Leuhka kusipää, joka haluaa myydä PlayStationin joka kotiin, joka vihaa aloittelijoita ja chattijoita/irkkaajia, katkeroitunut vanha setä, jota hitsaa kun ihmiset pelaa Red Alertia eikä rupisia slovakialaisia Dos-pelejä. Se olen minä.
Sanoisin että "liikaa samojen asioiden jauhamiseen jämähtänyt ja tuulimyllyjä vastaan taisteleva katkeroitunut setä" on lähempänä totuutta. Koemielessä annan uuden vuoden lupauksen, että jatkossa vältän parhaani mukaan puhkikaluttuja vakioaiheitani (poislukien tietysti mediakyttäyksen, koska siinä on niin mielenkiintoisia, nupullaan olevia kuvioita).
Suosikkini
Nykyään alan lehtien linja on tyyliä "me ollaan sun kamuja, vaikka me ollaankin asiantuntijoita", jopa kolumneissa. Minä en pidä siitä. Varsinkin kolumnin pitää olla jotain muuta. Se voi ärsyttää, se voi huvittaa, se voi tarjota kiinnostavasti tietoa, mutta jos ei tunnin päästä muista mistä siinä puhuttiin, se on turha.
Omia suosikkikolumnistejani ovat Tietokoneen Petteri Järvinen, MikroBitin Aki Korhonen ja Online Gaming Review'n Martin Cirulis, kaikki eri syistä. Järvinen ihan vain siksi, että hän tietää mistä kirjoittaa, hänellä on mielipiteitä eikä hän tunnu yrittävän miellyttää kaikkia. Valitettavasti yhdeksän kolumnistia kymmenestä haluaa Järviseksi Järvisen paikalle, mutta sellaistahan se on.
Valitettavan harvoin kirjoittava, Computer Gaming Worldista kenkää saanut Martin Cirulis (nykyään www.ogr.com, Whats The Deal With...) puhuu asiaa, ja kuittailee osuvasti sekä pelaajille että pelitaloille. Mutta paras esimerkkikolumnistini on Aki Korhonen.
Akin kaava kolumneissa on: "Lennätin loistoautoni lentokoneella ja Finnair hukkasi sen/paljastan Microsoftin (Intelin, Applen) uusimmat munaukset" ja reipas lopetus tyyliin "täällä aurinkoa, teillä räntää" tai "vahasin juuri uuden Ferrari Testarossani". En tiedä kuinka oikeassa Aki kulloinkin analyyseissään on, mutta ainakin kolumnit ovat täyttä viihdettä.
Herra Korhonen tuskin ottaa itseään tosissaan. Hän kehuu leveää jenkkielämäänsä tasan varmasti siksi, että estoton itsensä kehuminen ärsyttää yli kaiken tiettyä älyttömän yleistä perussuomalaista tyyppiä. Suomessa pitää olla nöyrä, ei saa menestyä, ja pitää toistaa fraaseja "tällainen Matti Meikäläinen", "köyhä opiskelija" ja "pieni ihmispolo". Akista mitä ilmeisimmin on hauska potkia muurahaiskekoa. Voin vain kuvitella, millaista palautetta siitä tihkuu.
Tulkintavaikeuksia
Linjaliikennöinnissä on yksi paha sivuvaikutus, joka vähän väliä hiipii palstalleni. Netissä ja purkeissa ei taitavasti heilutella sanan säilää, siellä ammutaan sanan singolla. Asiat taotaan perille töksäyttämällä ja nuijalla, tyyliin "minun sanani on totuus, näin se on ja jos iniset vastaan, olet tyhmä ääliö". Lisäbonuksena kirjoitan joskus sinne päin ja/tai epätäsmällisesti, muistamatta, että jokainen mielipide pitää hioa tasolle, jossa sitä ei voi ymmärtää väärin. Ohimennen kevennykseksi heitetty "chattaileva kynäniska" paisuu luokkaan "kaikki virtuaalikeskustelevat mikroharrastajat ovat elämättömiä olmeja" ja e-maili soi.
