Jos myyntiä ei käyntiin saa, jeesuspeli pelastaa. Hypeä hauska on jorottaa, messiasta kun odottaa.
Jeesuspeli on jotain enemmän kuin AAA-peli (Triple-A eli erittäin korkean profiilin julkaisu). Jeesuspeliä odotetaan kauan ja hartaasti, koska jeesuspeli muuttaa kaiken. Rupuiset aloituspelit unohtuvat, jeesuspeli on se syy, miksi pelasin puolitoista vuotta sekalaista bulkkipaskaa odotellessani tätä unelmien täyttymystä. Se näyttää mihin PeliVehje pystyy, ja silloin Paha (eli muut pelisysteemit) saavat palkkansa, ja käristyvät helvetin kateuden tulessa, kun minäpoika kepitän Grön Turismoa.
Odotusaika on kepeä, kun luetaan sata samaa tiedonmurusta pyörittävää hypetysennakkoa, kuolataan pientä valikoimaa kitsaalla kädellä jaettuja ruutukaappauksija ja imutellaan isoa suttuvideota jeesuspelin alkuintrosta.
Jeesuspeleillä pelataan myös hypepokeria. Valuuttaa ovat ruutu- ja mielikuvat sekä omat haaveet, eivät fakta. Mustan tornin mies heittää kehiin Tekken 4:n, tietsikkaaja nauraa ja nokittaa Duke Nukem Foreverillä. Xbokseri paiskaa pöydälle Project Egon, mutta kuutiopää on varma voitostaan Mario Sunshinellä. Oikeasti tässä pokerissa ei ole voittajia, on vain häviäjiä.
Jeesuspelit ovat kuuluneet pääasiassa konsolipelaamisen perinteisiin noin kasibitti-Nintendon ajoista alkaen. Nykyään jeesuspelit kantavat myyntivastuun läpi konsoleiden alkuajan Via Dolorosan. Ilmestyessään ne piiskaavat myynnin rajuun kasvuun, esimerkiksi PlayStation 2 kiihdytti huimasti G-kolmosien seurauksena, eli Gran Theft Turismo#Auto 3:n jälkeen. Tulevat jeesuspelit ovat tärkeämpiä puolustusaseita viholliskonsoleita vastaan kuin "faktojen" levittäminen oman konsolin seuraavasta mallista.
Jos jostain syystä ihailen Xboxia ja GameCubea, niin siitä, että kumpikaan ei ollut ehdolla Saddam Husseinin ohjusten ballistiseksi tietokoneeksi, eikä kumpikaan luo pelihahmoille aitoja tunteita. Saa nähdä, mitä esimerkiksi iltapäivälehtien joka markkinavipuun kompastuneet toimitukset repivät SkyNet-PlayStation 3:n maailmanlaajuisesta pelidatanlaskuverkosta.
Mitä järkeä on sitten sysätä markkinoille pirusti peliä, jollei kukaan sitä osta? Yhden pelifirman edustajan mukaan on kannattavampaa pistää tiimi tekemään liukuhihnakamaa kuin antaa istua peukalo persiissä. Lisäksi isolla pelivalikoimalla, oli se sontaa tai ei, on ilmeisesti psykologinen vaikutus. Kun hyllyt tihkuvat pelejä, kone tekee kauppansa. Viis siitä, että peleistä vain kolmea ostetaan. Nintendo 64 yritti soveltaa vähän, mutta hyvää -linjaa, ja strategia epäonnistui.
Parhaimmillaan jeesuspelit luovat rakkaalle harrastuksellemme positiivista mainetta Max Paynen saaman julkisuuden tyyliin. Jos Ismo Iltapäivälehti tajuaa Halon tai Metal Gear Solid 2:n mukana pelaamisen pointin, hyvä juttu. Jää Counter-Strikea livenä pelaavien mielenvikaisten saksalaispeelojen peruspelaajaksi leimaaminen vähemmälle.
Heitä tarvitaan
Jeesuspelit ovat välttämättömyys. Yhden pelin vaatimat rahasummat ovat sitä luokkaa, että pienempi pelitalo menee melkein kerralla konkurssiin, jos sen AAA-peli ei kelpaa ostajille. Yksikin onnistunut messiaspeli kantaa taloudellisen ristin yhdellä kädellä.
