Lautapelaamisen uusi aalto iskee vihdoin voimalla näillekin rannoille. Vuoden parhaat lautapelit valittiin jo kahdennentoista kerran järjestettävässä Vuoden Peli -kilpailussa. Kisa oli täynnä uuden sukupolven lautapelejä, joissa tehdään muutakin kuin viskellään noppaa.
Carcassonne ja Catanin Uudisasukkaat avasivat tien puuhastelusta markettien hyllyihin. Kun pää on auki, perässä seuraa tulva pienten harrastajapiirien hyviksi tietämiä pelejä. Lautapelaaminen on, jos ei sentään trendikästä, niin ainakin keskellä suurta buumia.
Mitä tein viime kesänä
Olin ensimmäistä kertaa mukana tuomaristossa, joka valitsi vuoden parhaat perhe- ja aikuisten pelit. Lastenpelejä valittiin samaan aikaan päiväkodeissa. Kilpailuun hyväksyttävältä peliltä edellytettiin, että se ilmestyy vuoden 2005 aikana suomenkielisenä.
Enpä arvannut mitä seurasi: kämppä täyttyi nopeasti yhteensä 25 pelistä. Aikaa arvojärjestyksen löytymiseen oli puolitoista kuukautta. Onneksi sopiva lautapelejä harrastava raati löytyi Pelit-lehden porukasta. Peli-istuntoja kertyi keskellä kauneinta kesää toistakymmentä, eikä tylsiä hetkiä ollut monta.
Vaikka kukaan meistä ei ollut ennen arvostellut lautapelejä, peli on aina peli. Lautapelin on toimittava pelkästään mekaniikkansa varassa, koska pelin ydintä ei saa piilotettua ylimääräisen tingeltangelin ja grafiikan alle kuten meille tutummissa sähköisissä peleissä. Voisikin kuvitella kokonaan abstraktin pelin innostavan aivan samalla tavalla kuin vahvasti teemoitetun hienon näköisen pelin.
Ihan niin ei tällä kertaa käynyt. Esimerkiksi ansioituneen Rainer Kiznian mestariteoksenaan pitämä Genial keräsi kyllä raadiltamme kehuja nerokkaan yksinkertaisesta ideastaan, muttei innostanut antamaan kuin keskinkertaiset pisteet. Saman kohtalon kokivat useimmat muutkin abstraktit pelit.
Lautapeleissäkin vahva teema ja ulkoasu tempaavat helpommin mukaan peliin. Hyviä esimerkkejä olivat koskiseikkailu Niagara tai Vimmaisten Vampyyreiden toilailu hautuumaalla. Kaupankäynti Bohnanzassa ei olisi mitään ilman papuja.
Tasaista vääntöä
Kova taso yllätti. Kuudentoista perhepelien ja yhdeksän aikuisten pelien kategoriaan osallistuneen pelin joukossa oli lukuisia lautapelien arvostetuimman kilpailun, saksalaisen Spiel Des Jahresin voittajia.
Perinteistä nopan tahtiin laudalla ravaamista oli mukana häviävän vähän. Harvoista perinteisemmistä lautapeleistä Maailman ympäri 80 päivässä ja Sellaista sattuu koettiin virkistäviksi poikkeuksiksi.
Mukana oli vain kaksi kotimaista peliä ja nekin tietovisoja. Mitä missä milloin oli pitkä ja uuvuttava tylsistely. Euroopan omistaja oli vielä huonompi esitys: siinä tivattiin puisevaa tietoa Euroopan Unionista.
Osa peleistä oli suunnattu selkeästi lapsiperheille. Cranium Cadoo on nolauspelien aatelia, mutta jätti lautapelien harrastajat kylmäksi. Aarteenmetsästyksen ainoa sisältö oli labyrinttien tuijotusta kilpaa.
Koko perheen pelin voi tehdä myös niin, että se todella kelpaa kaiken ikäisille, kuten palikoiden kasailu Blocksterissa tai Vimmaisten vampyyreiden oivassa muunnelmassa tutusta muistipelistä.
Pelien lajittelu perhepeleihin ja aikuisten peleihin herätti keskustelua. Onko lokerointi ylipäätään tarpeellista ja onko se pikemminkin omiaan ruokkimaan ennakkoluuloja? Monilla julkaisijoilla tuntuu olevan sellainen käsitys, etteivät aikuiset oikeasti halua pelata mitään, vaan heille kelpaavat vain sosiaaliset seuraleikit.
