Sivistyksen aamunkoitosta lähtien ihmiskunta on unelmoinut todentuntuisista tiimipeliräiskinnöistä, joissa realismi ja pelattavuus lyövät kättä. Nuo unelmat ovat vihdoin muuttumassa todeksi.
Tie kohti parempia ammuskeluelämyksiä on ollut pitkä ja kivikkoinen. Moni on realismiräiskintäin viisasten kiveä etsinyt ja vain harva on siltä tieltä palannut. Lähimmäksi valaistusta on päässyt Counter-Strike, peli, jonka nimi on shaplunoitu kullatuin riimukirjaimin jokaisen räiskintäpelaajan mieliin.
Löytöretki jatkuu. Sillä jalompaa onko päämäärää kuin hyökätä herran kartanoon, surmata panttivankejaan pitävät terroristit ja tienata muutama dollari siinä sivussa?
Kaislikossa suhisee
Realismi on tullut räiskintäpeleihin jäädäkseen. Pelaajat haluavat oikeita aseita ja todentuntuisia taistelutantereita. Quaken ja sen hengenheimolaisten edustaman sinkohipan aika on ohitse.
Kun kolme vuotta sitten pelaamisen arvoisia realismiräiskintöjä oli oikeastaan vain kaksi, Rainbow Six ja Counter-Strike, nykyään peleistä on suoranaista ylitarjontaa. Etsit sitten pienen mittakaavan kahinointia tai suursotaa, ajoneuvoilla tai ilman, nykypäivään tai toiseen maailmansotaan sijoitettuna - kaikkea löytyy.
Realismi ei kuitenkaan ole mikään autuaaksi tekevä taikasana, jolla huonoinkin peli muuttuu mestariteokseksi. Päinvastoin, todellisuuden jäljittely syö peleistä usein täsmälleen samoja asioita, jotka tekevät pelaamisesta hauskaa. Siinä vaiheessa kun räiskintäpelistä katoaa vauhti ja aggressiivinen pelattavuus, lopputulos muuttuu tympeäksi kyttäilyksi ja asemasodaksi, jossa kuollut on se, joka liikkuu ensimmäisenä.
Mutta kukin tavallaan. Jos kiksit irtoavat loputtomasta ryömimisestä pusikoissa, itsestä riippumattomista pikakuolemista ja oman joukkueen paimentamisesta mahdotonta vihollispuolustusta vastaan, kuka sitä huvia keneltäkään kieltämään. On silti turha nyrpistellä nenäänsä Counter-Strikelle vain siksi, että terroristijahdissa on oikeiden aseiden lisäksi myös hitunen äksöniä.
Äksön saa myös toimia rajapyykkinä tässä artikkelissa. Realistisempaan realismiin pyrkivät pelit, kuten Operation Flashpoint sekä Rainbow Six -pelit a la Rogue Spear ja Ghost Recon ansaitsevat oman juttunsa sitten kun genren pari uutta yrittäjää ovat päässeet näyttämään kyntensä.
Aseiden mystiikka
Kun pelissä on enemmän aseita kuin Yhdysvaltain armeijalla, on siihen syytä suhtautua mitä suurimmalla varauksella. Määrä ei ole historiallisesti korvannut laatua kuin Neuvostoliitossa, eivätkä räiskintäpelit ole poikkeus. Mitä suurempaa asemäärää pelaajan syliin ollaan tunkemassa, sitä todennäköisemmin pyssyjen pelillinen tasapaino on aivan päin honkia.
Tasapaino-ongelmat syntyvät nimenomaan siitä, että erilaisia aseita on liikaa. Kymmenestä erilaisesta konepistoolista ei ole mitään iloa, jos pelin pari supertussaria tekevät lopuista pelkkiä koristeita.
