Ennen pelit olivat rautaa ja nyt ne ovat taas. Kiitos kuuluu puolalaiselle digikaupalle.
Good Old Games on pelikauppa, jota on ilo rakastaa. He pelastavat menneiden aikojen pelisuuruuksia, poistavat niistä ikävät suojaukset, virittävät toimimaan nykykoneilla ja myyvät joko halvalla tai tosihalvalla. Hinnat ovat sitä luokkaa, että minä olen ostanut paljon pelejä, joista omistan alkuperäiset versiot, ihan vain GOG-versioiden vaivattomuuden takia.
Kaikilla on pakolliset falloutit, jaggedit ja freespacet. Siksi kaivankin esiin kuusi vähemmän tunnettua pelisarjaa, kuusi taalaa kappale, special price just for you my friend, joiden pitäisi olla klassikoita. No kolme onkin.
Suoritin elämäni nopeimman digioston hankintapäätöksen, kun tämä jalokivi osui silmiini. Independence War eli I-War on yksi suurista avaruustaistelupeleistä, ja aika lailla erilainen kuin X-Wingit tai Freespacet. I-Warissa ohjataan normaalia isompaa alusta, korvettiluokan CNV-301 Dreadnoughtia, joka kaiken muun lisäksi lentää kuin oikea avaruusalus, ei kuten joku fysiikan lakeja rikkova lentokone. Korvettia lennetäänkin erilaisilla autopiloteilla, joskin vapaalennolla on oma tärkeä taktinen merkityksensä.
Peruskampanja lennetään Commonwealthin laivastossa, Defiance-lisäkampanja vastapuolella eli tulevaisuuden Piraattipuolueen grafiitin peittämillä aluksilla. Hyvillä, mielenkiintoisilla tehtävillä täytetyt kampanjat ovat hienoa pelattavaa, koska niissä panostetaan myös maailman luonnosteluun.
I-War (ja toivottavasti myyntiin on tullut myös I-War 2) on uhmannut aikaa komeasti. Ote on järeän teknissimuhtava, eikä tarvitse pelätä, että peli pitää kädestä ja silittää viihdyttävästi myötäkarvaan.
Lisäksi se on poikkeuksellisen tervetullut julkaisu. Indepence War Deluxe Edition on alkuperäisenä harvinainen peli, jota saa antiikkisen Voodoo-tuen takia huolella säätää toimimaan nykykoneissa. GOG-versio toimii heittämällä ja siitä on jopa niistetty pari bugia. Käytännössä peli vaatii joystickin.
Vaimeassa 640x480-resossa pyörivä I-War saa visuaalista puhtia kun etsit tiedoston glide_wrapper.zbag.ini ja muutat hires-kohdan arvoksi 1 sen nollan tilalle. File löytyy XP:ssä C:Documents and Settings(käyttäjänimi)Application Data, Vistassa C:Users(käyttäjänimi)AppDataRoaming
I-War on nykynormein tosi vaikea peli. Jos ura pysähtyy ja alkaa harmittaa, cheatmoodi kytketään päälle kirjoittamalla tehtäväruudussa darkgoat (Defiancessa dethweezul). Jos suoritetuissa tehtävissä näkyy outcome-teksti, epärehellisyys on päällä, ja tehtävässä vasen shift + I tekee voittamattomaksi. Muitakin koodeja on, mutta eiköhän tällä pärjää.
Roolipelien pitäisi kuljettaa uusiin maailmoihin, eikä tyytyä olemaan löysää kamankeräily- ja toimintapelailua Weis-Hickmanin tasoisella tarinankerronnalla. Törkeän aliarvostettu Arx Fatalis on henkistä jatkoa 90-luvun alun Ultima Underworld -3D-roolipeleille, jotka olivat niin edellä aikaansa, ettei niiden sisältötasolle ole vieläkään päästy. Arx Fatalis on yllättävän hyvä yritys. Niin hyvä, että kun vähän kokeilin alkua, iski hirveä himo vain jatkaa.
