Pelit-lehden toimittaja Niko Nirvi kirkastaa hersyvällä, elämänmyönteisellä ja pientä ihmistä arvostavalla lempeällä huumorillaan mustimmankin päivän. Loppumaton varasto sutkauksia, kompia ja kansanviisauksia tekee Pelit-lehden toimituksesta todellisen kaskuparatiisin.
* * * * *
Peleissä nauretaan hereästi vain silloin kun moninpelivastustaja kuolee. Eipä ole paljon aihettakaan.
Vielä kauan sen jälkeen, kun tehdään pelejä, jotka oikeasti ovat taidetta, saadaan odottaa pelejä, jotka ovat hauskoja. Siis hauskoja siinä mielessä, että ne naurattavat, ei siinä mielessä, että vihreät animesiilit ajavat sieniä ampuvia golf-kärryjä, mikä nykyään arvosteluissa hauskuudeksi lasketaan.
Itku irtoaa naurua helpommin
Hauskuuttaminen on vaikeaa. Elokuvapuolella jokaista oikeasti hauskaa elokuvaa kohti on kolmekymmentäviisi laatudraamaa. Millä lihaksilla peliteollisuus osaisi tuottaa hauskaa, kun perusdraamakin on hakusessa?
Draama on helppoa, sillä melkein kaikki reagoivat aika lailla samalla tavalla, kun Rachel jää auton alle. Mutta erityyppistä huumoria on enemmän kuin makuja irtokarkkikaupassa, koska ihmiset kokevat täysin eri asiat huvittavina. Antakaa minulle nopeaa, ilkeää sarkasmia, niin nauran itseni tärviölle. Loistava nettisarjakuva The Perry Bible Fellowship (cheston.com/pbf/archive.html) naurattaa minua kybällä. Tämä jätkä on nero.
Antakaa minulle teemahokema ja sataa roolia improvisoiva tamperelaisnäyttelijä tai Paul Whitehouse, niin Apuva! Mä otan mun takin!
Pöörrrt!
Mitkä huumorilajit yleensä toimisivat peleissä? Jos aloitetaan pohjalta, niin huumorin ameeba on suomalainen hahmo-hokema-improvisaatiohuumori. Sitä ei saa mitenkään toimimaan pelissä, edes Studio Julmahuvin nerokkainaperokkaina sovituksina. Mutta nimikkohokemat kyllä toimivat, ihme kun niitä ei käytetä enemmän. Se yksi jenkkikyttäkin voisi laatutapon jälkeen huutaa "Set payne to the max!"
Sen sijaan miehisen huumorin alin yhteinen nimittäjä, seksistinen pieruhuumori pukee teitä söör, koska se naurattaa kaikkia. Lollo-LOLlituksen ei tarvitse olla älykästä, päinvastoin. Jopa elokuvakriitikot munaavat itsensä julkisesti kohottamalla Farrellyn veljekset (Sekaisin Marista) jonkinnäköisen räävittömän huumorin mestareiksi, vaikka Adam Sandlerilla on yhtä vahva oikeus titteliin.
Kunnon mieshuumoria on mausteena monessa pelissä, kaksi muistan ainiaan. Duke Nukemin sovinismi ja Shadow Warriorin suuttumusta herättänyt sankari Lo Wang (jonka nimi kääntyy latinaksi Biggus Dickus) jaksoivat tasaisesti huvittaa, joskin pelitkin olivat hauskoja. Sierra ei ikinä oikein hallinnut huumoria, mutta seksi irrotti Larryista muutaman halvan hahahduksen. Ja Postal 2:n mauttoman kuseskelun väärinkäyttöä oli tavattoman vaikea vastustaa. Jollei mahdotonta.
Hilpeä älymystö
Entäpä niin kutsuttu älykäs huumori, jota me Oscar Wilden perilliset harrastamme? Helpoin ja suosituin laji on intertekstuaalinen viittailu eli vaikka kuuluisien elokuvien avainkohtauksien kopiointi peliin. Se on perushyvä keino tiristää lyhyet tai pitkät hehet, riippuen millä taidolla ja niitä käyttää. Yksikin kulunut juttu, niin se on Hasta la vista, baby.
Kehittyneempi aste samasta tekniikasta on luoda omaa pelihuumoria, esimerkiksi heijastamalla arkimaailmaa omiin villeihin pelimaailmoihin. Kekseliäät maailmat kuten Darwinian ja Tron 2.0:n tietokonemaailmat tai Grim Fandangon meksikolaiseen Kuolleiden päivään pohjautuva ovat jo itsessään hauskoja, koska jostain syystä on kivaa bongata tuttuja juttuja uudella tavalla esitettyinä.