Siihen on syynsä, että jeesuspelit ovat yleensä toisia tulemisia. Pelit.fissä oli pitkä ketju aiheesta Mitä PC-peliä odotat. Mielenkiintoisesti eikä yhtään yllättävästi kärki on kapea ja kattaa 90 prosenttia ehdokkaista: Duke Nukem Forever, Neverwinter Nights, Grand Theft Auto 3, Soldier of Fortune 2, Warcraft 3, Master of Orion 3, Thief 3, Deus Ex 2, Hitman 2, Fallout 3, Outcast 2 ja siinä sitä olikin.
Paljonko siis haittaa, jos vuodessa ilmestyy vain kourallinen hyviä pelejä? Moniko teistä edes on huomannut, että PC:n pelitarjonta on aika lailla supistunut, muusta kuin laskeneesta arvostelujen määrästä? (Se on laskenut jopa siinä määrin, että PC-Pelit olisi nyt kolmannen kerran 64 sivun paksuinen.) Tuskin moni, sillä kärkipelien määrä on pysynyt jokseenkin vakiona.
Ruoskaa temppeliin, kiitos
Ilon ja riemun varjossa vaanii Darth Messias. Mitä enemmän megapelien merkitys kasvaa, sen enemmän ne vaikuttavat pelimaailmaan. Kuinka ollakaan, vuosien hypesuosikin hintalapussa varsin usein näkyy ikä ja kuuluisuus. Muutama euro ei megahittiä hinkuavan otakun ostohalua tapa, mutta kymmenillä tuhansilla (Suomi) tai miljoonilla (maailma) kerrottuna niistä tulee kivasti bonusnappulaa. Messiaspeleillä myös vedätetään rääppiä: Kerrotaan että emme myy sinulle peliä Mega, ellet ota myös puppupelejä Argh, Bullshit ja Crap.
Media suosii messiaita muiden pelien kustannuksella: kuusi sivua Warcraft 3:sta, puolikas Disciples 2:sta. Seurauksena paitsi tarjonta taas kaventuu, mediasta itsestään tulee liian riippuvainen megapeleistä. Mitä odotetumpi peli, sen helpompi riippumatonta teeskentelevästä mediasta on tehdä bitchejä. Taisi olla jenkkiläisen Computer Gamesin pääkirjoituksessa kun pohdittiin, miten pelifirmojen manipuloinnin alta päästäisiin pois, terveelle pohjalle. Vastaus oli, että ei mitenkään. Se vaatisi kaikkien medioitten yhteisrintamaa, joka on täysi mahdottomuus.
Onko sillä jotain väliä edes? Ei lukijalle/katsojalle, minulle on. Kun tietyillä Helsingin kaduilla lisääntyi ulkomaisten naispuolisten aikuisviihdekonsulttien määrä, killisilmät suomiurpot luokittelivat hetkessä jokaisen siellä liikkuvan naisen samaan ammattiin, automaattisesti. Kuinka hauskaa se olisi sinusta?
Elämää suuremmat jeesuspelit ovat tulleet jäädäkseen ja niiden merkitys kasvaa koko ajan. Täytyy vain luottaa siihen, ettei Metal Gear Solid 3 ole neljän tunnin pelikokemus, joka maksaa tuplasti normaalipeliä enemmän, ja jonka arvostelua ei saa tehdä ilman, että allekirjoittaa sopimuksen kritiikin rajoista ja käyttää vain virallisesti hyväksyttyjä ruutukaappauksia.
Voisin itkeä ja vollottaa valinnanvapauden kaventumisesta, mutta en viitsi, koska minusta supistunut tarjonta on yksiselitteisesti hyvä juttu. Omalla tontilla pysyäkseni hyviä PC-pelejä on aina tullut liikaa, ja tulee oikeastaan vieläkin. Seurauksena moni hyvä peli kuolee hyllyihin, koska säästöpossun sisälmykset on käytetty jo johonkin muuhun. Kun tarjontaa ei ole niin paljon, Disciples 2:n kaltaiset tuntemattomat, mutta hyvät uudet yrittäjät ehkä nousevat paremmin esiin, ja pelejä on aikaa pelata kauemmin ennen kuin seuraava megapeli tunkee valokiilaan.
