Mörpit-kolumni seuraa mörppäämisen (MMORPG) alati muuttuvaa kaaosmaista maailmaa. Sen kirjoittajina ovat eri asiantuntijat niin Pelit-lehden porukan kuin lukijoidenkin riveistä.
* ** * *
Age of Conan alkoi vauhdilla, serverit pursusivat barbaareita niin, ettei sekaan mahtunut. Jonkin ajan kuluttua alkoi itku ja hammasten kiristys.
Elokuun lehdessä tykkäsin Age of Conanista 85 pisteen edestä, ja syystäkin, sillä tasolle 40 ja jonkun matkaa sen jälkeenkin Conan on kivaa pelattavaa. Maailmaa on näkemättä, tehtäviä tekemättä, uusia komboja tulee tasaisesti, kaikki maistuu vielä tuoreelta. Edes ryhmätehtävät eivät olleet samanlaisia ylipitkiä virityksiä kuin WoWissa. Olen lempeä mies ja katselin aika lailla sormieni läpi sellaisia yhdentekeviä vikoja ja puutteita, joita ylikireämmät mörppimiehet paisuttelivat mielestäni ihan liikaa.
Voi niitä aikoja. Jossain tasolla 45 aloin tajuta, että muailma alkaa olla kierretty, levelöinti hidasta ja palkkiot vähäisiä. Nelikymppisenä saa ostaa hevoisen, joka helpottaa liikkumista, mutta ei ole samanlainen siirtymäriitti kuin ensimmäinen auto. Ammatitkaan eivät juuri innosta.
Ehkäpä suurin masentaja oli se, kun täytin viisikymmentä. Grindatessani Vanhan Tarantian huviloita, tasalukua lähestyen, herkuttelin jo etukäteen niillä uusilla komboilla ja muulla hienolla, jolla tämän tärkeän virstanpylvään ohittanutta varmasti juhlitaan.
Sain yhden kokonaisen Feat-pojon, jonka jälkeen pelikäyräni ikään kuin lopsahti.
Puurtamista
Jaksoin pungertaa vielä tasolle 52, mutta porkkana oli jo selvästi nahistunut. Eikä parempaa ollut odotettavissa, päinvastoin. Isot pojat kertovat, että kun lasissa paukkuu 80, mielekäs tekeminen alkaa olla historiaa. Lopputasojen aikaa vievään kiltaröhnäämiseen ja kiltojen välisiin joukko-PvP-taisteluihin ei minun aikani edes riitä.
S/S Conanic on törmännyt jäävuoreen ja matkustajat pakenevat. Jos huhuihin uskoo, Conanin pelaajamäärät ovat tippuneet noin 700 kilopelaajasta noin 200 kilopelaajaan, ja FunCromin väitetään keskittyvän jo seuraavaan nettipeliinsä. Sitä en kyllä usko.
Suurin aukko on puuttuva PvP-sisältö, joka luvattiin lisätä alunperin kesäkuun lopussa, mutta tätä kirjoittaessani on vielä hukassa kuin kepulainen vaalilupaus. Vaikka se julkaistaisiin puolikuntoisena, se olisi edes jonkinnäköinen lupaus paremmasta huomisesta, merkki siitä että jotain oikeasti on tekeillä. Vaan mitä tekee FunCrom? Päivityksissä on pikkuviilausta ja pienehköjen bugien liiskaamista. Välillä väännellään käsiä ja lupaillaan kaikkea uutta ja hienoa, kiltaliittoja ja sellaista.
Osittain Conaniin kohdistuva kritiikki on turhaa whinetystä, mutta pakko myöntää, ettei peli lunasta lupauksiaan. Conan panostaa parhaat puolensa uusien pelaajien viettelyyn ja alkuaikojen feromonien voimalla kulkevaan rakkauteen, mutta ei hallitse pysyvän parisuhteen vaatimia kikkoja.
Missä ne naiset on?
En ole vieläkään päässyt yli siitä, että Conanin maailma on satunnaista päänirtoamista ja muutamaa karskia grafiikkaa lukuun ottamatta ihan samanlainen halinallemaa kuin Azeroth.