Kun Arxin aurinko sammui, sivilisaation jäänteet siirtyivät asumaan maan alle. Siellä on niin gobliinia kuin jättiläistä ihmisten seurana. Arx ei ole Oblivionin kaltainen hiekkalaatikko, täynnä geneerisesti luotuja luolastoja ja jatkuvaa taistelua, vaan kymmenen tason loogisesti toimivan pelimaailman tutkimista ja oikeiden puzzlejen ratkomista (joista ensimmäinen on käyttöliittymän oikkujen hallinta). Taistelu on yksinkertaisen toimivaa, magiassa piirretään taikakuvioita hiirellä ”ilmaan”. Toisaalta se emuloi hyvin taikomisen vaikeutta stressitilanteessa.
Arx vetoaa minuun täysillä, koska uskottavan tuntuiset, pikkutarkasti mallinnetut vaihtoehtomaailmat soittavat sydämeni kieliä ihan eri tavalla kuin vaikka geneerisen karkeat hiekkalaatikot tai rajatut viihdeputket.
Tähän hintaan Arx Fatalista ei saa ohittaa. Kannattaa myös tsekata Arkanen seuraava peli, myös törkeän aliarvostettu toimintarope Dark Messiah of Might & Magic, jonka löytää Steamista.
Outcastin kohdalla pitää tehdä henningit ja puhua asioista niitä juuri itse näkemättä, koska pelin julkaisu tekee monet onnellisiksi. Outcast on kulttiluokan 3D-toimintaseikkailu viime vuosisadalta, ja pelin arvostellut Kimmo V. herkistyi sanomaan: ”Outcast on paras näkemäni peli sitten I-Warin.” Joten sen pitäisi olla aika hyvä!
Tämä vokseligrafiikan kruununjalokivi kertoo oranssipaitaisesta Cutter Sladesta, jolla on 25 päivää aikaa pelastaa Maapallo. Vähän Stargåten tyyliin Cutter matkaa rinnakkaisuniversumiin, Adelphan maailmaan, jossa hän herää taskussaan pistooli ja 30 panosta.
Outcastin kestävä imu perustuu siihen, että vain harva peli (kuulemma) on tavoittanut samanlaista tunnelmaa toisessa, vieraassa maailmassa olemisesta. Lisäksi vokseligrafiikan luomat visiot olivat aikanaan täyttä scifiä, kun 3D-kiihdyttimien luomat maailmat olivat vielä täynnä teräviä kulmia. Vokselit hävisivät, koska ne vaativat prosessorivoimaa, mikä näkyy Outcastin oudossa resoluutiossa. Siitä johtuen GOG-peli pyörii pikku ikkunassa. Säätäjille on toki hires-patseja.
Hetken naureskeltuani Cutterin hassua vokselinaamaa aloin vaeltaa ympäri maailmaa, jolloin minulle alkoi valjeta, mihin kulttimaine perustuu. On ammuskelua, hiivintää, outo maailma, kaikki yllättävän näppäränä ja toimivana pakettina, komean musiikin säestyksellä. Mutta vähän pelkään, että Outcastista pitää olla lämpimiä lapsuusmuistoja, jos tätä meinaa tosissaan vääntää.
Outcast on myös niitä pelejä, joiden kanssa joutuu tosissaan taistelemaan, jos yrittää saada alkuperäisversion toimimaan nykykoneissa.
(Ei tähtiä vähäisen pelaamisen vuoksi.)
Master of Orion I (1993)
Master of Orion II (1996)
Etsikääpä yksikin avaruusimperiumipeliarvostelu, ihan mistä päin maailmaa tahansa, jossa peliä EI verrata Master of Orioneihin yksi ja kaksi. Tämä voimakaksikko paljastaa miksi. Pelattuasi näitä ymmärrät miksi esimerkiksi minä valitan persoonattomasta tekstiviestidiplomatiasta. Jo ikiwanhassa ykkös-Orionissa jokaisella rodulla on selvä persoonallisuus ja omalla tunnusmusiikilla terästetty koko ruudun presence.
