Beatles ei pudonnut nuorisoon, joten Rock Band yrittää uusiksi modernilla punkilla.
Musiikkipelit elävät murroksen aikaa. Omaksi harrastuksekseen peligenren sisällä kohonnut tyylilaji väsähti hämmästyttävän nopeasti tietyn pisteen jälkeen. Itse pelasin Rock Bandia lähes päivittäin vielä viime syksyyn asti, sitten tuli äkillinen stoppi, ilman mitään erityistä syytä. En vain enää jaksanut.
Rock Band pysyi pitkään uskollisena pelkälle biisien nettipäivityksille, Beatlesille omistettu peli rikkoi kaavaa. Ja tuli ilmeisesti pahaan saumaan, sillä myynti ei ollut odotettua. Toinen kokeilu ei voisi olla kauempana vanhasta megabändistä: Green Dayn kuuntelijoista moni tuskin edes tietää, mikä tai kuka Beatles on.
Rämpytä rämpyttämisen ilosta
Kun Green Day: Rock Band julkistettiin, olin yhtä yllättynyt bändivalinnasta kuin Beatlesinkin kohdalla. Onhan joka Green Day -levyllä ainakin pari hyvää biisiä, mutta onko punkrokki ihan järkevä valinta bändipeliin? Valitettavasti ei.
Ongelmana on soittamisen hauskuus. Etenkin vanhempi Green Day on niin tyylipuhdasta punkkia, että jokainen biisi on perusrakenteeltaan lähes samanlainen. Jatkuva rämpytys on kuunneltaessa viihdyttävää, mutta soitettaessa ei. Ainoastaan rumpalilla ja laulajalla on välillä jotain oikeaa tekemistä, kitaristi ja basisti joutuvat runttaamaan samaa nopeaa peruskuviota alusta loppuun. Sormitukset perustuvat pelkkään nopeaan tahtiin, sillä lähdemateriaali ei anna mahdollisuuksia muuhun. Jos molempisuuntainen rämpytys ei ole vielä tullut tutuksi, Green Day pakottaa tekniikan hiomiseen.
Suurin osa pelistä on sitä samaa, mutta joukossa on onneksi viihdyttäviä biisejä. Yleistäen voi sanoa, että mitä uudempi kappale on, sitä hauskempi se on soittaa. American Idiot- ja 21st Century Breakdown -levyjen rauhalliset balladit ovat erittäin viihdyttäviä millä instrumentilla tahansa, varjopuolena ne ovat myös koko pelin helpoimpia esityksiä. Edes expertillä ei irtoa haastetta.
Katso me ollaan lavalla!
Green Day on rakenteeltaan täysin samanlainen kuin Beatles-peli. Vanhaan runkoon on pultattu bändin jäsenten naamat ja uudet teemaan istuvat valikkografiikat. Yleinen henki on Green Daylle sopivan anarkistinen. Mukana ei ole uusia ominaisuuksia, mutta Beatlesissa esiteltyä moniäänistä laulantaa käytetään muutamassa sopivassa kohdassa. Osaltaan tämäkin korostaa tiettyä copy-paste-tunnelmaa.
Beatlesin tavoin kaikki kappaleet ovat heti soitettavissa pikasoitossa ilman, että koko uramoodia täytyy hinkata läpi. Tuttuun tapaan myös no fail -tila on nopeasti valittavissa päälle ja pois koska tahansa, ja easy-vaikeustasolla epäonnistuminen on automaattisesti mahdotonta. Musisointi on siis erittäin sulavaa omasta taitotasosta riippumatta. Pientä hiertämistä aiheuttaa uramoodissa konsertointi, jonka alkuanimaatiot kestävät aina turhan pitkään. Pääsyyllinen tähän on itseään täynnä oleva rumpali Tré Cool, joka poseeraa joka kerta kuin muuta bändiä ei olisi olemassa. Live-esityksessä se menee mutta pelissä ei.
Hyvänä ideana Green Dayn biisit voi siirtää kiintolevylle, jolloin niitä pystyy pelaamaan Rock Band 1:ssä tai 2:ssa. Tästä tosin täytyy maksaa kympin suojeluraha, jos ei osta pelistä koodin sisältävää Plus-versiota.
Muutamista viihdyttävistä hetkistä huolimatta Green Day: Rock Bandia on vaikea suositella kenellekään muulle kuin bändin kovimmille faneille. Rämpytystyyli ei iske ja peliteknisesti tarjolla ei ole mitään uutta. Bändipelit kaipaavat kipeästi uudistusta, mutta sellaisen keksiminen ei varmasti ole helppoa.