Aikuisten pelien sarjassa kyseistä osastoa edustivat muun muassa halvan oloiset ja sisällöltään köyhät Luonneanalyysi ja Totta puhuen. Niistä saattaisi irrota hupia korkeintaan vahvassa nousumyötäisessä, mutta samaan kategoriaan kuuluva Spinergy oli kuin tehty kynäniekoillemme. Laudalla on sanahyrrä, jolla pyöritetään kolme satunnaista sanaa. Näitä on pakko käyttää tehtäväkortin määräämässä tilanteessa. Skeptinen testiryhmämme lämpeni siinä vaiheessa, kun piti kirjoittaa riipaiseva muistoruno hautakiveen käyttäen sanoja egyptiläinen, omena ja uimahousut. Spinergy ruokkii luovaa hulluutta.
Lapselliset ja perheelliset
Kukin tuomariston neljästä jäsenestä antoi pelit oman raatinsa arvioitaviksi. Meidän raatimme edusti lähinnä lautapelaajien harrastajia, vaikka joukossa oli pari aloittelijaakin. Emme ottaneet näkökulmastamme paineita, koska tuomaristossa oli myös selvästi perhekeskeisempiä jäseniä.
Taustamme näkyi kuitenkin siinä, että valitsimme finaaliin hieman eri pelejä, kuin mihin tuomaristo yhdessä päätyi. Aikuisten peleissä kärkikolmikko oli sama, mutta perhepeleissä vain ykkössija oli selvä.
Koska luotamme raatimme edustavan lähinnä Pelit-lehden lukijoiden makutottumuksia, esittelemme sekä Pelit-lehden raadin valitsemat että itse kisan finaaliin päätyneet pelit. Kaikkien kahdenkymmenenviiden kilpaan osallistuneen aikuisten- ja perhepelien arvostelut ovat luettavissa täältä.
Kaj Laaksonen
Aikuisten pelien finalistit
1. Alhambra
2. Bohnanza
3. Karibia
Perhepelien finalistit
1. Menolippu
2. Cranium Cadoo
3. Sellaista Sattuu
Pelit-raadin perhepelien finalistit:
1. Menolippu
2. Niagara
3. Vimmaiset Vampyyrit
PERHEPELIT
Cranium Cadoo
Suunnittelija: Forrest-Pruzan
Julkaisija/maahantuoja: Cranium Inc./Danspil/Norstar
Pelaajamäärä: 2+
Pelin pituus: noin 45 min
Hinta: noin 40 euroa
Ikäsuositus: 7+
Nyt lapsettaa
Suositusta Cranium-lautapelistä lapsellistettu Cadoo on kilpailun osallistujista puhtaimmin koko perheen peli. Tosipelaaja tikahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun käteen isketään mälli muovailuvahaa ja silmille taikalasit.
Peli on sekoitus erilaisista itsensä nolaamiseen tähtäävistä peleistä. Kukin pelaaja tai useamman pelaajan tiimi nostaa vuorollaan tehtäväkortin, joka käskee muotoilemaan muovailuvahasta, piirtämään paperille tai vaikkapa näyttelemään kortissa esitetyn asian.
Jos joku arvaa aikarajan sisällä mistä on kyse, esittäjä saa heittää pelimerkkinsä ristinollaa muistuttavalle kentälle ja oikein arvannut saa peesata heittämällä oman merkkinsä päälle. Ken ensinnä saa neljä merkkiä riviin, voittaa pelin.
Kysymyskorteista puolet ovat hieman tylsempiä soolokortteja, jolloin vuorossa olevan pelaajan pitää yksin selvittää kortin antama tehtävä. Soolokorttien tehtävät ovat niin helppoja, että sovimme, että aikuiset saavat nostaa vain hassumpia esityskortteja.
Cranium Cadoo vaatii lapsenmielisyyttä ja heittäytymistä pelin vietäväksi. Aikuisten kesken se saattaa vaatia annoksen taikajuomaa, mutta lapsiperheissä riemu oli rajatonta Cadoon parissa. Ainoastaan tehtäväkorttien vähäinen määrä harmitti. Kun pakat on käyty läpi ja oikeat vastaukset keksitty, ei niistä ole enää iloa. Cadoo on vallaton, mutta lyhyt lysti.
