Lemmings (PS2) (nettiarvostelu) – Sopuisat sopulit

Monia videopelejä kutsutaan klassikoiksi, vaikka vain muutamat ansaitsevat arvonimen. Brittiläisen DMA Designin luoma Lemmings on yksi aidoista harvinaisuuksista.

Amigan kulta-aikoina vuonna 1991 päivänvalon nähnyt Lemmings on puhdasverinen klassikko. Peli oli aikoinaan loistava (kuten moni muukin) mutta aika, vain ja ainoastaan aika, paljastaa pelin todellisen arvon. Lemmings selviää ajan hampaasta ongelmitta: omaperäinen idea ja addiktiivinen pelimekaniikka imaisevat edelleen mukaansa täydellä voimalla.

Kuten monet klassikot, Lemmings on helppo ymmärtää, mutta vaikea hallita. Idea on harvinaisen selkeä: eteenpäin tepsuttavat sopulit pitää johdattaa kentän alusta loppuun. Olisi helppoa kuin mikä, mutta sopulit osaavat omin nokkinensa vain kävellä jonossa jyrkänteeltä alas tai hukkua jorpakkoon. Pohjattomien kuilujen ohella varomattomia sopuleita vaanivat viheliäiset ansat.

Jonossa tarpovat sopulit ovat tahdottomia, mutta eivät kyvyttömiä. Kun sopulille annetaan työkalu, otus saa saman tien myös työhalun. Silloilla ylitetään rotkot, hakuilla murretaan muurit tai kaivaudutaan maan alle. Kiipeilyvarusteet ja laskuvarjo avittavat yksinäisten työmyyrien puuhastelua pääjoukon edellä. Muutamia sopuleita uhrataan tarpeen mukaan pysäyttämään muita, jolloin työnsä tehneet stopperimarttyyrit poistuvat areenalta räjähtämällä.

Kentät ratkaistaan oman maun mukaan, sillä maaliin pääsee harvoin vain yhdellä tavalla. Valinnan vapaus ei päde enää useimpiin loppupään kenttiin, joita vaikeutetaan ahtaalla työkalupakilla ja tiukoilla aikarajoilla. Kiperillä paniikkitason areenoilla yksi virheliike tietää uusintaa. Sopulikomentajan täytyy tietää tarkkaan, missä ja milloin mitäkin työkalua käytetään. Ratkaisujen määrästä riippumatta pulmat ovat loogisia. Jos kaivaudun kukkulan läpi, päädyn kukkulan toiselle puolelle.

Rajattomasti kenttiä

Amiga-sopuleita paimennettiin hiirellä, joten suhtauduin padiohjaukseen ennakkoluuloisesti. Turhaan epäilin. Analogitatin tarkkuus riittää mainiosti varusteiden jakamiseen. Jos tilanne äityy liian kiihkeäksi, taukotilassa saa valita työkaluja ja vierittää ruutua. Maastoa kuorrutetaan vahvalla pleikkarimeikillä, sillä PS2-Lemmings näyttää erilaiselta kuin Amiga-painos, mutta ei suoranaisesti paremmalta. Ulkoasua on modernisoitu tavanomaisen kaavan mukaan, sillä kromikoristeena nähdään alkuperäistä korkeampi resoluutio, enemmän värejä ja animoidut taustat.

Amigalegenda Team 17 rukkaa Lemmingsiä maltillisen hellästi. Kolmeen vaikeustasoon luokiteltuja klassikkokenttiä on 120. Uusia kenttiä on kolme tusinaa ja ne kallistuvat vahvasti tiukkojen ongelmatilanteiden suuntaan. Tuoreet areenat ovat pääosin vain muutaman sopulin virityksiä, joissa tarvitaan hyviä hoksottimia ja tarkkaa ajoitusta. Jos valmiit kentät eivät riitä, helppokäyttöinen kenttäeditori auttaa pahimpaan nälkään. Peruskentistä tuttuja grafiikkateemoja noudattavia palikoita on hurja pino ja niitä saa läimiä vapaasti minne haluaa.

Hauskalta kuulostavat EyeToy-erikoiskentät ovat normaalioloissa turhauttavia kokemuksia. EyeToy-moodissa pelaaja asettuu itse sopulien sillaksi tai portaiksi. Ovela idea, mutta käytäntö tökkii suurpiirteisen kameran takia. Jos tausta ei ole lähes yksivärinen seinä, sopulit töksähtelevät ärsyttävästi kirjoihin ja muihin selän takana häilyviin esineisiin. Jos virittää selän taaksen taustakankaan, ongelmia ei ole, mutta harva studiossa pelaa.

Lemmings oli yksi Amiga-aikojen suosikeistani ja meno maistuu edelleen. Lemmings on tietysti pitkän linjan pelaajille umpituttua tavaraa, mutta se ei ole peliltä pois. On vain hyvä asia, että tämän kaliiberin klassikoita uusitaan aina säännöllisin väliajoin. Tietääpähän nuoriso, mistä vanhat parrat nuotion äärellä horisevat.

83

Lisää aiheesta