Kun minä sammutan virran holodeckistä ja käsken poikani lukemaan läksynsä, tuskin voin olla kommentoimatta, että Quake IX voi näyttää hienolta, mutta MINUN nuoruudessani pelit olivat Pelejä, jäkä jäkä. Todennäköisesti saan nokilleni, kun pojan Amiga 9050 GTX:llä pyörivä PC-emulaattori paljastaa, että Duke Nukem olikin aika ruppu.
Setä kertoo
Kun minä aloitin huimat seikkailuni virtuaalimaailmoissa, koneeni oli Commodore 64 kasettiasemalla, ja se maksoi 3500 kilisevää. Äärimmäisessä kokoonpanossa siinä oli kiinni mahtavat kaksi levyasemaa ja 300 bps:n modeemi (1 200 markkaa, jos oikein muistan). Hetken omistin jopa 48K Spectrumin (kun halvalla sai) mutta eipä matolaatikko jaksanut kiinnostaa. Olihan siihen parikin hyvää peliä, mutta vain aito britti voi oikeasti rakastaa tuota piippaavaa, kuminäppäimin varustettua pannunalustaa.
Kun näin Flight Simulatorin Atari ST:llä, ostin koneen heti. Ja vähän myöhemmin Amigan. Kaikki nämä koneet siirtyivät vuorollaan joko lahjoituksiin tahi laskeutumisalustoiksi pölypalleroille, enkä uskonut enää koskaan sen enempää niitä kuin niiden pelejäkään näkeväni. Joskus ikävä kaihersi mieltä.
Enkä ollut ainoa. Toisilla vain pysyy bitti hyppysissä, ja näiden sankareiden rakkaudesta tehdyt emulaattorit herättävät kuolleet eloon. Atari 2600:n pelit pyörivät nyt koneella, joka on tuota konsolia tuhat kertaa nopsempi. Vaan mitä ihmeen järkeä voi olla vanhoissa peleissä rypemisessä, kun tarjolla on z-bufferoitua bi-lineaarisesti filtteröityä tavaraakin? Ettei olisi naavapartojenkin korkea aika unohtaa menneisyys?
Primary mission
Emulaattoreiden tärkein tehtävä on olla pelaajien ikioma interaktiivinen virtuaalimuseo. Millainen olikaan Akalabeth, Lord Britishin ensimäinen peli? Entäpä paljon puhuttu, mutta harvoin nähty Warhead, avaruuspelien suuri unohdettu? Tai Chaos Strikes Back, Dungeonmasterin jatko, jota ei koskaan PC:llä nähty? Oliko Atari 2600:n grafiikka oikeasti karmivaa? Kyllä vanhat pelit ovat museotavaraa siinä kuin kivettyneet käpylehmät ja vapaussodan aikaiset punikkiansatkin.
Toiseksi ne tarjoavat iiison varaston "lainattavia" ideoita. Suomalainen perusshareware-ohjelmoijahan tekee joko matopelin tai moninpelattavan luolalentelyn, vaikka historia tarjoaa miljoona mainiota ideaa, jotka vain odottavat paluuta karman kehään.
Kolmanneksi niitä on kiva pelata.
Opetuksia
Nostalgiassa rypeminen on aika valaiseva kokemus. Melkoinen osa menneisyyden mahtipeleistä on ajan hampaan pahasti jäytämää. Ja pahimmillaan jopa silkkaa roskaa, jonka virheet nyt näkee ensi silmäyksellä, vaikka Silloin Joskus oli sitä mieltä, että jätkähän on nero.
Pelin elinikä ei riipu siitä kuinka kaunis grafiikka tai vetävä musiikki siinä on, peli jää henkiin pelisuunnittelunsa varassa. Kuusnelosen versio jostain Ultima IV:sta esimerkiksi pelittää vieläkin. Sen aikanaan kökön näköinen palikkagrafiikka on edelleen vain vähän enemmän kökön näköistä palikkagrafiikkaa, ja on täysin kestettävissä. Jos peli on niin hyvä, että sen vetovoima syntyy itse pelistä, ei sen toteutuksesta, sen elinikä pitenee pirusti. ST:n aikanaan muka graafisesti näyttävät pelit ovat nyt enimmäkseen 16-värisiä rupuja. No, Chaos Strikes Back voi olla 16-värinen rupu kahden framen hirviöanimaatiolla, mutta sen pirullisesti suunnitellut luolastot näyttävät närhen näreet esimerkiksi Daggerfallin satunnaisgeneraattoriluolastoille.
Pistäkää muistiin: viiden vuoden kuluttua ei enää kukaan pelaa MotoRaceria, mutta hyvin todennäköisesti Magic: The Gathering, Civilization 2, jopa ensimmäinen UFO löytyvät vielä monelta kiintolevyltä.
Hylättyjä
Emulaattoreiden lisäksi Internet tarjoaa niinsanottua Abandonwarea. Tällä näppärällä kiertoilmaisulla tarkoitetaan käytännössä wanhoja, ennen vuotta -92 julkaistuja PC-pelejä, joiden tukeminen ja semmoinen on unohdettu. Abandonwarenkaan avainsana ei ole warettavat eLiTe-D000dzit, vaan pelaajat, joiden mielestä esimerkiksi Interplayn Wastelandsia, monien mielesä kaikkien aikojen parasta roolipeliä, ei saisi unohtaa.
Jotakuinkin ainoana softatalona vain Sierra osaa jopa hyödyntää tätä. Ilmaiseksi jaettava roolipeliklassikko Betrayal At Krondor varmasti herättää hankintahimoa Betrayal At Antaraa kohtaan, kuten Red Baron mahdollisesti Red Baron II:sta kohtaan. Tosin Activision vapautti Zorkin ja Legend Ringworldin, mutta tekstiseikkailut eivät enää kovin moneen vetoa. Jos Interplaylla olisi järkeä päässä, se päästäisi Wastelandsin kellumaan ja Falloutin odotusta lievittämään.
Luonnollisesti piratismi nostaa rumaa, kynäniskaista päätään. Emulaattorit ovat asia erikseen, mutta koneiden käyttöjärjestelmäkopiot ja tietysti ohjelmat ovat tekijänoikeuksien suojaamaa. Osa oikeuksienhaltijoista on tietysti tehnyt oikein, ja sallii vapaan levityksen.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että varsinkin tietokonepuolella pitäsi julistaa vapahdus. Vanhoja kolikkopelejä ei enää ole missään. Kahdeksanbittisiä pelikonsoleita, kotitietokoneita tai niiden pelejä ei takuuvarmasti osta enää kukaan, päästäkää ne kellumaan. Ja tuskinpa Atari ST tai Amiga 500 enää on kenenkään ostoslistalla. Luonnollisesti SuperNintendo ja Sega Megadrive ovat vielä eri juttu.
Peli- ja konevanhukset ovat aikoineen tarjoneet miljoonia tunteja viihdettä. Kuolemattomuus tietoverkon suojissa on ihan kohtuullinen palkinto.