Erikoisesti minua jurppii Conanin mainoskampanja, ja nimenomaan siksi, että se itsepäisesti maalaa väärää kuvaa pelistä. Esimerkiksi ryhdikäs barbaari makaa kahden lorton välissä antaen ymmärtää pelissä olevan K-18-ikärajan sallimaa sisältöä, jota se ei ymmärrä kuitenkaan antaa. Pelin maksulliset naiset ovat noloja kulisseja, ja kapakoissa tehdään kaikkea muuta paitsi tapellaan, kähmitään baarityttöjä ja heitetään viiniä naamariin.
Käsken sinua lukemaan Bernard Cornwellin loistavat kirjat Viimeinen kuningaskunta ja sen juuri ilmestynyt jatko Kalpea ratsastaja. Nämä 800-luvun Englantiin, tanskalaisten ja englantilaisten väliseen sotimiseen keskittyvät kirjat kertovat maailmasta, jollainen Conanin pitäisi olla. Cornwell ei moralisoi eikä alleviivaa, vaan maalaa värikkään kuvan maailmasta, jossa raaka väkivalta on yhtä yleistä kuin sukupuolien välinen tasa-arvo harvinaista.
Conan voisi ottaa K-18-luokituksensa vakavasti, muutenkin kuin väkivallan suhteen, ja tarjota moraalisesti harmaampaa pelattavaa. Koko kohuttu Second Life esimerkiksi käytännössä pyörii erilaisen virtuaaliprostituution ympärillä, ja tämä maailman vanhin ammatti on oikean Conanin maailmassa yhtä arkipäiväinen kun meillä marketin kassa. Kun muistaa viihdeammattien suosion Star Wars Galaxiesissa, rohkeampi pelifirma osaisi vetää tarvittavat johtopäätökset.
Myös maailman toiseksi (tai kolmanneksi) vanhin ammatti esiintyy vain nimellisesti hahmoluokkana. Varkaan työ on varastaa eikä seikkailla. Conanissa varkailla pitäisi ehdottomasti olla edes taskuvaras-kyky, jolla barbaarini voisi Tarantian kaduilla huutaa "Crom!" ja mätkiä jonkun sormet kukkarossa kiinni jääneen uhkarohkean level 23 -aquilonialaisen.
Varastamisesta puheen ollen, missä ovat lihavat kauppiaat? Niiden karavaanit joko ovat uljaan barbaarin tulonlähde suoraan ryöstettynä, tai niitä suojelemalla saisi kivasti nappulaa. Perinteiseen Elite-tyyliin jopa pelaaja voisi tienata pirusti rahaa kuljettamalla halpaa kauppatavaraa Khemistä Kimmeriaan, ja miettiä tarkkaan, montako vartijaa kannattaisi palkata.
Uskon, että jos FunCromilla olisi pallerot luoda esikuvansa mukainen raaka, epäreilu, likainen ja moraalisesti täysin nyrjähtänyt maailma, joka olisi täydellinen vastakohta tälle sosiaalidemokraattiselle turvakompromissimaailmalle, sinne olisi paljon yli 18-vuotiaita muuttajia. Kaikki eivät halua pelata tyhmiä gnöömitaikureita räikeissä releissä.
Haaveet sikseen, minulle riittäisi kun tason 52 barbaarilleni olisi jotain oikeasti viihdyttävää, mielekästä tekemistä. Minusta tuntuu, että hän on varhaiseläkkeellä, jollei pian ala tapahtua.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 1.10.2008.
Minulla ja simulaattoripeleillä on viha–rakkaus-suhde. Minä rakastan niitä ja ne vihaavat minua.
Ne eivät etsineet minua käsiinsä eivätkä maanitelleet mukaansa hunajalla ja katteettomilla lupauksilla. Kukaan ei houkutellut tai suostutellut minua. Kaivoin itse jokaisen kiven ja kannonkolon, kunnes löysin jotain, mikä muistutti etsimääni edes etäisesti ja pintapuolisesti. Ensimmäisen tilaisuuden tullen takerruin kiinni kuin orava umpijäiseen käpyyn ja mitä kovemmin minua potkittiin, mätkittiin ja höykytettiin, sitä päättäväisemmin roikuin mukana. Nyt en enää irti pääsekään. Nimeni on Antti. Olen simulaattoristi.