Counter-Striken tekijät oivalsivat alusta alkaen, ettei nettiräiskinnässä voi saavuttaa todellista asetasapainoa, etenkään jos aseiden pitäisi edes nimeksi muistuttaa aitoja esikuviaan. Ratkaisu ongelmaan oli nerokas: paremmat tussarit ovat osa pelin palkitsemismekanismia. Vihollisia eliminoimalla ja tehtäviä suorittamalla ansaitsee rahaa, jota voi käyttää uusien, parempia aseiden ja varusteiden hankintaan. Konepistoolit eivät maksa paljon mitään, mutta konekivääriä varten joutuu jo säästämään.
Counter-Striken aseshoppailu toimii niin hyvin, että se on kopioitu sellaisenaan muun muassa Global Operationsiin ja Tactical Ops: Assault on Terroriin.
Räiskintäpelien Batman ja Robin
Half-Life lukemattomine modeineen on kiistatta yksi tämän hetken tärkeimpiä moninpelejä. Half-Lifea pelataan netissä enemmän kuin kaikkia muita räiskintäpelejä yhteensä, mikä on melkoinen saavutus lähes neljän vuoden ikäiseltä peliltä.
Half-Lifen vankka suosio perustuu sen elinvoimaiseen modiyhteisöön. Uusia modeja tuotetaan tasaista tahtia ja vanhoja päivitetään minkä ehditään. Half-Lifen valtavat pelaajamäärät ovat synnyttäneet itseään ruokkivan ilmiön: parhaat modit ilmestyvät Half-Lifelle, koska sillä on eniten pelaajia ja pelaajat pysyvät Half-Lifen parissa, koska sille ilmestyvät parhaat modit.
Koska Half-Lifeen perustuvat modit eivät voi enää kilpailla näyttävyydessä uutuusräiskintöjen kanssa, modien viehätys rakennetaan hyvien ideoiden, partaveitsen terävän pelattavuuden ja etevän kenttäsuunnittelun varaan. Lopputulokset puhuvat puolestaan.
Half-Lifen nykyisistä modeista kaksi on selkeästi ylitse muiden. Realismiräiskintää molemmat: toimintapelimäisempi Counter-Strike sijoittuu nykyaikaan ja taktisempi Day of Defeat kertaa toisen maailmansodan taisteluita.
Suosio tuo aina lieveilmiöitä ja Counter-Strikea on matkittu lähes kyllästymiseen asti. Harva se päivä saa kuulla uudesta yrittäjästä, joka lupaa lyödä arkkivaarin sen omilla aseilla. Köyhät eväät ja sokea apinointi johtavat harvoin mihinkään hyvään. Niinpä näyttää vahvasti siltä, ettei Counter-Strikea enää keikauta lajityyppinsä valtaistuimelta kuin korkeintaan sen oma jatko-osa (ilmestyy sitten joskus).
Laadukasta Day of Defeatia ei sen sijaan voi aivan yksiselitteisesti julistaa toisen maailmansodan voittajaksi. Sillä kun on vastassa toinen toistaan kovempia nimiä Return to Castle Wolfensteinista uuteen Battlefield 1942:een. Day of Defeatin vahvuus on sen tinkimätön realismi.
Eksyksissä isossa kaupungissa
Vaikka pelaajien enemmistö toista mieltä onkin, aika on ajanut pahasti Half-Lifesta ohitse. Mitä kunnianhimoisemmiksi modimiesten suunnitelmat muuttuvat, sitä heikommin Half-Life pystyy kaikkine teknisine rajoitteineen niihin enää vastaamaan.
Half-Lifea ei ole ikinä suunniteltu suuria ulkoilmakenttiä silmälläpitäen, silti niitä näkee modeissa jatkuvasti. Tekniset murheet kierretään tekemällä näennäisen avarista kentistä syheröisiä, jotta pelaaja näkisi suuresta kentästä mahdollisimman pienen osan kerrallaan. Tyypillisenä lopputuloksena on kaikkea logiikkaa kaihtava labyrintti, jonka keskellä aloittelija on täysin hukassa. Pidemmän päälle käy todella rasittavaksi, kun melkein jokaisen uuden modikentän joutuu opettelemalla opettelemaan ulkoa.