-
21st Century Breakdown
-
American Idiot
-
American Eulogy
-
Are We the Waiting / St. Jimmy
-
Basket Case
-
Before the Lobotomy
-
Boulevard of Broken Dreams
-
Brain Stew / Jaded
-
Burnout
-
Chump
-
Coming Clean
-
Emenius Sleepus
-
Extraordinary Girl
-
F.O.D.
-
Geek Stink Breath
-
Give Me Novacaine / She’s A Rebel
-
Good Riddance (Time of Your Life)
-
Having a Blast
-
Hitchin’ a Ride
-
Holiday
-
Homecoming
-
Horseshoes and Handgrenades
-
In The End
-
Jesus of Suburbia
-
Last Night on Earth
-
Letterbomb
-
Longview
-
Minority
-
Murder City
-
Nice Guys Finish Last
-
Peacemaker
-
Pulling Teeth
-
Restless Heart Syndrome
-
Sassafrass Roots
-
See the Light
-
She
-
Song of the Century
-
The Static Age
-
¿Viva La Gloria? (Little Girl)
-
Wake Me Up When September Ends
-
Warning
-
Welcome to Paradise
-
Whatsername
-
When I Come Around
Kölnin Gamescom-tapahtuma elokuun puolivälissä oli yllättävän suuri. Messuhallin neljässä yleisö- ja kahdessa ammattilaishallissa oli yhteensä 505 näytteilleasettajaa ja yleisöä järjetön määrä. Olen pitänyt Saksan pelimessuja lähinnä E3:n uudelleenlämmittelynä näin lehdistön silmin nähtynä, mutta nyt täytynee muuttaa mielikuvaa.
Gamescom on Euroopan tärkein pelitapahtuma, ilman epäilyksen häivää. Kun ennen Saksan messuilla oli paikalla lähinnä paikallisia maahantuojia, nyt kaikki isot firmat olivat panostaneet valtaviin osastoihin ja jopa uusiin julkistuksiin. Hillittömiä jonoja keräsivät esimerkiksi Fallout New Vegasin, WoW: Cataclysmin ja Call of Duty: Black Opsin hehtaarin kokoiset suljetut osastot, joissa todennäköisesti esiteltiin peliä videoitten voimin. En tosin viitsinyt jonottaa tuntikausia vain varmistaakseni asian.
Messuilla rahvas pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan niin PlayStation Movea kuin Xboxin Kinectiä. Mitään valtavaa ryntäystä en kuitenkaan nähnyt, vaan pelit keräsivät tasaisesta kokeilijoita.
Kinect ja Move vievät pelaamisen aivan uusiin – tai no, uusiin ja uusiin – nintendomaisiin sfääreihin. Taikasanana molemmissa on liike: pelaamisesta tulee erittäin fyysistä. Kinectillä ohjainta ei ole lainkaan ja peleinä tanssia, jumppaa, urheilua, Movella edellisten lisäksi vielä ammuskelua ja muita perinteisiä pelejä. Kohderyhmä tuntuu molemmilla olevan sama: padeja vieroksuva kansanosa on saatava pelaamaan hinnalla millä hyvänsä.
Mutta kerrankin pelaavia ihmisiä oli hauska katsella. Sen sijaan, että pelaajat olisivat tuijottaneet lasittunein katsein ja padi kädessä ruutua pimennetyssä hallissa, he heiluivat, hyppivät, pyörittivät takapuolta ja yrittävät huitomalla osua maaliin. Virne oli lievästi vahingoniloinen, sillä ”pelaaminen” oli välillä tosi nolon näköistä.
Nintendon 3DS löi ällikällä: se on ihan oikeasti kolmiulotteinen. Nintendogsista oli pelattava versio, jossa hauveli muun muassa nosti tassut ruudun alalaitaan ja työnsi päänsä siitä ulos, Metal Gear Solidin viidakko-osuudessa käärme teki saman tempun ja Mario Kartissa horisontti näkyi pitkälle. 3DS:ää pitää kokeilla, ennen kuin uskoo, kuinka todellisen tuntuista sen kolmiulotteisuus on. DS-fanina tämä nousi ehdottomasti odotuslistani kärkeen.
Gamescom oli kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Eurooppa tarvitsee oman pelitapahtumansa, ja Saksa keskellä Eurooppaa on siihen hyvä paikka. Saa nähdä, miten paisuva Gamescom vaikuttaa E3:een. Jo nyt E3:sta puuttuivat pohjoismaiset ja suomalaiset alan ammattilaiset. Köln on paljon lähempänä ja paljon halvempi.
Ihan vaan vinkkinä: Gamescom on jälleen elokuussa ensi vuonna. Kölniin pääsee helposti Frankfurtin kautta junalla. Sinne!
