Toisin kuin ylevissä sfääreissään teoretisoivat kollegani, minä kirjoitan kolumnini suoraan videopelaamisen juoksuhaudoista. Etulinjan edessä oppii, että hyvä hauta kannattaa kaivaa syvälle.
Viime aikoina olen pelannut kohtuuttoman paljon Xboxin MechAssault 2: Lone Wolfia. Vaikka se on pohjimmiltaan melko perinteinen räiskintäpeli, jähmeäliikkeisten jättiläisrobottien ohjaamisessa on kummaa vetovoimaa.
Moninpelinä MechAssault 2 on loistava, eikä vähiten Xbox Livessä pyörivän Conquest-avaruussodan ansiosta. Conquestissa pelaajan on vannottava uskollisuutta yhdelle avaruuden viidestä mahtisuvusta - Davionille, Steinerille, Kuritalle, Liaolle tai Marikille - jonka jälkeen jokainen pelattu ottelu joko voitetaan tai hävitään oman ylimysherran nimissä. Conquestin tähtikartalta voi seurata, kuinka planeetat vaihtavat päivien ja viikkojen kuluessa omistajaa. Vaikka sodalla ei ole varsinaista päämäärää eikä lopullista voittoa voi saavuttaa, se tuo kummasti mielekkyyttä moninpelimatseihin.
Mahtisuvun valinta ei ole peruuttamaton. Uhraamalla oman pelihistoriansa - nuo suloiset, suloiset tappotilastot - voi kääntää takkia ja hypätä vihollisen leiriin. Monet niin tekevät, sillä jostain syystä ruoho on aina vihreämpää voittajien leirissä.
Etten nyt maalaa liian ruusuista kuvaa, on MechAssault 2:ssa toki puutteensakin. Pelinmuodostukseen tuhraantuu välillä kymmeniä minuutteja, tasamiehisten joukkueiden haaliminen on joskus ylivoimainen haaste ja tekniset sekoilut tekevät noin joka kymmenennestä matsista suutareita. Pahimpana kaikesta ovat pelin yleistä ilmapiiriä myrkyttävät peelot, joille tärkeintä on oman ranking-sijoituksen parantaminen, keinoja kaihtamatta.
Peelot kuten minä.
Steiner-koulu
MechAssault 2 -urani alkutaipaleella en lotkauttanut korvaanikaan tilastoille. Eikä ihme, sillä kuuluinhan siihen samaan luuserilaumaan, joka keskittyi lähinnä kuolemiseen eikä vihollisten tuhoamiseen. Sitten huomasin, että minähän osaan tätä, tai pikemminkin, että minähän olen aika perkeleen hyvä tässä. En ollutkaan enää taakkana joukkueelleni, vaan sankari, jonka keskimääräiset kymmenen-viisitoista tappoa ja nollasta yhteen kuolemaa varmistivat otteluvoiton toisensa jälkeen ylevälle Steiner-suvulle.
Tilastot muuttuivat yhtäkkiä äärettömän mielenkiintoisiksi. Ensin ohitin klaanini parhaat, sitten frendit-listani parhaan ja lopulta vaihdoin klaania. Majailtuani sijan 10 000 huonommalla puolella lähestyinkin yhtäkkiä ranking-listan terävintä kärkeä. Huikeaa!
On helppo hurskastella, ettei tilastoilla ole merkitystä. Jos siis ei osaa pelata. Minä sentään olen ollut Steiner-suvun 111:nneksi paras robottisoturi. Vain yhdentoista sijan päässä yleismaallisesta kuuluisuudesta, joka on julkinen Xbox Liven sadan parhaan pelaajan lista. Puhun siitä kaikille näkyvästä mestarien marmoritaulusta.
Sadantenayhdentenätoista tunsin olevani kykyjeni äärirajoilla. Noin äärimmäisen sijoituksen ylläpitäminen vaati käytännössä katkeamatonta voittoputkea. Sellaiseen ei venynyt edes itse allekirjoittanut, vailla olenkin todennäköisesti mahtavin MechAssault 2 -soturi, joka tämän pohjoisen katajaisen kansan keskuudesta on koskaan siinnyt.
Saatoin vain huokaista haikeasti, kun todistin Steiner-suvun ykköseksi rankatun joukkuetoverini pakoa vain puoli minuuttia ottelun alkamisen jälkeen. Hän arvioi välittömästi, ettei tällä pelaajamateriaalilla voitettaisi noin taitavaa vihollista. Saatoin vain todeta mestaripelaajan arvion oikeaksi ja seurata esikuvani esimerkkiä.
Haaveet kaatuu
MechAssault 2 on siitä erikoinen räiskintäpeli, että pelkkä reaktionopeuteen ja kontrollien hallintaan perustuva taito ei takaa menestystä. Mech-robotit ovat isoja ja hitaasti liikkuvia maaleja, avomaastossa vihollistulta ei käytännössä voi väistää. Suorassa kaksi vastaan yksi -tilanteessa yksinäisen mechin mahdollisuudet ovat pilotin taidoista riippumatta heikot.
Tilastojen voittaminen kysyy oveluutta ja pelisilmää. Maastonpiirteiden takana lymyily on melkein yhtä tärkeää kuin se, että ymmärtää kiertää vihollisen parhaan pelaajan kaukaa.
MechAssault 2:n koko nimi on kuvaavasti Lone Wolf. Se tarkoittaa, että pelaajan on metsästettävä kuin susi: aseveljistä piittaamatta ja aina vihollisen heikointa lenkkiä. Ranking-uroon yksinkertainen nyrkkisääntö on, että ammut ensimmäisenä sitä, mikä kuolee ensimmäisestä osumasta, kuten kevyttä VTOL-lennokkia tai joukkuetoverin henkitoreisiin pehmittämää vihollis-mechiä. Tietty kaveri voi kiitokseksi mussuttaa varastetusta frägistä, mutta siihenhän voi tokaista leppoisasti vastaukseksi, ettei siinä sinun nimeäsi lukenut.
Kuten Diilin kilpailijat tietävät, menestys ja uralla eteneminen herättävät pelitaidottomassa rahvaassa kateutta. Nemesikseni on eräs brittiklaani, joka kerta kaikkiaan kieltäytyy pelaamasta kanssani. Mokoma wänkkerilauma veti herneen nenään, kun eräässä pelissä ehkä pikkuisen syyllistyin johonkin, jota rumasti nimitetään tukikohdan raiskaamiseksi. Minä puhuisin mieluummin omien tappioiden minimoimisesta. Eikä se ole minun vikani, jos terästassuihin tallautuvat brittiääliöt eivät osaa kiivetä mecheihinsä riittävän nopeasti.
Tätä kirjoittaessani ranking-sijoitukseni on valahtanut 150:n huonommalle puolelle. Haave maagisen sadan tavoittamisesta ei kuitenkaan ole kuollut. Pelaamalla huonosti ja kestämällä yksilösuorittamistani sinäkin voit auttaa sen saavuttamisessa. Ymmärrettävistä syistä en paljasta Gamer Tagiani.
Nähdään partikkelitykkieni tähtäimissä!