Ihmiset nimittäin lukevat asioita niin kuin he haluavat lukea. Kun tiedät, että Pelit on lasten lehti, luet sitä sellaisena. Kun tiedät, että Gaming PC on aikuisille suunnattu laadukas lehti, saa lehdessä olla monta tosi törkeää asiavirhettä ennen kuin suostut edes huomaamaan sen. Ja päivastoin: kun olet varma että kyseinen lehti on pelijournalismin 7 päivää, luet sisällysluettelonkin epäillen joka sanaa.
Kolumnin synty
Sen enempää minun kolumnini kuin tuskin monet muutkaan ovat harvoin kauan harkittuja, hiottuja viisaudenhelmiä. Herra Deadlinen huutaessa kolumnin synty voi olla hidas ja tuskallinen, tai se voi olla salamannopea, jos eteen sattuu tarpeeksi mielenkiintoista materiaalia.
Otetaanpa tällaiset helmet: "(S3 Savageen pohjautuvat kortit) ovat ratkaisuina vielä sen verran keskeneräisiä, ettei niitä voi varauksetta suositella juuri nyt uutta näytönohjainta janoavalle" ja "Tupla-Voodoo II on kuitenkin sen verran kallis ratkaisu, että se tuskin tulee ikinä yleistymään." (MB 12/98).
Ensimmäinen symboloi sitä, kuinka selkeästi huono tuote uskalletaan haukkua ja toinen sitä asiantuntemusta, millä markkinoita tarkastellaan. Voodoo 2:sia saa nimittäin parhaimmillaan 600 mk kappale.
Peleistä kirjoittaminen on mikroilun eri osa-alueista vaikeinta, laitetestit niihin verrattuna ovat pirun yksiselitteisiä ja helposti testattavia. Ja silti suurin osa laitetesteistä on täynnä räikeitä asiavirheitä, silkkaa asiantuntemattomuutta ja turhaa jorottavaa täytetekstiä, jonka sekaan asia piiloutuu. Tästä ja muutamasta muusta asiasta syntyi nopeasti mielenkiintoinen kolumni koko rempallaan olevasta testauskulttuurista ja sen outouksista.
Sitten mieleeni popsahti Richard Mathesonin romaani I'm a Legend, jossa kaikki muut paitsi yksi ihminen ovat muuttuneet vampyyreiksi. Päivisin mies kulkee etsimässä ja tappamassa vampyyreita, öisin vampyyrit yrittävät tunkeutua miehen asumukseen. Kirjan juju on siinä, että vampyyrien kannalta mies on hullu murhaaja, joka käy tappamassa maapallon pääasiallisen elämänmuodon edustajia näiden nukkuessa. Mitä jos kaikki oikeasti haluavatkin lukea lutuista jutustelua? Pistin palstan jäihin. (Tämän palstan innoke on muuten tuo mainio Fallout-kuva.)
Pitääkö minun kääntää selkäni tuulimyllyille? Vai taistella niin kutsuttuja "hyväksyttyjä" tuulimyllyjä vastaan, eli siis Microsoftia, sitä käytäntöä että pelit julkaistaan bugisena ja patsataan myöhemmin, Inteliä, vuoden 2000 ongelmaa, painovoimaa ja muita vastaavia? Yhteinen nimittäjä on väistämättömyys: spekuloida, analysoida ja kritisoida voi niin paljon kun tykkää ja vaikutus on tasan nolla. Mutta tavalliselle tossunkuluttajalle jää käsitys, että "tuo on mun kamu."
Enpä taida.
PS. Kolumnin kirjoittamisen ihanuutta voi kokeilla Pelit-lehden Seinäkirjoitus-palstalla. Siihen voi kirjoittaa omalla nimellään noin 5-kiloisen (ascii-tekstiä) kolumniksi, ei pitkäksi kirjeeksi, muotoillun tekstin. Jos siinä on asiaa, se julkaistaan.