Parisuhde on vitseistä katkerin
Etupäässä brittiläisen The Officen (Toimisto) lanseeraama muodikas myötähäpeähuumori, jota löytyy myös suomalaisessa Tahdon asiassa ja jenkkisarjoissa Curb Your Enthusiasm (Jäitä hattuun) ja Seinfeldissa, pohjaavat enemmän tai vähemmän myötähäpeään ja noloihin sosiaalisiin tilanteisiin. Ja varmasti luulitte, ettei tätä huumoria voi pelissä toistaa. Väärin.
FACADEEN SE CCCCC
Tuore peliohjelmoinnin opinnäyte Facade on kiinnostava yritys luoda interaktiivista draamaa. Pelaaja vierailee Gracen ja Tripin kotona. Ilmapiiri ei ole kovin harmoninen, sillä henkilöiden parisuhde on täysin tulehtunut. Kun pelaaja heittää vettä kiukaalle tökeröillä lauseilla ja lähentelee isäntäväkeä tasapuolisesti, niin kyllä syntyy tilanteita, joissa hiljaisuus on kovin äänekästä.
Kakkua nassuun, sapliini!
Pelit ovat visuaalinen media, mutta terävin huumori vaatii dialogia. Naamanvääntelyn ja kermakakkujen aika on ohi. Jonkun mykän Chaplinin pelleily oli hauskaa melkein sata vuotta sitten, mutta nykyään pitää lukea elokuvakerhon FAQ, jotta tietää missä kohdin kulttuurikulkurin kolttosia pitää nauraa. Ainoa minkä itse tajuan, on Diktaattorin loppupuhe.
Ikävä kyllä, olisiko dialogi yksi pelien arimpia Akilleen kantapäitä? No on. Pelissä kuin pelissä lyödään toiminta poikki ja pakotetaan seuraamaan kankeita, pitkiä välianimaatioita, lukemaan tylsiä pitkiä tekstiruutuja tai selaamaan keskustelupuita, joissa suuri osa oksista on täynnä kuivia lehtiä.
Jos pelissä on dialogia, sen pitää olla nopeaa ja iskevää ja haitata pelaamista mahdollisimman vähän. Vaikka hauskan, toimivan dialogin ymppääminen peliin on kymmenen kertaa vaikeampaa kuin muihin taidemuotoihin, se ei estä hulluja haaveilemasta. Varsinkin LucasArtsin menneisyyttä palvovien amatööritiimien tekstiseikkailuprojekteissa pakkohauska näyttää olevan pakko.
Kivaa kaikille?
Pahin virhe, minkä huumorityöläinen voi tehdä, on olettaa että nauraminen on jokaisen oikeus. Näinhän se ei ole. Mitä sivistyneempi ihminen on, sitä laajempi on allas, josta huumoria voi ammentaa. Matemaatikko voi saada suolisolmun oivasta derivaatiosutkautuksesta, josta minä en ymmärrä kuin kohdan ”y+x tuli baariin ja sievensi paukun”. Eikä minun tarvitsekaan. Kun huumorin rautalangoittaa tahallaan tasolle, jossa olettaa joka jantterin ymmärtävän joka vitsin, epäonnistuminen on automaattista.
Vitsien deintellektuoinnin lisäksi toinen hyvä vesitystapa on unohtaa, että mitä enemmän huumoria alleviivaa ja korostaa, sen huonommin se toimii. Esimerkiksi pelien helmasynti on tehdä pelihahmoista velttoja karikatyyrejä osoittamaan, että peli on huumoria. Hyvä esimerkki on uusin Larry: Magna Cum Laude ja sen normihauska grafiikka isopäisine hahmoineen, tai Armed & Dangerousin muotopuolet rohjot. Hauskaa kuin hyppysankkeri. Ihan vastapainoksi Grim Fandangon tyylitelty luurankografiikka toimii kybällä täynnä iloa ja kekseliäisyyttä.
Lupa nauraa
Silti oikeasti hauskojakin pelejä on. Viralliset "Aidosti Hauskat Pelit" ovat kaikki LucasArtsin tekemiä, eli Monkey Islandit I ja II, Day of the Tentacle, Sam & Max Hit The Road plus vähäisemmässä määrin kaikki Lucasin vanhemmat seikkailut. Ne toimivat nimenomaan kuin elokuvat, ne ovat yhdistelmä hauskaa dialogia ja nokkelia visuaalisia gageja.
Se on tekijöistä kiinni. Ron Gilbertin ja Tim Schaefferin aukkoa ei paikattu, esimerkiksi Apinasaaret 3 ja 4 olivat jo logaritmisesti heikkenevää stuffia, samaa luokkaa kuin Sierran hupiseikkailut, jotka kaatuivat amerikkalaiseen plenty o' laffs -kulttuuriin.
Jos Tim Schaefferin Psychonauts lasketaan vuoden 2005 peliksi, ei tarvitse olla kummoinen Nostradamus ennustaakseen, että tänä vuonna sää huumorikartalla on ...
Scorchio!
(Äänekästä naurua, LOL!-huutoja, taputuksia. Joku itkee.)
