Toiset pelit tekevät rahaa, toiset muistetaan vuosikausia. Jos tietäisin, millaiset pelit tekevät rahaa, olisin muissa hommissa, mutta ainakin minulla on käsitys siitä, millaiset pelit kestävät parhaimmillaan vuosikymmeniä.
Kun pelejä nykyään "arvioidaan" ja "testataan" sarjatuotannossa, hyppivät jo kuukausia PC:llä pelanneet peligurut herkästi siitä, mistä aita on matalin. Grafiikkaa voi haukkua jo tiltillisenkin jälkeen, koska se on "huonompaa kuin Unrealissa/Quake III:ssa", ja tekoälyn voi aina liiskata, vaikka se olisi hyväkin. Näin sellaisista pelin kannalta yhdentekevistä ongelmista kuin oven läpi näkyvistä pyssyistä tai muista clipping erroreista tehdään härkäsiä, vaikkei niillä ole kuin lyhyen tähtäyksen merkitystä.
Rainbow Sixiä haukuttiin kummastakin, mutta kappas vain: sen Gold-versio on Valloissa vuoden 1999 toiseksi myydyin 3D-ammuskelu. Muut jenkki-PC Datan (www.pcdata.com) listalta löytyvät ovat Half-Life ja Rogue Spear. Ja arvatkaapa, mitä peliä väännetään netissä enemmän kuin naurettavasti hypetettyä Quake 3:sta ja jo puoli vuotta ennen julkaisua puhkiarvostelua Unreal Tournamentia yhteensä? Huolimatta siitä, että peli on melkein kokonaan ohitettu pelilehdistössä ja muissa pelimedioissa, Counter-Strike leviää kuin tulipalo norjalaisessa puukirkossa. Ei siksi että sotilassimut ovat pop, vaan siksi että Counter-Strikessa tunnistettavat pelihahmot ottavat yhteen uskottavissa, huomattavasti deathmatchailua yksityiskohtaisimmissa raameissa.
Epäuskon iskunvaimentimet
Tunnistettavuus on tärkeää: pelit, joissa pelaaja ymmärtää ympäristön, ovat suosittuja. Counter-Strikessa kaikki tietävät, mikä on terroristi ja mitä kiikarikiväärillä tehdään. Jos vastakkain olisivat vaikka scifiprötöt ionipulsaattoreineen painajaismörköjä vastassaan, Counter-Strike ei olisi maailman suosituin nettiräiskintä, koska moiset mömmöt eivät merkitse mitään kenellekään. Toisaalta tunnistettavuus syntyisi jo siitä, että vastakkain olisivat Imperiumi ja Kapinaliitto (ja LucasArtsin lakimiehet vastaan Cliffe & Gooseman), sillä Star Wars -maailma on tarpeeksi tuttu ja tunnettu.
Grafiikka, äänet ja tekoäly ovat ainoastaan työkaluja, joiden pitää tuottaa tasan yksi tulos: saada pelaaja unohtamaan pelaavansa tietokonepeliä. Tätä todellisuuden rajojen haihtumista kutsutaan immersioksi, toinen hyvä mutta käännöskelvoton termi on "suspension of disbelief".
Immersio on se eliksiiri, jonka voimalla pelit elävät vuosikausia. Mitä enemmän peliin uppoutuu, sen syvempiä tunne-elämyksiä ja pysyvämpiä muistoja se luo. Eikä immersio vaadi piljoonan bolykonin Transform & Lightning -grafiikkaa, vaan paljon pahempaa: yksityiskohtia ja uskottavuutta.
Yksityiskohdat voivat olla graafisia kikkoja, niin kuin SWAT 3:n pikkutarkka animaatio tai Half-Lifen mininäytelmät, tai jotain muuta, kuten Jagged Alliancen persoonalliset palkkikset, Ultima VII:n pikkutarkka maailma, Falloutin hauskat Monty Python- ja muut vitsit sun muu "turha", jolla jo muutenkin toimiva peli on koristeltu.
Omalla tavallaan äärimmäinen esimerkki on Nethack. Grafiikka on tehty kirjainmerkeillä, mutta juuri käsittämätön detaljiarmeija ja mahdollisuusavaruus pakottavat aistit tulkitsemaan kirjainmerkit Nethack-ulottuvuudeksi. Päästä tosin pitää lyötyä jonkinnäköinen tuki mielikuvitukselle, mikä rajoittaa kohdeyleisöä. Nethackia tutumpi esimerkki taitavat olla vanhat Ultimat, joiden yksityiskohtaiset vaihtoehtomaailmat pitävät ne vieläkin pelilistoilla.
Peliuskottavuus
Uskottavuus ei tarkoita MC Banditozin tekemää gun & bass -soundtrackia, vaan sitä että pelimaailma toimii maalaisjärjen tai edes oman viitekuvionsa puitteissa. Iloiset vulkaanit, ruusupuskaan juuttuva tankki, tulitikkuaskia ylittämään kykenemätön tai kahden metrin putoukseen kuoleva superdude, tovereidensa teurastusta metrin päästä seuraava pikkusotilas, nämä kaikki potkaisevat pelaajaa jalkojen väliin ja huutavat korvaan: "Minä olen vain peli, vain peli, vain peli, vain..."
Supreme Snowboarding vilauttelee oikean snoukkauksen tuotemerkkejä ja muita tunnuksia, ja kelpaa jopa oikeille Xtreme D00dzeille. Falcon 4.0 on paljon muuta kuin akkuraatti lentomalli ja huipputarkka APG-88-tutkan mallinnus, nimittäin täysin uskottava matka Koreassa käytävään maa- ja ilmasotaan, joka uppoaa jopa ihmisiin, joita lentosimut per se eivät kiinnosta.
SWAT 3:n oikeannäköisiä ympäristöjä, älykkäitä tiimitovereita, tunnelmaa luovaa radioliikennettä sekä graafista jippoilua kannattaa verrata Hidden & Dangerousiin, joka ei anna hetkeksikään unohtaa olevansa vain peli (joskin hyvä sellainen). Olisiko ollut kovin vaikeaa lisätä peliin vähän tunnelmaa luovaa puhetta, ja varsinkin pistää saksalaiset osoittamaan pyssyllä vasta kun ampuvat, eivät siinä vaiheessa kun saavat telepaattisen vainun? Hieno grafiikka menee hukkaan, kun peli välillä tuntuu tivolin ampumaradalta.
Jos olisin peliohjelmoinnin opettaja, immersiotunneilla käytettäisiin jatkuvana mittatikkuna Looking Glassin Ultima Underworldia. Siinä uskottavuus luodaan esimerkiksi sillä, että peikkojen asumuksesta voi löytää sekä asuintilat että vessat. Koko Abyss tuntuu oikealta: jos jostain kulmauksesta tai salahuoneesta löytyy mielenkiintoista tavaraa, sen vieressä on ruumiin jäännökset tai jotain muuta, joka selittää, miksi roina on siinä. Samaa henkeä löytyy Thiefistä ja System Shock 2:sta, näin tuoreempia esimerkkejä mainitakseni.
On se muuten luojan lykky, etten osaa ohjelmoida. Niinpä ei ole vaaraa, että joutuisin todistamaan, että oikeasti ymmärrän jotain siitä, miten pelit pitäisi tehdä, vaan voin edelleen boostata mitätöntä egoani roikkumalla pelibisneksessä mukana vaikka kirjoittamalla, jotta "Soldier of Fortunen grafiikka ei ole yhtä hyvän näköistä kuin Quake III:ssa, eikä vihollisen tekoälyssä ole kehumista."