Outoja lintuja, kaloja ja koppakuoriaisiakin
Simulaattorit ovat vähintään omituinen peligenre, monet niistä venyttävät pelin määritelmänkin lähes katkeamispisteeseen. Orjallinen ja tuhoon tuomittu pyrkimys todellisuuden mallintamiseen kahlitsee pelisuunnittelijan mielikuvitusta, ja lopputulos on tuomittu olemaan korkeintaan huono kopio esikuvasta. Simulaattorin hyvyys on vieläpä tyypillisesti suoraan verrannollinen vaikeuteen ja monimutkaisuuteen, tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Paatuneet simulaattoristit eivät kuitenkaan haasteita kavahda. Tuhatsivuinen manuaali ja miljoona erilaista tapaa kuolla typerään mokaan ovat heille vain mahdollisuus kokea mahtavia onnistumisen elämyksiä sillä sadannella yrityksellä, kun kone viimein nytkähtää metrin eteenpäin ennen täystuhoa.
Vaikka simulaattoripelit on tuomittu jo etukäteen epäonnistumaan todellisuuden mallintamisessa ilman realistista mahdollisuuttakaan päästä edes lähelle tavoitettaan, on niidenkin olemassaololle oikeutus. Ihmiset ovat valmiita uhraamaan vuosia elämästään (jonkinlaisella todennäköisyydellä jopa kaikki jäljellä olevat) tai maksamaan viisinumeroisia summia päästäkseen modernin hävittäjän ohjaimiin. Tankin puikkoihin pääsyyn on nykyään melkein jokaisella kohtuulliset mahdollisuudet, mutta sukellusveneen kapteenin vakansseja on aika rajoitettu määrä maailmanlaajuisesti. Osanottoni sveitsiläisille.
Joskus todellisuus on peliä ihmeellisempää. Erilaisten toinen toistaan mielenkiintoisempien härvelien ohjastaminen on niin kiehtovaa, että monet pelaajat suorastaan janosivat päästä simulaattoripelin ohjaimiin jo ennen kuin yksikään pelisuunnittelija ehti omia ideaa. Epätoivoiset simulaattoristit ovat valmiita mittaviin uhrauksiin päästäkseen kokemaan edes pienen maistiaisen siitä, miltä oikean vekottimen ohjastaminen voisi ehkä tuntua. Erikoisesta lähtöasetelmasta johtuu nykyäänkin vallitseva omalaatuinen suhde simulaattorien tekijöiden ja pelaajien välillä: pelaajien mielestä simulaattorien tekeminen niitä janoaville on pyhä kunnia-asia, johon liittyy paljon voimakkaita tunteita. Tehtävään tarttuvat pelinkehittäjät saavat palkinnoksi pienen, mutta fanaattisen joukon kannustajia, jotka aukovat paljon herkemmin päätään kuin lompakkoaan.
Mistä tullaan
Olen ollut kiinnostunut lentokoneista niin kauan kuin jaksan muistaa, yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani liittyy siihen, kun heitin pienen liidokin rapaojaan. Eikä ole meininki paljon muuttunut vuosien varrella. Jossain vaiheessa 80-lukua eli tietokoneen iässä noin miljardi vuotta sitten huomasin, että tietokoneellakin voi pelata lentopelejä. Siihen aikaan ilotikku oli yhtä oleellinen osa pelinautintoa kuin -mäkikin, joten realistinen peliohjain tuli vakiovarusteena. Mikään muu ei sitten realistista ollutkaan.
Ace, Ace II, Strike Force Harrier, Top Gun, Blue Max ja liuta muita lentopelejä sai antaa siivet unelmille aikana, jolloin mielikuvitus oli vielä henkistä ikää vastaavalla tasolla. Mielikuvitusta totisesti tarvittiinkin, sillä kaverien peesee-hirmuilla hieman myöhemmin testatut alkeelliset Flight Simulatorit, Falcon tai Battlehawks olivat nekin loppujen lopuksi aika vaatimattomia elämyksiä jopa nelivärinäytöllä. Kun lopulta pääsin melkein oman PC-koneen ohjaimissa Red Baronin, SWOTLin, Falcon 3.0:n, Tornadon ja Gunship 2000:n kimppuun, ei minua saanut koneesta irti enää rautakangellakaan.
