Kun Pelit-lehti 15 vuotta sitten avasi silmänsä, se näki ensimmäisenä toimittaja Niko Nirvin naaman. Ja jäi silti henkiin.
* * * * *
Aloitin kolumnistin urani, en sentään noloilla mopovakioilla: "Pelit ja väkivalta" tai "Miksi naiset eivät pelaa?", vaan melkein yhtä tasokkaasti kysymällä: "Onko pelaamisesta hyötyä?"
Haaskasin ensimmäiseen kolumniin samalla vaivalla useamman mahdollisen aiheen, joista yritin lopuksi palata otsikkoon. Toisessa kolumnissani olin vahingossa hauska, mutta jo kolmannessa jyvä löytyi: asetuin poteroon ja suuntasin kiväärini kohti uhkaavia konsoleita. Jotka tällä kertaa uhkasivat Amigaa. Kirottu Nintendo ja Sega!
Vaan mitähän mahdoin neitsytkolumnissani höperehtiä? Ehkä jotain samansuuntaista klassista viisautta kuin epäuskoa rompuilla levitettävien pelien tulevaisuuteen?
Ainakin olin väärässä väittäessäni, etteivät pelit opeta kieliä kuin Insert Disc 2:n verran. Massiivimoninpelien käsittämätön suosio pakottaa ihmiset oppimaan yhteisen kielen, ja pakko on opintojen äiti: yhdeksänvuotias wowistini paitsi ymmärtää englantia aivan häkellyttävän hyvin, myös pystyy keskustelemaan englanniksi tasolla, johon moni nykyaikuinen ei veny. Jotkut valittavat ilmeisen tosissaan, että peleistä oppii vain englantia. Kannattaa herätä ja haistaa keinotekoinen kahviaromi: voi olla, että kiinaa puhutaan enemmän, mutta käytännössä englanti on lähinnä ihmiskunnan yhteistä kieltä. Johan sen näkee Star Trekistäkin.
Vuonna 1992 minua ilmiselvästi hitsasi pelien maine lasten puuhasteluna, ja peräänkuulutin oikeaa pelitutkimusta, viis vaikka tulokset eivät olisi mairittelevia. Ja tutkimuksia tuli, tuli myös pelitohtoreita ja kaikkea muuta akateemista vänkää. Vaan ei vieläkään yksiselitteistä vastausta, onko pelaaminen loppujen lopuksi hyödyllistä vai haitallista.
Ainakin presidentti Ronald Reagan näyttää joskus pitäneen pelaamista hyvänä kotisotilaskoulutuksena. Ja Ronaldia pidettiin tyhmänä, vaikka hän hienosti ennakoi viralliset koulutuspelit America's Armyn, Operation: Flashpointin ja Armed Assaultin, Steel Beast Pron, Harpoon kolmosen, puhumattakaan piljoonista muista opettavaisista sotapeleistä.
Kyllä pelaamalla sotilaaksi oppii, kunhan sota käydään käytävässä, sodan tapahtumat riippuvat pelaajasta, lääkelaukkuja riittää ja osumakuplan koossa ei pihtailla.
Peloista pahin
Löysin yhden ainakin silloin varteenotettavan näkökohdan: pelaaminen auttaa näkemään tietokoneen ystävänä, ei pelottavana vihollisena.
Kysymyshän oli DOS-koneista, komentoriviltä ohjattavista hirviöistä, jossa käsin naputettavat käskyt piti tuntea ulkoa, kaikennäköisiä asetustiedostoja kropattiin ja ajurit vastasivat salatietoa, varsinkin Gravis Ultrasoundin. Onneksi tästä päästiin eroon, kun siirryttiin graafisen käyttöliittymän, Windows 95:n, helppoon ja hauskaan maailmaan.