Kaj Laaksonen
Menolippu
Suunnittelija: Alan R. Moon
Julkaisija/maahantuoja: Days of Wonder/Lautapelit.fi
Alkuperäinen nimi: Ticket to Ride
Pelaajamäärä: 2-5
Pelin pituus: 60 min
Hinta: noin 42 euroa
Ikäsuositus: 8+
Juna jyskyttää
Menolippu on junapelien klassikko. Menestyksensä Ticket to Ridena ja Zug um Zugina aloittanut peli on vetänyt puoleensa niin lautapeliaddikteja kuin ummikkojakin. Perhepelien kategorian suvereeni voitto ei yllättänyt ketään.
Tavoitteena on rakentaa rautateitä Pohjois-Amerikassa alussa saatavien reittikorttien osoittamien kaupunkien välille. Reitin valmistuttua saa kortin osoittaman määrän pisteitä. Ellei reitti toteudu, sama pistemäärä muuttuu miinuksiksi. Pisteitä saa myös jokaisesta yksittäisestä rataosuudesta. Mitä pidempi, sen enemmän.
Reitti rakennetaan muovisilla junanvaunuilla kahden kaupungin välinen osuus kerrallaan. Ei kuitenkaan miten sattuu, vaan ensin on kerättävä rataosuudelle sopiva määrä oikean värisiä vaunukortteja. Vuoron aikana voi joko nostaa kaksi vaunukorttia, rakentaa kahden kaupungin välisen reitin tai nostaa uusia reittikortteja.
Yksi saattaa rakentaa reittinsä kokonaisuudessaan valmiiksi kädessään paljastaen aikeensa vasta viime hetkellä. Toinen taas keskittyy vain muiden pelaajien reittien blokkaamiseen, kun kolmas jättää reittikortit huomioimatta kokonaan ja keskittyy mahdollisimman pitkän ja tuottoisan radan rakentamiseen.
Menolipun huima suosio ja lukuisat palkinnot puhukoot puolestaan. Materiaali on laatikossa, korteissa ja vaunuissa A1-luokkaa. Suomenkielinen käännös on onnistunut. Nyyppäreiden sisäänheittäjänä lautapelien ääreen se sopii liki täydellisesti.
Menolipun alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta on tehty mainio nettipeli. Ilmeisesti Ticket to Ride on ilmestymässä lähiaikoina myös itsenäisenä PC-pelinä.
Riku Neuvonen
Niagara
Suunnittelija: Thomas Liesching
Julkaisija/maahantuoja: Zoch/Oy Marektoy Ltd
Pelaajamäärä: 3-5
Pelin pituus: 60 min
Hinta: noin 34 euroa
Ikäsuositus: 8+
Kosken kuohuissa
Monimutkaisia pelejä on helppo tehdä. Yksinkertaisia ei. Toisinaan vänkä idea riittää, kuten Niagaran muovikiekoista rakennettu koski, joka liikkuu ihan oikeasti.
Joessa telmitään jalokivien perässä. Pelaajilla on kaksi kanoottia ja eri arvoisia lappuja. Pelaajat näyttävät vuorollaan lapulla, kuinka pitkälle kanootteja saa liikuttaa. Joki liikkuu pelaajajoukon käyttämän pienimmän luvun ja sääkortilla säädeltävän vesimäärän mukaan.
Toisinaan kivet on syytä jättää rannalle, kun kaikki tarmo kuluu selviytymistaistoon. Rosvous ja erilaiset voittoehdot mahdollistavat taktisesti monipuolisen pelin. Eniten veikeästä joesta saa irti pistämällä taktiikat narikkaan ja siirtymällä huomattavasti viihdyttävämpään idioottimoodiin.
Joki kiihdytetään virtaamaan täysillä hirvittävästi kuohuen, jolloin haastetta tulee reilusti enemmän. Kun joutuu putoukseen, menettää kanootin ja uusi maksaa jalokiven. Parhaimmillaan kaikki pelaajat menettävät kanoottinsa, kun ne paiskautuvat yhdessä isossa rytäkässä pitkin putousta.
