Äkkiä ajatellen voisi luulla, että lentosimuja on niin valtava leegio, ettei enempää tarvita. Se on kyllä kaukana totuudesta, hyviä simuja on vain kourallinen.
Nimiäkin voin heitellä: Falcon 3.0 (ja Hornet sekä Mig-29), Air Warrior, Tornado, Gunship 2000, Their Finest Hour ja SWOTL, Dynamixin trio eli Red Baron, Aces of The Pacific ja Aces Over Europe. Näiden ainoa jotakuinkin yhteinen tekijä on lentäminen osana ryhmää, mikä on erinomaisen tärkeä pointti minun kirjoissani. "Yksin maailmaa vastaan" -simuista ainoastaan F-15 Strike Eagle III on hyvää tavaraa.
Syy näin pieneen valikoimaan on yksinkertainen: jotkut firmat aliarvioivat pelaajia ja luulevat, että he haluavat vain päästä ilmaan ja tappamaan, eli myyvä lentosimu on siis jonkinlainen jalostuneempi shoot'em up. Kai siinä on jonkin verran perääkin, koska itse en ole jaksanut innostua Flight Simulator 5:sta. Se tarkoittaa, että nopeasti makunsa menettäviä keskinkertaisia yritelmiä ilmestyy paljon, ja pahiten epäonnistuvat pääsääntöisesti ilmasotaa yksinkertaistavat viritykset.
Helppojen ja hauskojen lentosimujen klaania hallitsevat LucasArtsin simut kuuluvat tähän joukkoon, ja siinä niiden viehätyskin on. Baronin ja Acesien valttina on juuri hyvä ilmataistelu sekä mahdollisuus lentää monilla konetyypeillä. Tornadon ja F-15 III:n valttina on niiden maataistelupainotteisuus yhdistettynä hyvin toteutettuun hi-techiin. Falcon lisälevyineen tarjoaakin sitten kaikkea mahdollista maustettuna roolipelimäisellä oman laivueen johtamisella, unohtamatta Electronic Battlefield -systeemiä.
Suosion syy
Minä väitän, että syy lentosimulaattoreiden suosioon on se tyydytys, jonka saa opittuaan hallitsemaan monimutkaisia laitteita, opittuaan torjumaan ja/tai välttämään vihollisen kavalat juonet niin, että tehtävästä selviydyttyään tuntee tehneensä jotain poikkeuksellista.
Ollakseen hyvä täytyy lentosimun olla paitsi realistinen myös uskottava. Mitä paremman kuvan ohjelma onnistuu ruudun toisella puolelle välittämään siitä, että käynnissä on sota ja pelaaja on taistelulentäjä henki panoksenaan, sen parempi. Ja realismi puolestaan senkun vahvistaa tätä tunnetta.
Muutama lukija on jakanut Laaksoselle ja minulle risuja kampanjamoodin yliarvostamisesta väittäen, ettei sota yhtä miestä kaipaa ja että oma ponnistus sodan lopputulokseen ei vaikuta sitä eikä tätä. Lentosimulaattoritkin ovat pelejä, eikä oman panoksen tarvitse aiheuttaa Saksan voittoa toisessa maailmansodassa. Tärkeintä on saada jotain palautetta siitä, että omalla pikku panoksella on jotain merkitystä. Syy siihen, että Falcon on ja pysyy sadoillatuhansilla kiintolevyllä, on juuri sen roolipelillä terästetty kampanjamoodi. Ja kampanjamoodin takia SWOTLikin pysyy vielä ilmassa.
Inhimillinen tekijä
Air Warrior tietysti onkin luku sinänsä: mikään muu simu ei pysty tarjoamaan parhaimmillaan kymmeniä täysin arvaamattomia vihollisia, joiden lentelyä ei rajoita ohjelmoijan algoritmi, jotka tekevät typeriä hölmöyksiä ja jotka ennen kaikkea kiroilevat tiputtuaan ja palaavat kosto mielessä taivaalle. Ja lisäksi sirkus on maustettu vielä hyvällä strategisella rungolla.
Air Warrior on kotilentäjän painajainen: kun luulee osaavansa lentää, ja huomaa että saakin lähteä, jollei nyt ihan nollapisteestä, niin ainakin läheltä, saa ego semmoisia lommoja että oksat pois. Kun ennen pärjäsi pääasiassa vain kääntymällä ja kääntymällä vihollisen suuntaan, nyt ilmataistelu muuttuukin monimutkaiseksi kolmiulotteiseksi energiansäilytysshakiksi, jossa siirtojaan on aikaa miettiä muutama sekunnin murto-osa. Mutta kun ensimmäisen kerran tiputtaa jonkun yksinkertaisesti lentämällä paremmin, viikkojen offline-harjoittelu ja satunnainen synkkä toivottomuus pyyhkiytyy pois kuin rankkasateen ajamana. Meinaan monimutkaisen rakkineen hallitsemisesta saatu tyydytys kohoaa ihan eri sfääreihin.
Air Warrior vaati modeemin, jollei muuta niin kaveria vastaan edes, sillä pelkkänä offline-pelinä se on liian rajoittunut, joskin siihen tottumisen jälkeen pudotukset muissa simuissa kasvavat kummasti. Ihminen ihmistä vastaan -optio onkin vakavasti otettavassa simussa tuikitärkeä: miten muuten kaksi Falcon-veteraania selvittää kumpi on ässä ja kumpi maalitaulu?
Ja tilaakin löytyy
Vaan tilaa simulaattoriarmeijassa on vielä. Minä kaipaan Gunship 2000:n parempaa versiota ja hyvää pommikonesimua sekä toisesta maailmansodasta että nykyajasta. B-17 Flying Fortress v.2.0 ei olisi hassumpi, jollei siinä olisi näitä tyhmiä mokia, joissa omat saattohävittäjät eivät näy eivätkä muut pommikoneet ammu takaisin. Ainoa nykyaikainen pommikonesimu Megafortress kaipaisi rankan uudistamisprosessin. Air Warrior -tyyppinen linjapeli nykyaikaisella kalustolla (tai avaruusaluksilla) olisi myös juhlimisen arvoinen juttu.
Odotan todella mielenkiinnolla Prosen F-14 Fleet Defenderiä sekä 1942 Pacific Air Waria, joista kumpikin lupailee jotain uutta: F-14 hyvin realistisia lentotukialuspohjaisia operaatioita 90-luvun kaikin maustein, ja 1942 saattaa olla uusi ehdokas erinomaisiin ilmataistelusimuihin, tällä kertaa jopa jumalaisen näköisenä.
Kuitenkin yksi suuri kivi putosi sydämeltäni: melkein kahden kuukauden yrittämisen jälkeen sain vihdoinkin Spectrum Holobyten Hornetin, lehden kannalta liian myöhään mutta sain kuitenkin. Alustavissa suunnitelmissa olisi kokeilla, miten se Electronic Battlefield oikein toimiikaan...