Ihme ei olekaan, että suosituimmat kentät # pelistä tai modista riippumatta # ovat yleensä rakenteeltaan selkeitä. Counter-Striken klassinen Dust käy malliesimerkistä: itämaiseen kivilinnoitukseen sijoitettu kenttä jakaantuu kahteen helposti hahmotettavaan reittiin. Nämä reitit yhtyvät kentän keskellä aukioksi, jossa yleensä terroristien ja erikoisjoukkojen välit ratkaistaan.
Day of Defeat taas edustaa täydellistä vastakohtaa Dustin edustamalle kentäntekofilosofialle. Sinänsä aiheeseen sopivat rauniokaupungit jakaantuvat aivan käsittämättömiksi oikoreiteiksi, umpikujiksi ja väijytyspaikoiksi. Ellet todella tiedä mihin olet menossa, harhailu Day of Defeatissa päättyy yleensä täysin odottamattomasta suunnasta tulevaan vihollisluotiin.
Yleinen, ei pelkästään Half-Lifea ja sen modeja koskeva ongelma liittyy vastustajien tunnistamiseen. Yleensä pelin kirkkauden joutuu vääntämään täysille että ylipäätään näkisi mitään, mutta lisäksi hahmografiikoita ei useinkaan vaivauduta tekemään riittävän erilaisiksi. Mikään ei ole pahempaa myrkkyä omien tunnistamiselle kuin kaksi samannäköisiin maastopukuihin puettua joukkuetta, jotka erottaa toisistaan vain univormun väristä. Haavereita, jossa kaveri ammutaan vihollisena, sattuu ja usein.
Onneksi tekijät ovat pikkuhiljaa heräämässä tähän ongelmaan, esimerkiksi Front Line Forcessa omat tunnistaa näppärästi hahmon pään päällä killuvasta ikonista.
Kolmannen ajan aamunkoitto
Nettiräiskintä on siirtymässä uuteen aikakauteen. Virtuaalikenttien pikkukahakat ovat kasvamassa täysimittaisiksi sodiksi. Uudessa Battlefield 1942:ssa on helppo nähdä moninpeliräiskintöjen tulevaisuus: elävä taistelukenttä, jossa pelaajan on kyettävä näkemään omaa pyssynpiippuaan pidemmälle.
Niille, joita ison sotakoneen pienenä rattaana oleminen ei kiinnosta, löytyy omat pelinsä. Counter-Strike tuskin kuolee mihinkään vielä pitkään aikaan.
Nyt kun nykyaikaan ja toiseen maailmansotaan sijoittuvia räiskintäpelejä on jo riittämiin, jää miettimään mitä ihmettä on tapahtunut maailmanpalon jälkeisille vuosikymmenille. Miksi esimerkiksi Vietnamin sota ei kaikessa raflaavuudessaan ole kelvannut kuin yhden puolivillaisen Half-Lifen modin (Tour of Duty, www.tourofdutymod.com) aiheeksi?
Vaikka mistä sen tietää. Ehkäpä nykyistä maailmansotabuumia seuraa Vietnam-pelien hyökyaalto.
Poliiseja ja terroristeja
Half-Life: Counter-Strike
www.counter-strike.net
Versio: 1.5
Counter-Strike elää uutta kulta-aikaa. Valve Softwaren kehittämän huijausestojärjestelmän ansiosta Counter-Strikea ja muita Half-Life-modeja pitkään vaivanneet huijariääliöt on lakaistu lähes näkymättömiin. Pelaamisesta voi taas nauttia täysin siemauksin!
Counter-Strike on peli, joka aloitti tähän päivään asti jatkuneen räiskintäpelien realismivillityksen. Counter-Strike ei suinkaan ole realistisin, suurin tai edes kaunein sotilasräiskintä, se vain on yksinkertaisesti paras.