Sid Meierin haastanut Simtex on jäänyt Orioneilla pelihistoriaan. Ykkös-Orion on virtaviivainen viritys, jossa ei mikromanageroida kuin alusten suunnittelussa. Pääpaino on taistelulla ja diplomatialla. Muuta vikaa pelissä ei ole kuin grafiikan liiallinen karkeus.
Tuplasti terävämpi kakkonen on laajennettu näkemys samasta pelistä, lisätyllä mikromanageroinnilla, detaljoidulla siirtokuntien rakentelulla ja lisäjuonella Antareksen lyömisestä. Ikävä kyllä uudistukset tekivät psilon-rodusta lähinnä chiittikoodin, jota ei saa käyttää ainakaan moninpelissä. Nimittäin bonuksena kakkosessa on toimiva moninpeli internetin yli emuloidulla lähiverkkoyhteydellä, johon GoG on tehnyt valmiit skriptit.
Jos kouluissa opetettaisiin pelitutkimusta, Orionit olisivat varmaa kurssimateriaalia. Toivon, että näen päivän, jolloin tälle parivaljakolle julistetaan voittaja.
Ja jos haluat nähdä, miten niiden opetukset vedetään täysin päin helvettiä, GOGista irtoaa kympillä Master of Orion 3.
Samasta aihiosta on taottu myös Simtexin Master of Magic. Se on pelitimantti, jossa on pikku säröjä. Magian mestari on ainutlaatuinen Civilization-henkinen velhojen sota, jota käydään oikeassa ja varjomaailmassa.
Velhot rakentavat kaupunkeja ja armeijoita. Mitä enemmän ja voimakkaampia loitsuja velhot oppivat, sitä vaarallisempia heistä tulee. Ehditkö heittää Spell of Masteryn vai jyrääkö militäärivoimaan panostanut vastustaja sivilisaatiosi? Taistelut käydään magiamausteella hyvällä tavalla shakkimaisessa taisteluruudussa.
Simtex ei ikävä kyllä saanut koskaan pelitasapainoa tai tekoälyä kondikseen, joten MoM ei veny täyteen iskuun. Mutta kun malttaa jättää vaikka varjomaailman tarjoaman kikkakonstin käyttämättä, Master of Magic on häkellyttävän hyvää pelaamista. Lisäksi GOG-julkaisun mukana epävirallisten päivitysten pykääjät ovat taas aktivoituneet.
MoM on viritetty DOSBoxille paljon paremmin kuin itse olen osannut. Peli on muuten roolimallina alkusyksystä ilmestyvälle Elementalille. Jos se on puoleksikaan yhtä hyvä kuin Master of Magic, se on jo tosi hyvä.
www.xbox.com
Crackdown 2 lisää hiekkalaatikolle leikkikavereita, vaikka halusin vain uusia, hienosti hajoavia leluja.
Alkuperäinen Crackdown keskittyi ylivietyyn toimintaan, jossa autot ja miehet lentelivät talojen yli. Parhaimmillaan idea toimi kaverin kanssa kimpassa, kun pääsi kunnolla sorkkimaan hiekkalaatikkomaailman lainalaisuuksia.
Crackdown 2 kierrättää ykkösosan ideat liki sellaisinaan. Jopa päänäyttämö eli neljällä saarella sijaitseva Pacific City on sama. Tosin kymmenessä (peli)vuodessa Shai-Genin mutanttivirus ehti levitä kaikkialle kaupunkiin. Pilvenpiirtäjät ja muut tutut maamerkit ovat paikoillaan, mutta ne ovat murrettuja ja rähjäisiä. Ykkösosan pirteän värikäs ilme on vaihtunut apokalyptiseen synkistelyyn, joten elävän metropolin tilalla on urbaani taisteluareena.
Valtaosa Pacific Cityn asukkaista on muuttunut mutanteiksi, jotka valtaavat yöaikaan kadut. Päivällä supervahvaa Agenttia kiusaavat raskaasti aseistautuneet Cell-terroristit, jotka vastustavat Agentin edustamaa sortokoneistoa. Agentin tehtävänä taas on puhdistaa kaupunki ongelmakansalaisista, jotta uudelleenrakennus voidaan aloittaa.