Riku Neuvonen
Nyyppärille Niagara on kuin Syvä joki: karu paikka, jossa muut pelaajat eivät suinkaan auta, vaan naureskelevat vieressä, kun untuvikon (lue: minun) kanootti luiskahtaa heti alussa putouksen syövereihin. Kostonhimo iskee nopeasti ja sen voimin peliin pääsee loistavasti sisään. Pian sitä huomaa olevansa yhtä häikäilemätön kuin kaikki muutkin ja kylpevänsä vahingonilon hekumassa.
Aleksi Kuutio
Sellaista sattuu
Suunnittelija: Wolfgang Kramer ja Michael Kiesling
Julkaisija/maahantuoja: Ravensburger/Amo Oy
Alkuperäinen nimi: Verflixxt Pelin pituus: noin 30 min Hinta: noin 24 euroa Ikäsuositus: 8+ Laatoitusta Nappuloiden siirtelyä pelilaudalla nopan tahtiin? Eihän lautapelaamisen enää pitänyt tällaista olla! Pinnan alta paljastuu yllättävän kiero peli. Kolmista eri värisistä pahvilaatoista kootaan rata, joka pitäisi kulkea nopan tahtiin alusta loppuun. Tavoite ei ole suinkaan selvitä maaliin ensimmäisenä, vaan kerätä hyvät laatat matkan varrelta ja jättää pahat laatat muille. Laatta on noukittava itselle aina kun laatalta joutuu siirtymään niin, että se jää tyhjäksi eli ilman yhtään pelaajien nappulaa. Punaisista laatoista saa miinuspisteitä ja vihreistä plussaa. Ruskeilla laatoilla suurimman miinusmerkkisen laatan etumerkkiä voi vaihtaa. Pelin henki käy selväksi nopeasti. Vihreille ja etenkin ruskeille laatoille jää mielellään kuppaamaan niin pitkään, että ne saa pitää itsellään. Punaisilta laatoilta taas haluaa nopsaan pois. Reitti lyhenee jatkuvasti sitä mukaa, kun pelaajat napsivat laattoja itselleen. Rynninkö kiireellä parhaille apajille vai jäänkö kuppaamaan jälkijunassa keräämään laatat rauhassa? Letkan viimeiseksi jääneellä vaihtoehdot ovat vähissä. Peliin saa mukavasti vaihtelua sen mukaan, millaisen kentän laatoista aluksi asettelee. Noppatuurin merkitys jää mukavan vähälle, koska aina on kolme nappulaa liikuteltavana. Sellaista sattuu on täynnä hyvän pelin merkkejä. Pelin oppii hetkessä, se sopii yhtä hyvin aloittelijoille kuin harrastajille, se kulkee helposti mukana ja jännättävää ja mukavaa kanssapelaajien manipulointia riittää muulloinkin kuin omalla vuorolla. Kerrankin peli sopii aidosti kaikenikäisille. Kaj Laaksonen Vimmaiset vampyyrit Suunnittelija: Norbert Proena Julkaisija/maahantuoja: Zoch/Oy Marektoy Ltd Alkuperäinen nimi: Dicke Luft in der Gruft Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: noin 30 min Hinta: noin 29 euroa Ikäsuositus: 6+ Haudan partaalla Vimmaiset vampyyrit on lystikäs ja kiinnostava muunnelma ikivanhasta muistipelistä. Touhussa on ripaus lautapelieliitin karsastamaa tuuria, mutta sitä vähemmän, mitä parempi muisti pelaajalla on. Omat vampyyrit asetetaan riviin laudan reunalle. Vampyyreja on kuutta eri väriä ja ne huolivat vain itsensä värisen haudan. Rivin laidoilta esiin käännetyt vampyyrit voi siirtää hautaan. Omalla vuorolla käännetään yksi laudan kymmenistä hautakivistä ympäri. Rivin päässä nököttävä piikkihammas pääsee haudan lepoon, jos haudan kannen väri täsmää sen kanssa ja hauta on vapaa. Hautakiviä avataan, kunnes vastaan tulee väärän värinen kuoppa ja vuoro vaihtuu. Pelin voittaa pääsemällä eroon kaikista vampyyreistaan. Hautausmaan täyttyessä urakka muuttuu jatkuvasti piinaavammaksi. Varatun haudan avaamalla