Villi länsi on loistava miljöö surullisille tarinoille.
John Marstonin aikaan länsi on kuolemassa. Tekniikka korvaa eläimet ja fyysisen liikkumisen, ihmiset ostavat hevosten tilalle autoja ja tieto kulkee puhelimella. Ensimmäiset pioneerit jopa lentävät taivaan sinessä uusilla ihmelaitteillaan, lentokoneilla.
Perinteinen lännenelokuva sijoittuu yleensä paljon aikaisempaan hetkeen, tavallisesti Yhdysvaltojen sisällissodan aikaan 1860-luvulle. Rajaseuturomantiikassa ihminen kesyttää villin luonnon ja usein myös sen asukkaat, villit punanahat. Vain harva länkkäri rikkoo teemaa ja tapahtuu 1900-luvulla, ilmeisesti arkkityypistä hiukan eroava ympäristö tuntuu peruskatsojasta liian vähän ”oikealta” westerniltä.
Kekseliäämmät ohjaajat ovat onneksi tajunneet, että maailmanloppu on täydellinen ympäristö siinä seikkailevien sankareiden henkilökohtaiselle lopulle. Western tyylilajina sopii muutenkin erinomaisen hyvin surumielisten epilogien kertomiseen, vaikka länkkäreistä monille tulevat ensimmäiseksi mieleen lapsuuden inkkarileikit.
Hurja joukko ja kumppanit
1900-luvun puolelle sijoittuvia länkkäreitä on todella vähän. Näistä tunnetuin ja paras lienee Sam Peckinpahin legendaarinen Wild Bunch (Hurja joukko, 1969). Siinä jo elämää nähnyt rikolliskööri pakenee takaa-ajajaksi kääntynyttä entistä ystäväänsä halki kuolevan lännen ja kapinoivan Meksikon. Tavallaan elokuva on siis kuin käänteinen näkemys Red Dead Redemptionin tarinaan, rikollisten silmin kuvattuna. Onkohan Marston pelin pahisten mielestä yhtä likainen petturi ja selkäänpuukottaja?
Peckinpahin räjähtävä western tuo monella tavalla mieleen toisen kuuluisan länkkäriohjaajan työt, jotka muuttivat ihmisten tavan katsoa lännenelokuvia. Sergio Leone käytännössä loi perinteistä jenkkilänkkäriä karumman ja väkivaltaisemman italolänkkärityylin. Siksi on hiukan surullista katsella Leonen viimeiseksi westerniksi jäänyttä leffaa Duck, You Sucker! (Kourallinen dynamiittia, 1971), jota ei tahdo tunnistaa Leone-elokuvaksi lainkaan. Ajanjaksoltaan luultavasti modernein western sijoittuu aikaan, jolloin länsi oli jo käytännössä kesytetty. James Coburn esittää mopolla köröttelevää ukkoa, joka pelottelee paikallisia nitroglyseriinillä. Tausta on kiinnostava, mutta toteutus ei.
Epätasaisen kaksikon lisäksi en heti keksi muita 1900-luvulle sijoittuvia länkkäreitä. Kolmanneksi voi pienellä hyvällä tahdolla ujuttaa John Waynen viimeisen elokuvan The Shootist (Revolverimies, 1976), jossa syöpään kuoleva näyttelijälegenda esittää syöpään kuolevaa pyssylegendaa. Leffassa sanotaan hyvästit monelle asialle: myyttien lännelle, sen vanhoille sankareille ja John Waynelle. Haikea yhden ajanjakson päätös on komeaa katseltavaa jo itsessään, mutta Waynen omaelämänkerrallinen totuuden ja fiktion yhdistelmä korottaa panoksia lisää.
Kuolevia miehiä
Vaikka ympäristö voi olla vanhaa länttä, temaattisesti lopunaikoja eletään monissa hienoissa westerneissä. Komeimpiin kuuluu Andrew Dominikin ohjaama The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta, 2007). Lyyrisessä tarinassa kuuluisuudesta haaveileva Robert Ford luikertelee uransa ehtoopuolella olevan Jesse Jamesin lähipiiriin ja murhaa lopulta idolinsa. Vai onko asia sittenkään näin yksinkertainen? Brad Pittin esittämä Jesse on melankolinen mies, joka tajuaa suuruutensa päivien olevan takana. Hän on aikansa superjulkkis, eikä sellaisena voi menettää kasvojaan joutumalla kiinni. Ehkä helposti manipuloitava Ford onkin vain mies, jonka Jesse kouluttaa omaksi tappajakseen pitääkseen myyttinsä hengissä.
