Niin tietokoneella kuin konsoleillakin pelaavilla on oma ammattitautinsa, niin sanottu CAF-syndrooma (Citius, Altius, Fortius, eli nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että aina kuikuillaan aidan toiselle puolelle tulevaisuuden vihreämpää ruohoa, eikä vahingossakaan katsella mitä jalkojen juuresta löytyy.
Käytössä oleva Windows ei kelpaa, pitää olla Windows 95, ja ensimmäisten hämärien huhujen jälkeen pitää jo haaveilla Windows 96:sta. Kun Nega Gigadrive on ilmestynyt, pitää hehkuttaa Sintendon Hyperplaystationia, jonka ilmestymisen jälkeen kelpaa vain Magyar, jonka... Vähän on väliä sillä, että käytännössä niillä pelataan samoja pirun tasohyppelyitä ja mätkimispelejä kuin antiikkisilla matolaatikoillakin.
Kitinää ja ruikutusta
Tietokonepelipuolellakin homma lipsuu pahasti siihen, että tuijotetaan pelkkiä mausteita, ei makkaraa. Jonkinnäköinen outo riitti vaatinee, ettei ole kunnon journo, ennen kuin kitisee siitä, kuinka romppupeleissä on pelkkää animaatioita eikä yhtään peliä. Tosin itse arvosteluissa ei kelpaa muu kuin Phong/Gouraud-varjostettu ja bittikarttapinnoitettu CD-tasoisella äänellä varustettu peli, jossa ei tarvitse lukea manuaalia, joka ei ole RPG, ja joka varsinkaan ei ole strategiapeli.
Hyvä grafiikka ja äänet ovat luonnollisesti plussaa, kunhan peli muuten on kunnossa. Hyvä, Rowanin grafiikkarutiini on rautaa, mutta heille pitäisi lähettää Air Warrior, jotta sana "lentomalli" kirkastuisi. Eihän lentomallin tarvitse olla kuin oikeassa koneessa, riittää kun se edes antaa tunteen siitä että lentää. Red Baron on edelleen parempi kuin Inferno.
Jos Infernossa olisi sekin aika, mikä kului isosaappaisten öklöjen kävelyn renderointiin ja väkinäisen "hauskan" paskanjauhantadialogin kirjoittamiseen, käytetty TIE Fighterin pelaamiseen, niin ehkäpä Infernosta nauttisivat muutkin kuin pölypallerot.
Se tärkein on unohdettu: pelissä pitää olla perusasiat kunnossa ja pelaamisen pitää olla hauskaa. Ja siihen ei tarvita sen enempää Pentiumia kuin virtuaalikypärääkään.
Ne makkarat
Viime vuonna esimerkiksi shareware-roolipeli Nahlakh toimi terveenä muistutuksena. Kaiken muun hyvän lisäksi siinä missä kaupalliset pelit esimerkiksi hyysäävät pelaajaa kasvattaen tasaisesti haastetta askel askeleelta, pidin Nahlakhissa siitä, että kun työnsi nokkaansa väärään paikkaan se syötiin pois. Nahlakh oli osittain epäreilu, mutta aina sopivalla tasolla. Jos Tom Proudfoot olisi ympännyt peliin sanotaan Ultima II/III -tasoisen juonen, peli olisi klassikkoainesta. Ja se pyörii jopa 286:lla, ja kunnon "journalisti" saa paiseita sekä grafiikasta että käyttöliittymästä. Rakh Ma Mort semmoisille. (Ja peli ensimmäiselle, joka lähettää listan mistä selviää JOKAISEN avaimen löytöpaikka.)
VGA Planetskin kannattaa hankkia mahdollisimman äkkiä, ennen kuin yhteiskunta huomaa kuinka vaarallinen huume se on, ympäristöhaitoista puhumattakaan. Tehokasta työaikaa voi päivässä pahimmillaan kulua kaksikin tuntia, ja passiiviset VGA Planets -pelaajat saavat kohtuutonta kärsimystä käsittämättömistä keskusteluista. Ups, sekin pyörii 286:lla!
Minä en vastusta kehitystä (enkä myöskään palvo hölmönnäköisiä 286:lla pyöriviä pelejä). Tulkoon pelejä, jotka vaativat Pentiumin. Tulkoon pelejä, joissa pelattavuus on kääntäen verrannollinen grafiikoiden renderoimiseen kuluneeseen aikaan. Bisnestähän tämä on, ja pelifirmoilla on oikeus tehdä vaikka Cray III:lla pyöriviä pelejä, jos he katsovat siinä jotain järkeä olevan.
Kunhan vain aina välillä tulee muutama UFO, Doom, Ultima Underworld, Dungeon Master, VGA Planets, etc, siis jotain, jossa on todellista ideaa eikä vain vaikuttavat tekniset speksit. Jokaisen klassikon voimalla unohtuu legioona poliittisesti korrekteja mittatilaustuotteita.
Erään harrastuksen kuolema
Vähän harmittaa, kun tietokonepelailu on kuitenkin harrastus, ja nyt kylmä liiketaloudellinen tuuli puhaltaa yli ei pelkästään tietokonepelien, vaan koko mikroharrastuksen. Silloin kun minä nöösipoikana polvihousuissa pellon reunalla hakkasin kuusnelosta, joka mies/nainen väänsi BASICilla milloin mitäkin ja osasi vähintään kourallisen mielenkiintoisia pokeja, nyt esimerkiksi ohjelmointia ja koneella-itse-jotain-tekemistä käsitteleviä lehtiä näkee vain divarin hyllyillä. Mikroharrastus on degeneroitumassa lähinnä ohjelmien installoinniksi ja multimediarommpujen ihailuksi. Mistä saadaan tulevaisuuden meierit, idit, brabenit ja muut?
Samoin pelien ohjelmointi on muuttumassa peliteollisuudeksi. Ohjelmoinnin ammattilaiset vääntävät pelejä kulloinkin muodissa olevasta aiheesta (Doom, beat'em upit) kulloinkin muodissa olevalla tekniikalla (3D-Studiolla renderointi), ja peli"ammattilaiset" arvostelevat ne erehtymättömissä lehdissään, joissa ei enää rivien välistä voi aitoa intoa havaita. Jos jotain positiivista pitää löytää, niin lisenssipelit joka menestyselokuvasta ovat vähentyneet mukavasti.
Käykö tietokonepelien kuten konsolipelien, jotka on jo onnistuneesti jalostettu muutamaan koko kansan formaattiin? Onko Ultima IX:ssa sata tasoa ja yli kolmekymmentä kätkettyä bonustasoa? Välittääkö kukaan?
Kyllä nyt alkaa ahdistaa, täytyy ottaa nitro lisää ja mennä kurittamaan privateereja, noita avaruuden katalia syöpäläisiä, joiden elo pitää katkoa jo nuppuna eikä päästää leviämään.