joutuu ottamaan puuvaarnan. Kahden vaarnan pelaaja lilluu nesteessä, sillä kolmannen jälkeen kaikki muut antavat yhden vampyyrin. Jos kanssapelaajilla näyttäisi olevan tyrkyllä sopivan väristä vampyyriä, haudan voi miinoittaa valkosipulilla. Hairahtunut pelaaja joutuu ottamaan valkosipulin omistajalta yhden vampyyrin. Jos haudassa telmii ruma rotta rohkeudestani riippuen joko joudun tai pääsen avaamaan kaikki rottaa ympäröivät haudat. Otin tavakseni harrastaa pelin loppua kohti tyhjän, mutta väärän värisen haudan availua (lue: nössöilyä), jolloin en saanut mitään aikaiseksi, mutten joutunut myöskään ottamaan riskejä. Lopuksi riitti kun muut mokailivat, jolloin sain lahjoitettua viimeiset vampyyrini heille. Menestyminen vaatii tarkkoja hoksottimia. Voittava pelaaja syynää tiiviisti vapaiden hautojen ja vampyyrien värejä. Loppuvaiheessa mukavasti kiristyvän jännityksen takia Vimmaiset vampyyrit ei välttämättä sovi pikkuasioista hermostuville lapsille. Petri Heikkinen AIKUISTEN PELIT Alhambra Suunnittelija: Dirk Henn Julkaisija/maahantuoja: Queen/Nelostuote Oy Pelaajamäärä: 2-6 Pelin pituus: noin 60 min Hinta: noin 33 euroa Ikäsuositus: 8+ Palatsi-insinöörit Aikuisten pelien voittajaksi noussut Alhambra on siitä erikoinen peli, että siitä keksii huomattavasti enemmän moitittavaa kuin kehuttavaa. Kunkin pelaajan tavoitteena ei ole rakentaa suurinta tai edes komeinta palatsia, vaan se voittaa, jolla on oikeaan aikaan oikeita rakennuksia ja mahtavin muuri rakennelmansa suojana. Peli on erikoinen sekoitus eri lautapelejä. Kukin pelaaja voi vuorollaan joko nostaa rahaa, ostaa rakennuksia palatsiinsa tai muokata palatsiaan. Käytössä on neljä eri valuuttaa ja tönö vaihtaa omistajaa vain sopivalla valuutalla. Vuoroa saa jatkaa, jos pystyy maksamaan tasarahalla. Pisteitä jaetaan, kun seteleistä on kulunut noin ensimmäinen ja toinen kolmasosa sekä tietysti pelin lopussa, mutta kukaan ei tiedä ihan tarkkaan, milloin pisteytyskortti tulee pakasta esiin. Eniten pisteitä rohmii se, joka on rakentanut kutakin rakennustyyppiä eniten. Rakentelu ei ole ihan helppoa, koska kaikista rakennuksista täytyy olla yhteys keskustorille ja ympärille pitäisi syntyä mahdollisimman pitkä yhtenäinen muuri, koska siitä saatavat pisteet saattavat ratkaista koko pelin. Raadissamme Kekkosen Ari oli suvereeni rakennusmestari säntillisillä neliskanttisilla luomuksillaan. Meidän muiden palatsit olivat kuin minkäkin humanistin kyhäämiä onnettoman tuheroita hökkelikyliä. Alhambra on parhaimmillaan, kun pelaajia on enintään neljä. Isommalla joukolla omaa palatsiaan ei pysty käytännössä suunnittelemaan lainkaan etukäteen. Kolmella ja neljällä pelaajalla kilpailu pysyi riittävän kiihkeänä. Kaksinpelikin toimii. Alhambraa voi moittia moninpelattavaksi pasianssiksi. Istunnot eivät taatusti koskaan retkahda kovin riehakkaiksi. Silti palatsin näpertelyssä on outoa viehätystä ja pelaajien vuorovaikutus on hienovaraisen sivistynyttä. Kaj Laaksonen Bohnanza Suunnittelija: Uwe Rosenberg Julkaisija/maahantuoja: Amigo/Rio Grande Games/Lautapelit.fi Pelaajamäärä: 2-7 Pelin pituus: noin 45 min Hinta: noin 20 euroa Ikäsuositus: 12+ Papusoppaa ja piereskelyä Korttipeli Bohnanza ilmestyi jo 1997, joten se on ehtinyt kasvattamaan