Puolentoista vuoden tauon jälkeen olin Counter-Strikea kokeiltuani kuin ällikältä lyöty. Counter-Strike on räjähtävän toiminnan ja puhtaaseen taitoon perustuvan pelattavuuden ylistyslaulu. Ja se ohjauksen tarkkuus, voi pojat! Counter-Strikeen verrattuna muissa räiskintäpeleissä liikutaan kuin tervassa.
On totta, että juuri toiminta ja armoton tappamisen meininki ovat Counter-Striken pääosissa. Yleensä pommeja puretaan ja panttivankeja vapautetaan vain silloin kun on pakko (eli yksi oma äijä elossa ja kymmenen vihulaista kintereillä). Mutta Counter-Strike on tiensä valinnut, ja se tie on hyvä. Tai pikemminkin paras.
Counter-Strike on edelleen ylittämätön mittapuu, johon muita nettiräiskintöjä verrataan.
***** (5 tähteä)
Global Operations
www.globalopsgame.com
Versio: 2.0
Global Operations voisi olla Counter-Striken kadonnut pikkuveli. Siinä pelastetaan panttivankeja, ansaitaan rahaa ja ostetaan oikeilta näyttäviä aseita. Varustelista on pitkä kuin nälkävuosi ja aseisiin pystyy vaihtamaan tähtäimiä ja lipasmalleja.
Hahmoluokat sitovat pelaajat tiettyihin rooleihin: tiedustelija tiedustelee (tutkatiedot välittyvät muille pelaajille), snaipperi snaipperoi ja lääkintämies lääkitsee. Jos ei muuta keksi, voi pelata kommandoa, joka ei osaa muuta kuin ampua kiltisti. Global Operationsilla on siis ihan kivat lähtökohdat.
Paitsi että yksikään idea ei ole oma. Melkein kaikki mahdollinen on kopioitu muista nettiräiskinnöistä, kuten Counter-Strikesta ja Return to Castle Wolfensteinista. Lopputulos ei ole huono, mutta totuus on, ettei Global Operations paljon hotsita, kun se ei tee mitään paremmin kuin ansioituneet esikuvansa.
Lisäksi Global Operations on Euroopassa poiskuihtumisen partaalla. Aktiivisten serverien laskemiseen ei tarvita varpaita, pelkät sormet riittävät.
*** (3 tähteä)
Tactical Ops: Assault on Terror
www.tactical-ops.to
Versio: 315
Unreal Tournamentin ilmaisesta modista Infogramesin julkaisemaksi kaupalliseksi peliksi kasvaneessa Tactical Ops: Assault on Terrorissa ei ole paljoakaan selittämistä. Se on yksiselitteisen suora hiilikopio Counter-Strikesta.
Unrealin pelimoottori saa Tactical Opsin näyttämään hetkittäin kauniilta, mutta sen enempää kenttien kuin pelihahmojenkaan viimeistely ei yllä Counter-Striken tasolle. Tactical Opsin yleisilmettä vaivaa irrallinen sarjakuvamaisuus: persoonattomat pyssysankarit porhaltavat sata lasissa pitkin paljaita kenttiä kuin väärässä pelissä.
Kolmestakymmenestä kentästä ja paremmasta pelimoottorista huolimatta Tactical Ops jättää kylmäksi. Tyrmäysvoitto Counter-Strikelle.
** (2 tähteä)
Soldier of Fortune II: Double Helix
www.ravensoft.com/soldier2.html
Versio: 1.01
Räväkän yksinpelin lisäksi Soldier of Fortune II sisältää myös näppärän moninpelin. Sen tyyli on hyvin lähellä Counter-Strikea, tempo on nopean quakemainen ja viimeinen mies elossa -periaatteella pelattavat erät ovat yleensä ohi parissa-kolmessa minuutissa.