90-luvun simulaattorien kultakausi oli omalla tavallaan lohdullista aikaa nuorelle miehelle, jolle oli jo pitkään ollut harvinaisen selvää, että asiaa oikean hävittäjän ohjaamoon ei olisi. Kohtalo antoi sentään mahdollisuuden tasoittaa tilejä onnekkaampien kanssa ilmatorjuntajoukkojen kautta, mutta paukkupanoksista oli yhtä vähän iloa kuin leukalaukauksistakin. Air War -sarjasta, Jane’s -klassikoista ja Falcon 4:stä irtosikin sitten paljon enemmän riemua. European Air Warin ja Warbirdsin avulla pääsin myös kokeilemaan siipieni kantavuutta ihmispilottien seurassa ja vaikka Warbirdsiä maistoinkin vain ilmaisen kokeiluviikonlopun verran, jätti se silti lähtemättömän vaikutuksen.
Olegin vuonna nolla, modernin ajan aamunkoitossa ja vuonna kaksi eTIR tein anteeksiantamattoman rikoksen ja sorruin syöksykierresyntiin. Hämäräperäinen venäläisheppuli kaipasi betatestaajia erittäin mielenkiintoiselta kuulostavalle simulaattorille, jossa pääosassa oli itärintaman kauhu ja maatalouskoneiden ykkönen, Il-2 Sturmovik. Tein erehtymättömän vaistoni ansiosta välittömästi peliliikkeen ja jätin koko homman väliin, ihan puhtaasti laiskuuttani. Siitä hyvästä olkoon koneeni tunnus ruskea kakkonen tästä hetkestä iäisyyteen saakka, aamen.
Minne mennään
Nykyään simulaattoreita ei ehkä tule yhtä paljon kuin aiemmin, mutta laatu korvaa määrän moninkertaisesti. Illu, Falcon, Lock on ja Strike Fightersin perilliset takaavat vähintään kohtuullisen lentonautinnon käytännössä mille tahansa kalustolle toisesta maailmansodasta lähtien ja lupaavia uusia tulokkaitakin kehitetään parhaillaan. Ensimmäisen maailmansodan kohdalla on vielä aukko, mutta koska venäläiset ovat innostuneet aiheesta, näyttää tulevaisuus lupaavalta. Yllättävän verenjanottomuuden iskiessä on Flight Simulator X:n ja X-Plane 9:n ansiosta pulaa korkeintaan vapaa-ajasta.
Tulevaisuus näyttää oikeasti hyvältä. Kasvaneista tuotantokustannuksista huolimatta ainakin itärajan takana tuntuu vielä riittävän uskalikkoja, jotka syöksyvät tuulta päin ja markkinatalouden realiteetteja vastaan. Kotikoneet alkavat olla jo niin tehokkaita, että ammattikäyttöön tehdyistä simulaattoreista voidaan pienehköllä vaivalla muokata harrastuskäyttöön sopivia versioita ja päin vastoin, mikä saattaa lopulta jopa pelastaa koko peligenren.
Mikään ei kuitenkaan ole tärkeämpää kuin lauma sekopäisiä ihmisiä, joiden kanssa jakaa suurimmat riemun hetket ja katkerimmat epäonnistumiset. Simulaattoripelaajat, jotka jo luonnostaan suorastaan hakeutuvat haasteisiin suurella innolla, ovat mielenkiintoisinta peliseuraa, mitä kuvitella saattaa. Tappion kitkerästä Lasolistakin tulee herkullisinta viiniä, kun sitä maistelee aatelisten seurassa. Koneet käyntiin ja päin uusia haasteita. Niitä simulaattoripelit tarjoavat loputtomasti ja siksi en niistä luultavasti koskaan irti pääsekään.