Satapäiseksi kasvavat ihmisjoukot pidetään kurissa scifisotisopaan sonnustautuneen Agentin supervoimilla, sillä kyttä potkaisee vaikka panssariauton katolleen, jos konepistooleista haulikkojen kautta itsehakeutuviin ohjuksiin vaihteleva asearsenaali ei riitä. Agentin voimat tuovat mieleen wanhan Teräsmiehen: valtavia hyppyjä, roimasti ruista ranteessa ja hurja iskunkestävyys. Notkea Agentti tavoittaa helposti muutamalla loikalla kerrostalon katon.
Toimintatiimi
Tarina, rakenne ja tehtävät ovat suoraviivaisia, sillä tavoitteen täytyy sopia sekä yksinäiselle sudelle että kimppapelaaville tiimeille. Yleensä agentit aktivoivat ympäri kaupunkia sijoitettuja valonkerääjiä, joiden energia keskitetään mutanttien luoliin pudotettaviin fotonipommeihin. Hupi ja sen määrä on pitkälti itsestä kiinni, sillä pelkkä juoni viuhahtaa läpi alle kymmenessä tunnissa.
Onneksi Crackdown 2:n kantava rakenne ei ole tarina vaan maailmalla leikkiminen. Kirkkaana hohtavien kykybonuspallojen ja maailmaa syventävien audiotiedostojen keräilystä irtoaa tuntitolkulla erittäin addiktoivaa tasoloikkahupia. Kun tähän ynnätään erilaiset auto- ja liitopukustuntit, vapaamuotoista tekemistä piisaa pitkäksi aikaa. Keräily ja temppuilu pakottavat hyödyntämään kaupungin vertikaalista rakennetta, sillä parhaat paikat ovat aina korkealla.
Tiimitoiminta oli ensimmäisessä Crackdownissa lystiä, joten jatko-osa tuplaa mukaan mahtuvien agenttien määrän kahdesta neljään. Tuplautuuko hupi samalla? Kyllä ja ei. Tuntemattomien seurassa Pacific Cityssä pomppiminen rapautuu helposti häröilyksi, mutta tutussa porukassa tehtäviin tulee lisää imua ja vaikeustasoa voi huoletta lisätä. Tiimityöhön kannustetaan pitkin kaupunkia ripotelluilla kokemuspistebonuksilla, jotka aktivoituvat vasta seurassa.
Rakettihippa
Agenttien välinen moninpeli on Crackdown 2:n merkittävin uutuus. Kuudentoista soturin nettipelissä metsästetään pistepallon kantajaa rakettihipassa tai lahdataan muita joko tiimeinä tai yksin. Kahakat ovat messevien aseiden ansiosta rehellistä ja räväkkää räimettä. Mitä isompi kanuuna, sitä paremmat menestymismahdollisuudet.
Lennokkaat matsit eroavat Halon hakkuusta ja kumppaneista Agenttien ylilyötyjen voimien ja voimakkaan automaattitähtäyksen mitalla. Automaattitähtäys ei pilaa toimintaa, sillä kestävät agentit liikkuvat poukkoillen ja ennakko täytyy ottaa käsivaralta. Omaleimainen toiminta on parhaimmillaan todella vauhdikasta, sillä superagentit hyppivät pilvenpiirtäjien katoilta kylväen kranaatteja, raketteja, lyijyä ja kuolemaa.
Lukuisista hyvistä puolistaan huolimatta Crackdown 2 ei vie sarjaa eteenpäin. Synkistelyyn sortunut tunkkainen ulkoasu tuuppaa sen inFamousin (Pelit 6/09, 90 p) kanssa samalle aaltopituudelle, tosin Colella on Agenttia coolimmat supervoimat. Neljän agentin tiimikohkaus ja kahden joukkueen sinkohipat olisi täydellisessä maailmassa julkaistu päivityksenä tai vähintään huokeana lisälevynä. Crackdown 2 ei toki ole mitenkään rikki, joten jos tyylikkäämpi ykkösosa ei vielä riittänyt, antaa palaa vaan.
