Kun vuodet vierivät, armeijamuistoista häviää kaikki muu paitsi se kiva. Samalla tekniikalla aika herkästi tekee kuusnelosen valtakaudesta tietokonepelaamisen parhaan aikakauden. Kumpaankaan en enää mielelläni palaisi.
1980-luvulla koneet olivat tehottomia, pelit alkeellisia ja suurin osa niistä oli huonoja. Internet oli puhdasta scifiä, jopa modeemit ja BBS-systeemit olivat vielä salatiedettä. Moninpeli oli kaksinpeliä niissä harvoissa peleissä, joissa se onnistui. Mutta mikään muu kone kuin kuusnelonen ei ole tarjonnut yhtä paljon ennennäkemättömiä elämyksiä ja uutuuksia.
Pula makua parantaa
Muinaisessa peliskenessä oli puolensa, nykyskene on hemmoteltujen kakaroiden kitinää ja valitusta. Mikään peli ei kelpaa, moninpelin pilaavat n00bit, konsolit ovat pahasta ja PC:llä eivät pelaa kuin naisettomat nörtit.
Kaikki oli niin yksikertaista. Konesotia ei tarvittu, koska Commodore 64 oli kukkulan kuningas. Spectrumissa oli muutama hyvä peli, mutta vastapainoksi kurja grafiikka (attribute clash, anyone?), surkea piipperi, levyaseman puute ja kuminäppäimistö pitivät roskaväen hiljaa. Spectravideo- ja MSX-rintamalla ei ollut edes esittää hyviä pelejä paria Konami-peliä lukuun ottamatta. Amstradin omistajia ei kukaan tuntenut (tai myöntänyt tuntevansa).
Vähästä oltiin kiitollisia. Ensimmäiset pelit naputettiin itse sisään lehdistä, pääasiassa Computesta ja myöhemmin MikroBitistä. Kuusi sivua konekieltä ryhmitettynä kolmen numeron sarjoihin, palkintona tuntikausien naputtelusta umpiyksinkertainen osu liikkuvaan "avaruusalukseen" peli, opetti arvostamaan ostopelejä.
Kumpaakin niistä. Aluksi kotikaupungissani Porissa oli myynnissä kaksi peliä, Manic Miner ja saman firman (huono) ilmapallopeli. Ostin Manic Minerin ja myöhemmin selvisi, että luokkatoverini osti sen ilmapallopelin. Lainasimme pelit päittäin ja pelinautintomme tuplaantui.
Pelaamisessa vuodatettiin oikeasti vertakin. Manic Mineria varten ostin innosta täristen ensimmäisen peliohjaimeni, Commodoren oman 1311-joystickin. Ensimmäisenä iltana sen kolmiokahva rouhi veriset rakot käteeni, mutta pakko oli jatkaa. Toinen tikkuni, Atarin musta klohmo, aiheutti massiivisen krampin, ja jouduin melkein väkipakolla vääntämään sormeni auki sen valtavan jalustan ympäriltä. Eipä ihme, että mahtava QuickShot II (jonka tuottamaa kassavirtaa opin pelimyyjänä arvostamaan) oli taivaanlahja. Kaksi parasta kuusnelosen tikkua olivat klassisesti muotoiltu Joy-28 ja oudon näköinen, mutta käteenistuva The Bug.
Oi oi kopioi
Pelikurjuus loppui aikanaan, joskin siksi että levyaseman bonuksena pääsin työntämään lusikkani kopiopelikattilaan. 25 markan hintaisille lerpuille tallentui ahnaasti kamaa ja kaikki kelpasi.
Kuusnelospiratismi oli maan tapa ja nykywaretukseen verrattuna naiivia näpistelyä. Sitä voi edes vähän puolustella sillä, että se oli ainoa tapa hankkia esimerkiksi jenkkipelejä. Nykywaretus pyörii samalla moraalisella tasolla kuin kirjojen varastaminen kirjastosta tai "omien kulujen" vähentäminen syöpälasten keräysrahoista. Edes IT-ammattilaisella ei ole niin isoa palkkaa, etteikö pelien varastaminen kuuluisi luontaisetuihin, ja tokihan wareserveriä pyöritetään työnantajan piikkiin.
Muinaisina aikoina mahtavilla wareruhtinailla oli koodinimi ja oma crew, jonka jäsenillä oli omat tehtävänsä levittäjistä kräkkereihin. Minä olin ulkopuolinen ja lähinnä loisin mahtavimpien pöydiltä tippuvilla muruilla. Kazaa ja vastaavat olivat scifiä, vaihtotavara kulki maasta toiseen korpuilla ja etanapostilla. Piraatti-BBS:tkin taisivat tulla vasta Amiga/Atari ST -kaudella.
Jo silloin koko piraattiskenen lapsellisuus pisti silmään. Muistan yhä voimissaan olevan l33t-kielen ja lapselliset Greetz-sodat, kun Crew A unohti lähettää terkkuja, tahallaan tai vahingossa, Crew B:lle siniaaltodemossaan. Kosto oli armoton: Crew B teki saman.
