Ulkoistaminen on päivän sana Nintendolla, sillä firma teetti Zelda-seikkailun Capcomilla. Lopputulos ei ole ideaton hiilikopio Nintendo-klassikoista, vaan yksi GBA:n kärkipeleistä.

Hyrulen valtakunnassa uskotaan ongelmien keskittämiseen. Kaikki tuhmat otukset on picori-otusten avulla suljettu eräänlaiseen Pandoran lippaaseen, joka on pistetty taikamiekalla säppiin.

Kilteillä on kivaa, kunnes ilkeä Vaati-velho avaa lippaan, vapauttaa hirviöt ja muuttaa prinsessa Zeldan kiveksi. Ei auta muu kuin laittaa lapsi asialle, joten Link lähtee päästämään Hyrulen pahasta. Neljä elementaalikiveä olisi löydettävä ja picori-miekka taottava kuntoon, jotta prinsessa vapautuisi kiven sisästä ja Vaati saisi rangaistuksen.

Capcom-tekijätiimistä huolimatta Minish Capin tunnistaa Zeldaksi ensi silmäyksellä. Grafiikka on selkeän yksityiskohtaista, esineet ja otukset erottuvat hyvin maastografiikasta kevyen sarjakuvamaisen ulkoasun ansiosta. Tutut teemat ja melodiat raikaavat heleästi.

Peikot, myssyt, jousipyssyt

Zelda-peleissä on yleensä ollut mukana joku leimallinen taikaesine, jonka käytön ympärillä useat kikat ovat pyörineet. Minish Capissä kukkopillin ja taikanaamarin virkaa toimittaa nokkava piippalakki, joka osaa sekä neuvoa että muuttaa Linkin peukaloisen kokoiseksi. Mikroskooppisena pääsee livahtamaan paikkoihin, joihin normaalikokoisena ei mahdu, mutta pienimpäänkin vesilätäkköön hukkuu eikä edes katukivetyksen korkuista seinämää kykene ylittämään.

Muutaman pikselin kokoinen Link näyttää hupaisalta viipottaessaan normaalikokoisen väen jaloissa. Tietyissä paikoissa kuvakulma siirtyy lähemmäksi, jolloin sankari näyttää suurelta, mutta massiiviset tammenterhot, lumpeenlehdet ja jättikärpäset paljastavat asioiden todellisen tolan.

Koonmuutosta ei voi tehdä spontaanisti, vaan ainoastaan sieltä täältä löytyvillä taikaportaaleilla. Sellaiseksi saattaa paljastua vanha kanto tai kukkaruukku. Yleensä pikkuruisena ollessa alue on rajattu ruohikolla, kivillä tai vedellä, mikä estää minikokoisena toilailun muualla kuin määrätyissä paikoissa.

Valtaosa puzzleista perustuu oikea-aikaiselle metamorfoosille normaalikoon ja lilliputtiformaatin välillä. Luolastoissa pulmat ovat lähinnä kivien työntelyä, nappien painamista ja muuta tuttua. Ongelmat vaativat hiukan miettimistä, mutta ovat sen verran yksinkertaisia, että varsinaisia aivopähkinöitä tai pelinpysäyttäjiä ei joukkoon ole eksynyt. Pelaaminen on huoletonta ja rentoa, sillä puzzle kuin puzzle ratkeaa korkeintaan parilla yrityksellä.

Kivet yhteen

Pelisuunnittelu on yksinkertaisen toimivaa. Alueiden välillä joutuu juoksentelemaan jonkun verran, sillä joskus etenemisreitin saa auki vasta hankittuaan tarvittavan esineen muualta. Edestakaisin ryntäilyä ei kuitenkaan ole liikaa, ja uusien paikkojen jatkuva löytyminen pitää touhun mielekkäänä.

Pääjuonen ratkomisen lisäksi muuta tekemistä on runsaasti. Erilaisia salapaikkoja ja kätkettyjä aarteita on maailma väärällään, ja suurimpaan osaan niistä pääsy aukeaa yhdistelemällä sieltä täältä löytyviä kinstoneja Hyrulen muiden asukkaiden kanssa.

Monella kansalaisella on hallussaan kivenpuolikas, ja jos itsellä sattuu olemaan mukana vastakappale, kivet liittämällä jonnekin päin maailmaa ilmestyy aarre, tavallista kovempi erikoishirviö tai jotain muuta jännää. Kaikki salaisuudet eivät ensimmäisellä pelikerralla paljastu, joten uudelleenpeluuarvoa on, vaikka pääjuoni ratkeaa reilussa kymmenessä tunnissa.

Minish Capin ainoa varsinainen ongelma on helppous. Viholliset eivät henkeä vaaranna ja lisäsydämiä jaetaan niin auliisti, että kuolema ei missään vaiheessa käy edes lähellä. Pomohirviöt kaatuvat helposti muihin lajityypin peleihin verrattuna, ja vasta loppupuolella vaikeustaso nousee hiukan. Tietysti helppous johtaa sujuvaan etenemiseen, mutta pieni lisäannos haastetta ei olisi pahitteeksi.

Nintendo on osoittanut pelisilmää teettäessään Metroidin Retro Studiosilla, F-Zeron Segalla ja nyt Zeldan Capcomilla. Tilaustyö on laadukas ja vetävä toimintaseikkailu eikä herkkupalaa kannata jättää väliin.