Nyt-liite avasi matopurkin räväkällä jutulla, jossa toimittaja Anu Silfverberg tutustui viikon ajan videopelien maailmaan. Tulisi vihdoin joku uusi viihdemuoto, että pelit pääsisivät väkivaltamatsin vaihtopenkille kirjojen, elokuvan ja tv:n kanssa huilimaan.
"Tavis pelaa viikon" varmasti alkoi hyvänä ideana, mutta päätyi tanssimaan asennejenkkaa uusmoralistien diskossa, mikä ei ole normaalisti hyvin toimitetulle Nyt-liitteelle ominaista. Aiheen avoin lähestyminen hylätään heti: Valistunut, joskin todella pahoista peliriippuvuusongelmista kärsivä journalisti Anu luo itselleen pelaajasivupersoonan, joka ei käy suihkussa, syö pakastepizzoja ja juo coca colaa. Pelaajat ovat iloisia, yksinkertaisia ihmisiä, joilla on hyvä rytmitaju.
Kuilu katsoo minua
Pääkirjoituksessa Jari Lindholm nosti esiin mielenkiintoisia pointteja, yhtenä niistä henkilökohtainen suosikkini, pelilehdistön vastuu. "Pelejä arvioidaan yhä teknisinä suorituksina # roiskeessa on kivasti polygoneja, ikään kuin kyse olisi Pacmanin jatko-osista, vaikka modernin ammuskelupelin emotionaalinen teho voi olla murskaava", haastaa Lindholm.
Toisen murskaava emotionaalinen teho on toisen bulkkiräiskintä. Minä en arvostelussani puuttunut Vice Cityn moraaliseen puoleen, koska siinä ei ollut mitään puuttumista, paitsi jos pahiksen leikkiminen on synti. Yhdessäkään tehtävässä ei pakoteta tappamaan viattomia, ja ostoskeskuksessa riehuminen ikkunoita rikkoen nyt sattuu kuulumaan gangsterin ammattiin. Postal 2:n kehnoon peliin ympätty pornoväkivalta närkästi moraaliani, mutta kannoin vastuuni, enkä tehnyt siitä paheksuvaa, mutta ah niin houkuttelevaa myynninedistysaukeamaa.
Vicen Cityn kiistämättömiä pelillisiä arvoja tuskin pitää kenellekään rautalangasta vääntää. Sen epämoraalinen osuus on siviilien kohtelu, siis se että niitä yleensä voi kohdella. Oikeasti niitä ei jaksa huvikseen murhata kuin promille pelaajista ja se aika on pois siilien potkimisesta.
Toimittaja Silfverberg ei huomannut, että Vice City ei pakota pelaajaa tappamaan muita kuin pahiskollegioitaan. Se on peili, joka tarjoaa heijastuspinnaksi ympäristön, jossa voi toteuttaa valta- ja väkivaltafantasioitaan ilman rangaistuksen pelkoa. Koska kyseessä on peli, oma moraalikoodi joustaa mutta antaa suuntaa.
Minulle Vice Cityn siviilit ovat muurahaisia. En tapa niitä huvikseni, mutta en varo askeleitani. Yritän vaistomaisesti olla turhaan tappamatta siviileitä, mutta jos hurjassa paossa niitä jää auton alle tai kuolee harhaluoteihin, niin ei se hirveästi heilauta. Eikä heiluta uhrejanikaan, vieläpä huomattavasti vähemmän kuin muurahaisia.
Toimittaja Silfverberg päätti hakata huoria ja tappaa pukumiehiä. Se oli hänen oma valintansa, josta hän ei pystynyt ottamaan vastuuta, vaan antoi ymmärtää, että viattomiin kohdistuva väkivalta on Vice Cityn pelillinen sisältö. Anu katsoi peiliin, näki mustan puolensa ja sulki kauhuissaan silmänsä.
Imperialistisiat
Unohdetaan vankkuripuolustuksen vakioargumentit kuten ikärajat, vanhempien vastuu ja pienen ihmisen pelko uutta viihdemuotoa vastaan, osa 589. Keskitytään vain moraaliin ja maailmankuvaan.
Pelien sisällön arvioimisessa on yksi iso mutta: kenen moraaliviivoittimella ne mitataan?
Minä olen normaali, tasapainoinen populäärikulttuurissa marinoitunut mies. Ja kyllä, sota ja sotalelut ovat kiinnostaneet jo aivan kakarasta asti. Minä en näe peleissä sen vaarallisempia arvoja kuin isojen aseiden ja vahvemman oikeuden ihannointia, joskus jenkkipatriotismia.
Herkkä, tiedostava nuori tai 60-lukuun juuttunut setä näkee vaikka Ghost Recon: Island Thunderin tuomittavana pelinä: Jenkkisotilaat suorittavat operaatioita itsenäisen Kuuban maaperällä esimerkkinä Yhdysvaltain imperialistisesta puuttumisesta pienten maiden asioihin, ja bonuksena äärimmäisenä väkivaltapläjäyksenä, jossa ammutaan vihollisia, jotka eivät ole tehneet muuta pahaa kuin ovat väärällä puolella.
Aktiivisen humanistin mielestä jo kiinnostus aseisiin ja sotalaitteisiin on sairasta, puhumattakaan leikkisodista ja toisten pelaajien tappamiseen perustuvasta viihteestä. Hän ei voi ymmärtää mitä hän ei voi ymmärtää, mutta hän ei myöskään ymmärrä, etteivät pelit ole häntä varten.
Minun on vaikea arvottaa pelien sisältöä, koska oma moraalini pohjautuu yksinkertaisiin toimiviin perusarvoihin. Lisäksi tuomitseminen, nillittäminen ja omien mielipiteiden tuputtaminen kaikkien normiksi vaatii idealismia, ja sen olen deletoinut käyttöjärjestelmästäni lähes kokonaan. Jäljellä on korkeintaan sellaisia vaarattomia lajikkeita kuin "pelilehtien etiikka". Viattomia ei kiusata, ei edes peleissä: kaikissa olosuhteissa heikot, naiset, lapset ja eläimet kuuluu suojata väkivallalta. Sotilaat ja hirviöt ovat osansa valinneet.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, eikä idealismista seuraa mitään hyvää. Idealistit ovat laskelmoivien realistien työkalu. Ei tarvitse katsoa kuin Nyt-liitettä: Vice Cityn kauheuksien paisuttelu aiheutti varmasti pelille hyvän myyntipiikin, juuri kuten Rockstar Games on laskenut.
Valitettavasti idealismista tulee uusmoralismia, jossa Hyvän joukoilla ovat keinot vapaat, kun viattomia suojellaan. Vastuuta ei tunneta ja faktat ovat ensimmäinen uhri. Suomen lintukodossa matka moraalifasismiin oli sentin mittainen: Dragonball Z ei minua kiinnostanut pätkän vertaa, mutta sen kohtalo järkytti. Sarjakuva leimattiin pedofiilisarjikseksi toisen käden tietojen pohjalta, ilman että yksikään, siis yksikään, kovaäänisistä syyttäjistä ja päänahan metsästäjistä varmensi syytteiden paikkansapitävyyttä. Jopa Vice Cityssä on moraalin taso korkeampi.
Minua jo itseänikin rasittaa jatkuva pelien puolustelu taikauskoiselle rahvaalle. Kysynpähän vaan, että jos peliväkivallasta saadaan pelottava vihollinen vääristelyllä ja paisuttelulla, minkä moraalista ja arvosisällöstä pitää oikeasti puhua?
