Erään IT-lehden päätoimittaja paheksui, kuinka pelit keskittyvät vain kidutukseen. Silloin huokaisin raskaasti ja mietin, tarkoittaako IT "Ilman Tietoa" vaiko "Ilmasta Tempaistu", mutta oikeastaan hän oli tietämättään oikeassa.
Onneksi en ole ihmisystävä, joka uskoo, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Minun olisi vaikea selitellä sitä kaunista kuvaa, minkä pelaaminen ihmisestä antaa. Jos Suomessa tappaa ihmisen, siitä voi ropsahtaa pari vuotta vankeutta. Koska tietokonepeleissä ei tarvitse pelätä seuraamuksia, ne antavat hyvän kuvan siitä, miten ihmisrotu sopeutuisi anarkiaan. Tai pikemminkin vahvistavat sitä kuvaa.
Musta peili
Peleissä ihmiselle on tärkeintä Hän Itse. Sille uhrataan kaikki, jopa peli-ilo. Viimeksi kun kokeilin Counteria, olin ainoa koko laumassa joka ei käyttänyt wallhackia ja siis ainoa, joka ei nähnyt seinien läpi. Vähät siitä, että pelissä ei ole enää ideaa, kunhan saa eniten frageja, jolloin voi kuvitella muiden mitättömyyksien olevan kateellinen.
Huolimatta Itteminän äärimmäisestä tärkeydestä, peliolmi haluaa kuitenkin samaan aikaan kuulua johonkin, eli kelvollisen peliseuran löytämisen kannalta välttämättömiin klaaneihin (jotka auttavat ymmärtämään jengiytymismekanismia). Normaalisti Olmi polvillaan kerjää päästä NakuPelleihin, näyttönä kyvyistä 0/26. Kun se ei onnistu, hän tekee niin kuin enemmistö ja perustaa oman, yhden tai korkeintaan kahden hengen klaaninsa.
Työ yhteisen hyvän eteen on korkeintaan sitä, ettei ammuta kavereita (mikä sekin on älyttömän suosittua). Nettiroolipeleissä kova meno alkaa heti kun suosio kasvaa yli tietyn mimimirajan. Jollei sitä erikseen estetä, vasta-alkajat ovat samanlaista riistaa kuin karhunpennut Martti Kituselle. Tai nyypien kauan pelanneet kaverit lahjoittavat tälle miljoonien kultarahojen rytkyt ja rensselit, mikä on tärkeä muistutus hyvä veli -järjestelmästä.
Ainakin nettipelejä voi siis pitää hyvänä perehdyttämisenä moniin elämän tosiasioihin.
Minä jumala
Counter-peelolla on runsaasta cheat-ohjelmavarastosta huolimatta sellainen ongelma, että pimeässä hehkuva, seinien läpi nähty riista voi ampua takaisin. Yleensä nettipeleissä syntyykin jonkinnäköinen laki ja järjestys.
Pelottavinta on mitä tapahtuu, kun Pekka Pelimiehelle antaa virtuaalisen kaikkivoipuuden. Little Computer People, Creatures, Sims ja uusimpana Black & White tarjoavat todella ikävän näkökulman siihen, miten vahva kaikkivoipa olento, suorastaan jumala, suhtautuu siihen maailmaan, jota hän pystyy hallitsemaan. Siinäpä teologeille miettimistä: johtuvatko maailman pahuus ja julmat koettelemukset siitä, että maailma on jonkun kosmisen kypsymättömän ääliön mielestä tylsä peli, jota hän yrittää piristää?
Jo Little Computer Peoplessa spritemies sairastui, jos hänet jätettiin ilman hoivaa. Eräs tuttavani piti kolme päivää kuusnelosta yötä päivää päällä nähdäkseen, kuoleeko se lopulta (ei). Creatures-pelissä joku sairas kidutti kretyyrejä ja pisti ne adoptoitaviksi nettisivuilleen, jotta Creatures-fanit voivat yrittää parantaa ne. Hänelle satoi tappouhkauksia.
Maxis oli olevinaan ovela ja jätti Simsistä pois ihmisluonteen pimeän puolen. Pelaajan pimeä luonto on toinen. Simsin vessakäyntien estäminen, kunnes väistämätön tapahtuu, on vielä jotain, mitä Hyvä kaikkivaltias tekee. Mutta alkaa olla aika sairasta tehdä keskelle olohuonetta pikkuhuone, johon suljetaan perheen pää kuolemaan perheensä silmien edessä nälkään ja/tai unenpuutteeseen.
