä varten siitä julkaistaan uusi, parannettu Gold-versio mojovilla bonuksilla (10 UUTTA moninpelikenttää!!!) ja täynnä peliammattilaisten kehuja.
Mutta vähemmän lätinää ja enemmän joululahjavinkkejä.
Puzzle Quest: Challenge of the Warlords
Koti ilman Passle Questia ei ole onnellinen koti. Käytännöllisin käsikoneessa, mutta kyllä tätä kummasti pelaa voimaa uhkuvalla teho-PC:lläkin.
Enemy Territory: Quake Wars
Jos pelaan puhtaasti huvikseni jotain moninpeliä toisten ihmisten kanssa, vaihtoehdot ovat nettipokeri tai Quake Wars (ainakin seuraavaan Battlefieldiin asti).
Quake Wars muistuttaa epämukavasti kopiota Battlefieldeistä, paitsi ettei se ole samanlainen huippurealistinen sotapelisimulaatio vaan scifiplörinää nörttipojille. Siinä missä Battlefieldissä sissit kiertelevät selustassa valtaamassa lippuja sieltä sun täältä, Quake Wars lempeästi ja hellästi keskittää taistelun yhteen polttopisteeseen ja suorastaan vaatii toimivaa tiimipeliä, ja se on hienoa.
Guakemaailman voima on sen heikkous: pelaaminen on tosi hienoa niin kauan kun mukana on riittävästi fiksuja pelaajia, mutta jopa tämän pelin vaatimaton kynnys tuntuu olevan liian korkea.
Team Fortress 2 on hyvä varapeli, koska sen kahakat käydään sopivan pienissä kentissä. Niitä kenttiä vain on niin luvattoman vähän, että Forssu on jäänyt hyllylle siihen asti, että kentät joko lisääntyvät tai haihtuvat mielestä. Minä olen elämyspelaaja, enkä jaksa loputtomiin koluta samaa 2fortia (tai de_dustia) vaikka se kuinka olisi maailman paras kenttä.
Resident Evil 4
Kun räiskintäpelit kerran kärsivät konsoliitista, ironisesti vuoden parhaista paukuttelupartyista vastaa konsolipeli, joka vielä käännettiin PC:lle luvattoman huonosti.
Resident Evil 4 vaatii yhden kappaleen padeja ja yhden kappaleen oksennusgrafiikan korjaavia päivityksiä. Sen jälkeen se edelleen näyttää eiliseltä, juoni on täysin surrealistinen ja padiohjaus on mitä on, mutta kaikesta huolimatta, puhtaasti viihdekokemuksena, se silti päihittää suurimman osan tämän vuoden paukuttelupeleistä.
Uudet räiskinnät saavat tulla viereen ihastelemaan, miten Ressun vihulaiset reagoivat oikein, kun niitä lasauttaa raajoihin. Se on graafisena jippona paljon parempi kuin auringonlaskussa hehkuva viidakko.
Steel Beasts Pro PE
Vieläkö pettymys Armed Assaultiin maistuu suussa? Nyt olisi aika kokeilla jotain samanlaista mutta niin erilaista.
Kyllä joka lehdessä pitää hehkuttaa tätä loistavaa nykyaikaista panssarisotaa simuloivaa huipputuotetta, joka on ihan yhtä hauska, pelaa sitä yksin, kaksin tai suuremmalla joukolla. Jo pelkästään tehtävien tekeminen on kiinnostavampaa kuin monen pelin pelaaminen.
Vakavasti puhuen, nyt Steel Beasts Pro PE:n hankintapäätös on todella ajankohtainen. Veronpalautukset lihottavat pankkitiliä muodottomaksi, ja samaan aikaan dollarin kurssi on täysin pohjamudissa. SBP:n hinta on enää noin 90 euroa, mikä on kieltämättä vieläkin melko paljon, mutta alle kipurajan ja varsinkin jouluna. Suomen Teräspetoa netissä pelaavan veljeskunnan tavoittaa vaivattomasti Pelit.fistä.
UFO: Extraterrestrials
Vuosi ilman hyvää vuoropohjaista peliä (ja Heroes of Might & Magicia ei todellakaan enää lasketa, paitsi mielellään ikuiseen lepoon ja keksitään jotain uutta) on huono vuosi. UFO-invaasio on paras näkemys 90-luvun alun superklassikosta, mutta myös tietyn tason pettymys, vaikka pelasinkin sitä aivan hillittömällä innolla.
UFO: Extraterrestrials on kuin hulttiopoika, joka on perinyt tarpeeksi isänsä geenejä menestyäkseen. Se on katkeransuloinen tuulahdus 90-luvun kultaisilta vuosilta, ja katkera siksi, että peli on simppelimpi kuin alkuperäinen UFO. Lisäksi sen kentissä näkyvät raunioina suunnitellut lisäykset, kuten armeija ja poliisi. Mutta näinä kurjina aikoina pitää tyytyä siihen mitä saa.
Toisaalta venäläinen vuoropohjainen fantasiasota, kryptisesti nimetty Fantasy Wars on sekä Kerättären arvostelun että demon perusteella peli, jonka lisäsin jo omalle joululahjalistalleni.
Toivottaisin lopuksi hyvää joulua, jollei se tuntuisi niin luvattoman falskilta.
Kolumni on luettavissa 4.1.2008.