kokonaisen sukupolven papufarmareita. Tiesin Bohnanzan hyväksi, mutta silti yllätyin miten hauskaksi peliksi älyttömältä kuulostava papukauppa taipuu. Kädessä olevia kortteja (papuja) kerätään pinoihin pöydälle (peltoon) ja kun tarvittava määrä on kasassa, pino myydään korteissa näkyvästä summasta. Ken kerää eniten rahaa, voittaa. Voi kun se olisikin niin helppoa. Peltoja saa olla vain kaksi ja kullekin voi istuttaa vain yhtä papulajia kerrallaan. Erikoisuutena kädessä olevien korttien järjestystä ei saa muuttaa. Kun oma vuoro alkaa, kädessä päällimmäinen papukortti pitää istuttaa. Jos pelloilla ei ole tilaa tai ennestään sopivaa lajia, pellolta pitää raivata tilaa myymällä jo kertaalleen istutetut pavut. Meillä pelit eivät menneet pilkulleen sääntöjen mukaan, mutta hauskaa oli silti. Parhaiten papujen huutaminen pääsee oikeuksiinsa 3-5 pelaajan kesken. Bohnanza ei ole vaikea peli, mutta ohjeet kannattaa tavata huolella. Bohnanzan sielu on kaupankäynti, joten sen viihdyttävyys on suoraan verrannollinen porukan aktiivisuuteen. Parhaimmillaan Bohnanza on äänekästä torikauppaa, jossa ujommat jäävät helposti jalkoihin. Kaikkiin Bohnanza ei sen takia uppoakaan, mutta minä löysin pelin kautta sisäisen papufarmarini. Ari Kekkonen Karibiabr>Suunnittelija: Jens-Peter Schliemann ja Michail Antonow Julkaisija/maahantuoja: Winning Moves/Oy Marektoy Ltd Alkuperäinen nimi: Karibik Pelaajamäärä: 2-4 Pelin pituus: noin 30 min Hinta: noin 25 euroa Ikäsuositus: 8+ Rommia tynnyri Karibia aarteineen kiehtoo monia ainakin Erroll Flynn -leffojen jälkeen, mutta laudalla meno on vähän rauhallisempaa. Tarkoituksena on kerätä Karibian satamakaupungeista mahdollisimman paljon aarteita lahjomalla merimiehiä rommilla. Ideana on ennen vuoroa asettaa eriarvoiset rommitynnyrit siten, että saa kontrolloida haluamaansa laivaa. Jokaisen aseteltua tynnyrit käydään panokset läpi laiva laivalta ja se, jolla on suuriarvoisin tynnyri, saa liikuttaa alusta. Kun osuu naapuriruutuun toisen laivan kanssa, voi viskata entraushaat ja kaapata kaverin aarteen itselleen. Pelimekaniikaltaan Karibia on hyvin yksinkertainen ja siksi todella kiehtova. Muiden pelaajien aivoitusten arvaaminen ja tupla-arvaaminen nousee tärkeimpään rooliin. Tyypillisesti pelivuorolla on yksi laiva, jolla pääsee ilmiselvästi keräämään aarteen. Kaikki pyrkivät lahjomaan laivan mahdollisimman suurella tynnyrillä, mutta voiton vie se pelaaja, joka näkee yhden askeleen pidemmälle ja satsaakin romminsa siihen laivaan, jolla pääsee ryöväämään juuri äsken suurella vaivalla kilpaillun paatin mahtavan lastin. Suurimman miinuksen peli saa materiaaleistaan. Laivat eivät kestäisi yhtäkään Karibian myrskyä ja pelaajien rommitynnyripidikkeetkin ovat hyvin heikkoa kamaa. Muuten toteutus on varsin nättiä ja kestävämmillä laivoilla voisi jopa leikkiä. Riku Neuvonen Kaikista peleistä suosikikseni nousi kultadublonin mitalla Karibia. Kun käteen iskee kunnon cocktailit ja laittaa reggaen soimaan (testiryhmällä soi Teräsbetoni), on tunnelma taattu. Merirosvousta, sotkeutumista omaan nokkeluuteen, käsittämätöntä tuuria ja häsläämistä riittää niin, että tunteet vaihtelevat epätoivosta vahingoniloon jopa saman vuoron aikana. En suosittele huonoille häviäjille. Aleksi Kuutio