On sääli, että Molyneux pilasi Black & Whiten yrittämällä väkertää siihen jonkinlaista peliä. Peliä haukutaan mitä pitemmälle siinä pääsee, minkä ansiosta fanipojat saarnaavat huippuhidasta etenemistä, sitkeimmät viettävät kymmeniä tunteja per alkutasot yksi ja kaksi. Pääpaino on selvästi Elukan kasvattamisella.
Yllätys yllätys, mitä väreihin tulee niin Musta vallitsee. Pikku kyläläisiä syödään, käristetään, uhrataan, heitellään, ja niiden päälle kakitaan. Talot tuhotaan, niiden päälle heitetään kiviä ja ne poltetaan. Ja Elukat opetetaan syömään lapsia.
Loogisesti ottaen kakkostilalla pitäisi olla Elukan kidutus. Mutta sepäs onkin vaikeampaa. Salamalla käristely tai tulipallolla polttelu on tylsää, koska Elukka vain kuolee. Sadistille ei jää paljon muuta iloa kuin syöttää Elukalle sen omaa kakkaa (mikä onkin yllättävän suosittua) ja tietysti hakata Elukkaa. Pelottavinta mitä olen lukenut, oli apinaenglantia solkkaavan kretiinin kertomus kuinka hän oli hakannut Elukkaansa tunnin. Millainen ihminen näkee tuollaisen mielekkäänä?
Veikkaan, että Black & White häviää Simsille: vaikka sen tekoälyn temppuilu onkin aluksi viehättävää, siitä puuttuvat Simsin laajennettavuus ja lisäpalikat. Simsiin löytyy joka päivä jostain jotain uutta, jota voi sitten yrittää muun tekemisen puutteessa hyödyntää kiduttamiseen. Eikä ole yhä kova juttu kiduttaa isoa lehmää kuin oikean tuntuista ihmistä.
Vika kuuluu asennuspakettiin
Tietokonepelithän tietysti vetoavat vain syrjäytyneisiin ihmisiin, eikö? Pitää olla väkivaltafriikki että virtuaalitappaminen maistuu. Niin kai. Tarpeeton väkivalta, pienten kiduttaminen, tovereiden pettäminen sun muu ei ole pelaajien yksinoikeus eikä johdu peleistä.
Sen oikean version näkee vaikka päivän Ilta-Sanomista. Pelaamattomat sniputtavat kymmenkuukautisen vauvan. Pelaamaton tappaa ensin lapsensa ja vaimonsa ja istuu sitten sängyn reunalle vollottamaan. Sähkö katkeaa kaupungissa, tietokonepeliä koskaan näkemättömät potkivat ikkunat sisään ja varastavat kaiken mikä irti lähtee. Tuhatvuotiset Buddhat räjäytetään, etnisesti nimellisesti erilaiset ammutaan omaan kotiin eikä kukaan ole pelaaja.
Kyllä naurattaa, kun Soldier of Fortunessa ampuu vihulaisen raaja kerrallaan tai Severancessa chop chop choppaa huvin vuoksi raaja kerrallaan örkin. Ilmeisesti se on älyttömän hauskaa muutenkin kuin pelissä, niin kuin hutut ja tutsit takavuosina todistivat, kumpi nyt kumman siviileitä viidakkoveitsellä paloittelikaan.
Mutta eihän elottoman koodipätkän kiduttaminen tarkoita, että kyseinen henkilö oikeassa elämässä kiduttaisi oikeaa elävää olentoa? Kai nyt jokainen tajuaa eron?
Tajuaa. Kukaan ei kiduta Falcon 4.0:ssa lentokonettaan tai edes harrasta siviilikohteiden tuhoamista napalmilla. Mutta mitä enemmän pelin hahmoihin luodaan illuusiota oikeista, ajattelevista olioista, sen varmemmin niiden kohtalo on digitaalikidutus.
Raja peleissä on tottakai paljon, paljon oikeaa elämää matalammalla, mutta ei kai tuollainen tyhjästä synny? Pelit eivät sinänsä lisää väkivaltaa, ne ovat kuin lakmuspaperi, joka paljastaa, että taipumus itsekkyyteen ja väkivaltaan piilee melkein jokaisessa. Eihän internet tai teksti-tv-chat lisää tai synnytä tyhmyyttä, ne vain mahdollistavat, että ennen huomiotta jääneet pääsevät esiin, jokaisen silmiin.