Aika loppuu kesken myös 1900-luvun alkuun sijoittuvassa elokuvassa Butch Cassidy and the Sundance Kid (Butch ja Kid – Auringonlaskun ratsastajat, 1969). Paul Newman ja Robert Redford ovat pankkiryöstäjiä, jotka pakenevat lakia kauas Boliviaan. Auringonlaskua ei kuitenkaan voi estää ja lopulta miehet saavat ansionsa mukaan. Monet pitävät elokuvaa yhtenä hienoimmista jenkkilänkkäreistä, mutta itse en ole koskaan lämmennyt sen 60-lukulaisuudelle. Tiettyä magiaa kaksikon viimeisessä matkassa silti on.
Vaikka muuttuva maailma olisi ystävä, ei siinä eläminen silti ole aina helppoa. Tämä on totta ohjaajaguru Paul Thomas Andersonin huikeassa tarinassa kunnianhimosta ja huonoista ihmisistä. There Will Be Blood (2007) ei sanan perinteisessä merkityksessä ole lännenelokuva, mutta se kertoo vuosisadan vaihteen öljymiehen noususta ja tuhosta. Kun Daniel Plainview lopussa sanoo olevansa valmis, on asialla todellakin monta merkitystä.
deadspace.ea.com
Dead Space 2 on väkivaltaista roskaa, mutta rakastettavaa sellaista.
Ulkoavaruuden pelastusteknikon on pakko olla maailman vaarallisin ammatti. Itse en suostuisi lähtemään ”rutiininomaiselle tarkastusreissulle” viestiyhteytensä katkaisseelle aavealukselle. Dead Spacessa kaivosalus USG Ishimura osoittautui juuri sellaiseksi kuolemanloukuksi kuin kotikatsomossa osattiin pelätä. Ishimuralle levinnyt avaruuspöpö on muuttanut aluksen miehistön vastenmielisiksi ihmishirviöiksi, nekromorfeiksi, joille kaivostöiden sijaan maistuu enää verityöt. Paikalle saapunut pelastusryhmä voi pelastaa vain itsensä.
Asetelma on sama kuin lukemattomissa zombipeleissä, paitsi Dead Spacen avaruuszombit ovat niin sitkasta sorttia, että ne höökivät päälle vaikka ilman päätä tai jalkoja. Varmuus saadaan vain viipaloimalla vastustajat toimintakyvyttömyyteen asti. Rynnäkkökiväärillä ei näissä juhlissa juhlita, joten pelastusteknikko Isaac Clarken luottoase on raajoja katkova plasmaleikkuri. Zapp!
Ykkösosan shokkilopetuksesta huolimatta kovaonninen Clarke on yhä järjissään ja tällä kertaa jopa puhutussa roolissa. Saturnuksen Titan-kuussa toipuva Iisakki joutuu todistamaan siirtokunnassa puhkeavaa nekromorfiepidemiaa sen alkuhetkistä lähtien. Titanille rakennettu kaupunki The Sprawl muuttuu tuota pikaa kauhujen taistelukentäksi.
Miljöön vaihtumisesta huolimatta Electronic Artsin Spring Showcase -tapahtumassa esitelty Dead Space 2 vaikutti kovin tutulta. Isaac Clarke astuu pimeään huoneeseen ja kas, rujot viholliset vyöryvät varjoista esiin. Taistelun uusi jippo on hirviöiden telekineettinen seivästäminen. Läpäiseväksi esineeksi kelpaa mikä tahansa terävä metallinkappale tai vaikka vihollisen oma irtoraaja. Aivan kuin seinään naulitsemisessa ei olisi tarpeeksi, olennon voi paistaa karrelle tulella ja sähköshokeilla.
Dead Space 2 ei tyydy vaurioittamaan pelkästään nekromorfeja, sillä myös ympäristöt saavat kyytiä. Mitään reikä seinässä -tyylistä menoa tuskin nähdään, mutta kaikki vähänkään heiveröisemmät rakenteet voi ampua palasiksi. Paineikkunoiden läheisyydessä kannattaa olla tarkkana, sillä harhalaukauksesta voi seurata katastrofaalinen alipaineistus koko huoneeseen. Jos ja kun kakka osuu tuulettimeen, sankarilla on vain silmänräpäyksellinen aikaa osua turvaluukun katkaisijaan. Vaaratilanteesta voi seurata jotain hyvääkin, jos nekromorfit ehtivät pyyhkiytyä ulkona odottavaan tyhjiöön.
Dead Space 2 siintää vielä kaukana ensi vuoden puolella, joten peli toivottavasti ehtii saada lisää lihaa luittensa ympärille. Se olisi jo jotain, jos jatko-osassa nähtäisiin jonkinlaista yhteispeliä muiden epidemialta säästyneiden ihmisten kanssa. Alkuperäisessä Dead Spacessa Isaac Clarke oli käytännössä mies yksin pimeässä.
