Olen loistava peli, alani huippu. Grafiikkani on loistavaa, ideani uusia, pelattavuuteni käsittämätön ja imuvoimani uskomaton. Hyvä jos tuotan kehittelykuluni takaisin, sillä minua on suudellut hyllykuoleman enkeli Scifi.
On vaikea arvata, millainen peli myy, koska siinä ei ole mitään logiikkaa. Suuret massat ikään kuin heittävät noppaa, ja sitten joku Haluatko miljonääriksi? kävelee koteihin miljoonin kappalein. On helpompaa arvata, millainen peli ei myy: scifi. Silti pelifirmojen herrat hakkaavat päätään tieteiskuvitelman mäntyyn.
Kilrathi-harha
90-luvun alussa ilmestyi PC:lle Wing Commander. Maan taistelu kissa-kilratheja vastaan jatko-osineen olivat niitä pelejä, jotka löivät PC:n läpi vakavasti otettavana pelikoneena.
Siitä kai jäi harhaluulo, että scifi myy. Ehei, Wing Commander myi scifistä huolimatta. Se oli Mystin tapainen tiennäyttäjäpeli, joka otti uudesta PC-tekniikasta kaiken irti. Upea Roland-musiikki, välianimaatiot, silloin ah niin loistava peligrafiikka, ne olivat ostosyinä. Kakkos- ja kolmososa ratsastivat vielä vanhalla brändillä ja uudella tekniikalla, ennen kuin nelos- ja vitososa myivät tuttuun scifimalliin.
Anachronox, Alpha Centauri, I-Warit 1 ja 2, Battlezonet 1 ja 2, Hostile Waters, Freespacet 1 ja 2, System Shockit 1 ja 2 ja Deus Ex. Siinä sarja todella hyviä pelejä, joita yhdistävät kehuvat arvostelut ja heikko myynti. Joissain tapauksissa todella heikko myynti. Deus Ex ilmeisesti myi kohtuullisen hyvin, mutta sitähän kaikki kriitikot ylistivät itku silmässä ja kantoivat sille niska vääränä erilaisia palkintoja. Jokainen noista peleistä on kehuttu puhki, mutta kansa pysyy kylmänä.
Myyviä maailmoja
Poikkeuksena sääntöön ovat Starin veljekset Trek ja Wars. Suomessa sitä on vaikea uskoa, mutta sivistyneessä maailmassa trekkerit ilmeisesti ostavat mitä tahansa minuutissa kyhättyä sontaa. Ongelma on se, että normaalille Tähtilaivaston kapteenille yksinkertaisinkin peli on kuulemma liian vaikea. Kellari-Kirk näyttää taivaan merkit Krobos VI:n ylipropaanille vain mielikuvituksessa, ei edes yksinkertaisessa toimintaseikkailussa, saati sitten Starfleet Commandin kaltaisessa hardcore-pelissä.
Star Wars -pelit alkoivat lupaavasti Larry Hollandin avaruussimuilla, mutta ilmeisesti Kapinaliiton koti-Skywalkereille simuloitu "todelisuus" oli pitemmän päälle liikaa. LucasArts uskoi, että meissä jokaisessa piilee pieni jedi kun valosapelia vain tarpeeksi yksinkertaistetaan. Prosessissa Star Wars -pelien hyvä maine ryvettyi.
Myös tuttuudella tehoava Aliens vs Predator 2 kuulunee scifipelien menestyjiin. Loistava, vähän myynyt ykkösosa on pedannut sille fanipohjaa, ja elokuvat pitävät sen "sankarit" jatkuvasti tapetilla.
Missä vika?
Mutta missä kulkee scifin raja? Onhan hillittömästi myynyt Half-Life ihan puhdasta scifiä xeniläisine hirviöineen. Milloin scifi myy ja milloin ei? Raja kirjaimellisesti kulkee avaruudessa.
Samaistumispohja ratkaisee. Half-Life on avaruusmömmiäisistään huolimatta "realistinen", ja oli sitä vielä enemmän ilmestyessään Unrealin ja Quake II:n sädepyssyköiden sekaan. Star Wars- ja Star Trek -pelit sijoittuvat toki avaruuteen, mutta myös jatkumoon, joka on fanipojalle yhtä oikea kuin tämä tosimaailmakin. Loput joutuvat luomaan maailmankaikkeutensa nollapisteestä. Mitkä shivanit? Kuka on Shodan? Miten niin venäläiset olivat ensiksi Kuussa?
Scifin ongelma yleensäkin on kautta koko kirjon ulottuva yleisen mielenkiinnon ja tunnettuuden puute. Hyviä scifielokuvia julkaistaan todella vähän, eikä niistäkään kohoa hitiksi kuin Matrix. Peli on edelleen vasta tulossa.
Hyviä scifikirjoja julkaistaan niin vähän, että olen jotakuinkin menettänyt kiinnostukseni koko genreen. Scifi meni päin prinkkalaa alkaen 60-luvun lopusta, kun vetävät tarinat vaihtuivat taiteellisiin sisäavaruustrippeihin. Jotain Dragonlancen veroista scifihittikirjaa ei ole aikoihin näkynyt. Jopa Dune vetää kansaa enemmän Westwoodin muinaistosiaikanaksuttelun takia kuin mediumtasoisen elokuva- tai kirjatunnettuutensa ansiosta. Jos joku haluaa valistaa minua viime aikojen tärkeimmistä scifikirjoista, olen kiitollinen.
Suuria kuvioita
Samaistumisperiaate pätee laajemminkin. Scifiräiskintä jää aina "realistisen" räiskinnän jalkoihin, Heavy Gear 2 myy miljoona kertaa huonommin kuin huono MechWarrior-peli. Pirun hyvä, omaperäinen, surrealistinen fantasiastrategia Sacrifice mätäni hyllyille. Kehuarvosteluista huolimatta se oli liian omaperäinen eikä tarjonnut mitään tuttua johon tarttua.
Fantasiassa myyntiveturille on vaihtoehto, statseihin ja digitaalikikkeliin pohjautuva rääpästä ruimijaksi -fantasia a la Legend of Red Dragon (alias LORD), Diablo ja EverQuest. Ennestään tuttuun maailmaan pohjautuvat AD&D-pelit (ja aikanaan myös Sormusten Herra) myyvät hyvin. Ottakaa mikä tahansa peligenre, niin vain tuttuuselementin tarjoavat pelit myyvät hyvin. Ei sen tarvitse olla arkipäivää tai elokuvaa, Nintendon tuttu Mario- tai Pokemon-maailma riittävät.
Silti aina joskus, kuin sattuman oikusta, syntyy uusia kantapelejä, jotka luovat oman maailmankaikkeutensa. Deus Ex 2:lla on jo helpompaa, Fallout kelpaa jo myyntiä vedättämään.
Final Frontier
Niin se on. Pelit avaavat ihmisille ovet ihan uudenlaisiin kokemuksiin, mutta edes ne, joiden henkinen kantti ja lahjat riittävät pelaamiseen, eivät ovista välttämättä kulje. Tai kulkevat vasta sitten, kun tarpeeksi rohkeita edelläkävijöitä kertoo oven toisella puolella piilevästä ihanuudesta.
@Teksti:Ilmeisesti ihmiset eivät todellakaan halua urheasti käydä tutkimaan käymättömiä korpimaita, vaan arkipäiväisyys ja tuttuus on valttia. Tämän teorian mukaan peli, joka käsittelisi ihmissuhteita, oman kodon kalustamista ja tavaralla elvistelyä, olisi hitti.
Gentlemen, start your Sims.