Paaaaskat. Sama kauheus palasi nimellä Linux, eikä vain yhtenä standardina a la MS-DOS, vaan monena erilaisena distrona, joiden keskinäisestä paremmuudesta on kiva tapella. Pingviinimiehet tarjoavat ilmeisen tosissaan Linuxia edelleen vastaukseksi pienen ihmisen jokapäiväisiin tarpeisiin, siis niille samoille ihmisille, jotka tarvitsevat apua digiboksin piuhat kiinni ja virta päälle -asentamiseen.
Linuxin erilaiset graafiset käyttöliittymät tuskin auttavat asiaa, kun uransa jokseenkin samanlaisena pysynyt Windowskin on vielä monelle täysi arvoitus. Vista menee taas pätkän helpompaan suuntaan, mutta vielä ei ATK-tukihenkilöitä ja helpdeskejä kannata pistää lihoiksi. Samalla lailla ne dokumentit saa hukattua jonnekin kun painaa väärää nappia vai onko minulla viirus? Pidin luottokorttia koneeni päällä, onko sen koodi nyt siepattu?
Syistä, joita en ymmärrä, tietokone aiheuttaa edelleen akuutin aivohalvauksen näennäisesti fiksullekin ihmiselle. Paha siinä on tarjota pelaamista lääkkeeksi, kun jopa pelien toimimaan saattamisesta näyttää näille onnettomille muodostuvan surrealistinen kamppailu näkymättömiä demoneita vastaan.
Ikävä kyllä helpon pelaamisen airuet, pelikonsolit, ovat Nintendoa lukuun ottamatta lähestymässä tietokoneita. On verkko-ongelmaa, ihmeellisiä teknisiä mumbojumbo-lyhenteitä, päivityksiä, laitteiston päivityspakkoa ja muuta kovin tuttua. Super Mario ja Alex Kidd kääntyvät kahdeksanbittisessä haudassaan.
Takaisin siihen hyötyyn
Nuorempi kollegani oli, paitsi parempi kirjoittaja, myös viisas mies. Minun on pakko olla kanssani samaa mieltä. Kysymys pelien mahdollisesta hyödyllisyydestä on tyhmää diibadaabaa. Edes vääntämällä mielikuvituksen yhteentoista, en keksi mitä hyötyä on katsoa Bodenfundin mäkiviikon pujottelupäiviä, formulakisoja tai yleisurheilua (snooker ja curling ovatkin eri juttu), mutta kukaan ei kyseenalaista lyhyen ihmiselämän haaskaamista toisten suoritusten passiiviseen katseluun. Ja miksi pitäisikään?
Pelit ovat aktivoivaa viihdettä, jotka mahdollistavat sellaisten asioiden kokemisen, joihin ei muuten ikinä ole minkäänlaista mahdollisuutta. Niissä voi hyödyntää aivoistaan virtapiirejä, jotka muuten kuolisivat stimulaation puutteeseen raiteillaan kulkevassa arkielämässä. Hävittäjälentäjätaitoja toki voi hyödyntää moottoritiellä. Vaan otetaanpa vaikka se taito, jolla Supreme Commanderissa täytyy moninpelin paineissa optimoidapoptimoida resurssi- ja yksikkötuotanto samaan aikaan, kun vihollista tunkee takaportista sisään. Missä ammatissa joutuu tekemään samaa?
Ehkäpä stimulaation puutteessa näivettyvissä virtapiireissä osunkin huomaamattani asian ytimeen. Pelaamattomat jästit ovat siksi tylsiä, hitaita ja hukassa, että he ovat käyttäneet potentiaalistaan vain osaa, loppu on leikki-iän loppumisen mukana hiljakseen kuihtunut pois.
Pelaaminen vaatii jatkuvaa uuden oppimista, jatkuvaa sopeutumista hetkessä muuttuviin olosuhteisiin, jotka eivät muistuta mitään, mihin lapsena tai arkielämässä on tottunut. Pelaaminen yhdistää eri ikä- ja sosiaaliryhmiin kuuluvia ihmisiä toimimaan yhdessä tavalla, johon mikään muu juttu ei pysty.
Ehkä kuitenkin arvostaisin eniten sitä, että pelatessani minulla on hauskaa.