Moninpelivaihtoehtoina on muun muassa tärkeitä dokumentteja sisältävien salkkujen varastamista ja kohteiden tuhoamista. Kentät ovat yhtä vaihtelevia kuin yksinpelissä, tyypillisten urbaanien ympäristöjen lisäksi tarjolla on vaikka hienosti toteutettuja viidakkoa. Kentät ovat keskimäärin varsin kompakteja, mikä korostaa entisestään pelin vauhdikkuutta.
Asevalikoima on melko suppea, mutta kaikkien saatavilla olevien kranaatinheitinrynkkyjen ansiosta tulitaistelut poikkeavat totutusta kaavasta: ikkunasta ruikkivan pyssysankarin päivän voi pilata hyvin tähdätyllä kiväärikranaatilla.
On harmillista, että Soldier of Fortune II:n pikkutarkasti toteutettua osumapaikkojen ja haavoittumisen mallinnusta ei oikein hyödynnetä moninpelissä. Osumapaikat eivät vaikuta pelattavuuteen mitenkään, käteen osuminen ei haittaa ampumista eikä jalkaan ilmestyvästä hirveästä ampumahaavasta huolimatta vastustajan juoksuvauhdissa näy muutosta. Pistää ihan harmittamaan, kun muuten niin ainutlaatuisesta vahinkosysteemistä ei saada muuta irti kuin ääriväkivaltaiset kuolinefektit. Vaikka onhan se tietysti karun näköistä, kun vastustaja jää käsikranaatin jäljiltä virumaan jalattomana heinikkoon.
Soldier of Fortune II on yksinkertainen, mutta kaikessa rämäpäisyydessään viehättävä joukkueräiskintä. Vaikka realismia on mukana vain viitteeksi, se ei menoa haittaa.
**** (4 tähteä)
Half-Life: Front Line Force
www.frontlineforce.com
Versio: 1.7
Front Line Force voi näyttää pikavilkaisulla taas yhdeltä Counter-Strike-kloonilta, mutta lähempi tarkastelu paljastaa sen erittäin tasapainoisesti suunnitelluksi nettiräiskinnäksi, jossa joukkueen saumaton yhteistyö on kaiken alfa ja omega.
Ulkoasullaan Fronttis tuskin hurmaa ketään, vaikkei se Half-Life-modien rumimmasta päästä olekaan. Innostumista hillitsee myös korkea aloituskynnys: tarkoituksellisen heikkotehoisilla aseilla tappaminen vaatii taitoa. Epäreiluissa yksi vastaan kaksi -tilanteissa epäreiluus voittaa lähes aina. Siksipä legendaarisia tähtihetkiä, jolloin pelaaja yksin taidollaan kääntää koko taistelun joukkueensa voitoksi, ei Front Line Forcessa juuri nähdä.
Kaikki asiat on tehtävä joukkueena. Ryhmä taistelee tehokkaammin kuin yksilö, eikä voittoon tarvittavien komentopisteiden valtaaminen ole edes mahdollista, ellei mukana ole kavereita turvaamassa selustaa. Jos pelaaja on siellä missä tarvitaan, auttaa kavereitaan ja valtaa tai suojelee tehtävätavoitteitaan, se näkyy myös henkilökohtaisessa pistesaldossa. Kunniataulun kärkipelaajat ovat aina pyyteettömiä oman joukkueen puolesta uhrautujia.
Front Line Forcen suhde realismiin on mielenkiintoinen. Aidon kaupunkiympäristön rauha rikotaan maasta ponnahtavilla automaattitykeillä, joiden tehtävänä on yksinkertaisesti estää fragipeeloja leiriytymästä vastustajan syntyalueiden viereen. Aseet ovat nimellisesti aitoja, mutta niiden ominaisuudet on alistettu pelitasapainon tarpeisiin. Esimerkiksi kolmesta rynnäkkökivääristä yksi on tulivoimainen, toinen tarkka ja kolmas keskitien kulkija.
Jos ja kun pelaamisen juoni vihdoin aukenee, Front Line Forcesta ei voi olla nauttimatta. Tämän puhdasoppisempaa joukkueräiskintää saa hakea.