Kuusnepalla sain ensikosketuksen ihmeelliseen online-maailmaan, kun pulttasin siihen kiinni 300 baudin vauhtimodeemin. Se on melkein 200 kertaa hitaampi kuin nykyiset sukupuuttoon kuolevat 56k-modeemit. Olen muuten tehnyt ihan ihkaoman BBS-softan, taisi olla nimeltään HawkBBS. Paitsi että se toimi, siinä oli niinkin edistyksellisiä ominaisuuksia kuin chattaileva automaatti-SYSOP.
Terveisiä kivikaudelta
Jos on jotain mitä kuusnelosajalta en kaipaa, niin se on pelit. Tottakai tunnen nostalgisia väristyksiä ja kaihokohtauksia lukiessani peleistä, jotka kampakeraamisella olivat sitä parasta pelaamista. Silloin pelasin kaikkea ja suurinta osaa innolla. Mutta kun katson, mitkä olivat suosikkipelejäni, ne järjestään edustivat pelityyppejä, jotka olivat kuusnelosessa vasta iduillaan. Amigassa ja Atari ST:ssä ne kukkivat ja PC:llä tuottivat hedelmää. Jopa Bubble Bobble on parhaimmillaan PC:llä. Jollei sen mainio käännös tyydytä, kolikkopeliemulaattorit toistavat kuplan viimeistä bittiä myöten uskollisesti.
Elite iski kuin miljoona volttia, mutta kolmiulotteisista avaruuspeleistä ei todellakaan ollut ylitarjontaa. Kun Elitessä oli saanut kaiken roinan ostettua (mikä ei kestänyt kauaa), ei pelillä ollut enää hirveästi tarjottavaa. Deadlyksi itseni jaksoin silti pelata. Kun unelmani täyttyi ja Atari ST-Amiga-versio ilmestyi, ei se enää kiinnostanut.
Airborne Ranger oli etukäteistuulahdus realistisesta sotilaspelaamisesta. Se oli tehtäväpohjainen ja hiipimistäkin vaadittiin. Saman firman Gunship ja F-19 Stealth Fighter olivat uskomattomia lentosimukokemuksia.
Ultima III räjäytti tajuntani uskomattomalla laajuudellaan. Nykyään pelattuna se on aika pieni ja suoraviivainen peli. AD&D: Pools of Radiance vielä säväytti, ja oli samalla viimeinen kultalaatikkopeli, jota kuusnepalla pelasin.
Nepaskenessä miellytti se, että pelin pystyi tekemään yksi ihminen, joten luovuus rehotti aivan eri tasolla kuin nykyään. Kun pelissä on panoksena miljoonia dollareita ja sitä on tekemässä kymmeniä ihmisiä, tottakai tulos on kuin komitean jäljiltä. Toista se on kun yksi hullu vääntää visiotaan Assemblyllä.
Kohtalo puuttuu peliin
Verrattuna mihin tahansa muuhun omistamaani koneeseen, Commodore 64:lla on yksi ylittämätön etu: se oli minulle enemmän kuin tietokone, se määritti minun kohtaloni.
Jokaisella ihmisellä on elämässään solmukohta, jolloin tapahtuu jotain, joka määrittää, miten loppuelämä kulkee. Sellainen, johon suhautetaan aikakoneella, jotta saadaan tulevaisuus muutettua.
Minun elämäni solmukohtien ykkönen on se, kun äitini täysin yllättäen ja itsekseen sai päähänsä, että veljeni ja minä tarvitsemme tietokoneen. Täytyykin kysyä, josko idean antoi oudosti pukeutunut partainen mies, joka kyseli ensin päivämääriä.
Kuusnepan ansiosta tietokoneet ja pelit kaappasivat elämäni kokonaan. Myin pelejä ja tietokoneita, sen jälkeen opiskelin tietokoneita. Kun tulin kirjoittamaan MikroBittiin peleistä ja tietokoneista, vaihdoin paikkakuntaa, mikä aikanaan johti siihen, että tapasin nykyisen vaimoni. Yksikään näistä tapahtumista ei kuitenkaan enää ollut random-tapahtuma, vaan seuraus omasta aktiivisuudestani.
Ilman kohtalon nopanheittoa tietokoneistumiseni olisi siirtynyt ainakin vuosilla. Olin aina ollut kiinnostunut tietzigoista teoriatasolla, mutta minulla ei todellakaan ollut taloudellista kantokykyä ostaa kolmen ja puolen kilomarkan kotimikroa. Myöhemmin ajan pyörä olisi ollut jo eri asennossa ja olisin joutunut oikeisiin töihin. Vain kahdeksan tunnin työpäiviä, vain viisi päivää viikossa.
Mikä pelottava ajatus. Kiitos, Commodore 64. Omistan sinulle ensimmäisen vatsahaavani tai sydänkohtaukseni, kumpi nyt ensin ehtiikään.