**** (4 tähteä)
Modernia sodankäyntiä
America's Army: Operations
www.americasarmy.com/ops/
Versio: Recon 1.1.0
America's Army on Yhdysvaltain asevoimien rahoittama mainospeli, jossa asiat tehdään pilkulleen oikein. Koska pelin ideana on osaltaan kuvata kuinka hommat armeijassa etenevät, räiskimään ei pääse ellei läpäise ensin peruskoulutusta ampuma- ja esteratoineen. Nohevimmat vapaan maailman puolustajat pääsevät erikoiskoulutukseen tarkka-ampujiksi ja # myöhemmin ilmestyvän päivityksen myötä - laskuvarjojääkäreiksi.
Kun tositoimiin vihdoin päästään, on tyydyttävä siihen tehtävään mihin joukkueessaan joutuu. Suurimmasta osasta tulee tavallisia M16-rynkyin aseistautuneita kiväärimiehiä. Pari onnekasta konekiväärimiestä pääsee jakamaan tulitukea M249:llä ja ehkä yksi onnellinen pääsee kiväärikranaatinheittimellä aseistautuneeksi krenatööriksi.
Hahmoluokilla varmistetaan kekseliäästi, että joukkueiden koostumus vastaa Yhdysvaltain armeijan standardeja. Eniten tämä lämmittää mieltä tarkka-ampujien kohdalla. Vaikka halukkaita olisi puolet joukkueesta, pulttilukollisen varteen ei pääse kuin yksi pelaaja kerrallaan. Hahmoluokat jaetaan joka erän alussa painotetulla arvalla, joka suosii menestyneimpiä pelaajia.
Oli ase mikä hyvänsä, rautatähtäimiltä ampuminen on suositeltavaa. Jos haluaa ampua tosi, tosi tarkasti, mennään makuulle ja kuunnellaan omaa hengitystä. Kun laukaus lähtee henkäyksen välillä, kuti lentää juuri sinne mihin tähtää. Kaikki on suhteellista, edes konekivääri ei ole niin epätarkka, etteikö sen kanssa voisi rynnäköidä ovista sisään.
America's Armyn varsinainen erikoisuus on se, ettei siinä voi pelata lainkaan "vihollisen" puolella. Kumpikin joukkue näkee itsensä amerikkalaisina ja vastustajansa terroristeina. Vastustajien (todellisuudessa periamerikkalainen) aseistus esitetään itäblokin AK-47-rynkkyinä ja AKM-konekivääreinä. Illuusio muuttuu todeksi vasta kun vihulainen kuolee: jos jäljelle jäävän aseen nappaa mukaansa se todellakin osoittautuu Kalashnikoviksi! Kikkailu viedään niin pitkälle, että jopa tehtäväkuvaukset on kirjoitettu toistensa peilikuviksi. Hyökkääjä ja puolustaja ovat molemmat amerikkalaisia, mutta vihollinen ilmentyy silti rättipääksi, joka ei ole omenapiirasta nähnytkään!
America's Army on melkoinen poikkeus kaupallisten julkaisujen ja vapaaehtoisvoimin tehtyjen modien keskellä. Se on hienosta toteutuksestaan huolimatta ilmainen ja vapaasti internetissä levitettävä peli. Valmis se ei vielä ole, nykyisellään siitä on ilmestynyt vasta suppea, puolenkymmentä kenttää käsittävä Recon-ennakkoversio.
Asianmukaisen realismin ja kiinnostavien tehtävien ansiosta America's Army pitää otteessaan suppeampanakin. Noin neliökilometrin kokoisissa kentissä muun muassa hiivitään tunnistamaan amerikkalaisia sotavankeja, varastetaan terroristien tietokantoja ja yritetään ohittaa vihollisen hallussa pitämä silta.
Myönnettävä se on, Setä Samulin armeijapeli on nettiräiskintöjen eliittiä.
**** (4 tähteä)
Toisen maailmansodan kauhuja
Medal of Honor: Allied Assault
mohaa.ea.com
Versio: 1.11
Jos toiseksi maailmansodaksi naamioitu Quake kuulostaa hyvältä, Medal of Honor: Allied Assaultin moninpeli on tehty juuri sinulle. Garand-kiväärit ja Thompson-konepistoolit kalpenevat kertalaakista tappavan singon ja yhtä kuolettavan kiikarikiväärin edessä. Haulikko löytyy, jos kuvittelee juoksevansa erehtymättömän tarkoista sala-ampujista ohitse.
Medal of Honorissa on moninpelinä vähän samanlaista fiilistä kuin nykyaikaan sijoitetussa Soldier of Fortune II:ssa. Vauhtia riittää, eikä taktiikoilla ole niin väliä. Vain Omaha-rannalle sijoitettu maihinnousukenttä eroaa muista: kalliobunkkereihinsa kaivautuneiden saksalaisten puolustusaseman murtaminen on vähänkin hajanaiselle liittoutuneiden joukkueelle ylivoimainen tehtävä.
Hienot, yksityiskohtaiset kentät ovat muuten hieman yksinkertaisen Medal of Honorin voimavara. Kaupunkisodassa on tunnelmaa, kun raunioiksi pommitettuihin taloihin pääsee sisälle ja jokaisessa ikkunassa voi väijyä wehrmachtilainen saalistaja. Valitettavasti pelattavaa on liian vähän: tehtävätavoitteellisia (tuhoa saksalaisten 88-patterit, suojele sillanpääasemaa) Objective-kenttiä on vaivaiset neljä eikä tavallisia deathmatch-areenoitakaan ole kuin kymmenkunta.
Tällä hetkellä Medal of Honoria pelaavat elävät odottavissa fiiliksissä, sillä syksyllä ilmestyvä lisälevy lupaa moninpeliin tuntuvaa parannusta. Medalin perusmoninpeli on mukavaa palanpainiketta Medal of Honorin kerrassaan erinomaiselle yksinpelille.
*** (3 tähteä)
Return to Castle Wolfenstein
www.castlewolfenstein.com
Versio: 1.33
Siinä missä Medal of Honorissa yksinpeli varastaa shown hieman keskinkertaiselta moninpeliltä, Wolfensteinissa asiat ovat juuri päinvastoin. Moninpeli on joka suhteessa ylivertainen Return to Castle Wolfensteinin hölmöön yksinpeliin nähden.
Joukkuepelimäisyyttä korostaakseen Wolfenstein jakaa pelaajat neljään hahmoluokkaan. Lääkintämies parantaa omia ja tuikkaa morfiiniruiskulla kaatuneet takaisin elävien kirjoihin. Luutnantti jakaa ampumatarvikkeita ja kutsuu murhaavia ilmaiskuja ja tykistökeskityksiä vihollisten niskaan. Pioneeri on välttämätön kun räjäytetään auki muureja ja portteja ja tuhotaan viholliskohteita. Sotamies ei osaa mitään erikoista, mutta pääsee leikkimään liekinheittimellä, singolla ja muilla erikoisaseilla.
Sota tuntuu sodalta, kun taisteluihin osallistuu parhaimmillaan 64 pelaajaa. Jopa parinkymmenen sotilaan yhteisrynnäköihin osallistumisesta irtoaa kunnon sävärit. Kuolemaakaan ei tarvitse liikaa pelätä, sillä takaisin synnytään noin puolen minuutin viiveellä täydennysmiehinä. Vailla taktista merkitystä kuoleminen ei kuitenkaan ole, sillä puolen minuutin aukko puolustuksessa voi pahimmillaan merkitä karvasta tappiota omalle joukkueelle.
***** (5 tähteä)
Battlefield 1942
www.battlefield1942.ea.com
Versio: moninpelidemo
Monipuolinen Battlefield 1942 uhkaa pistää nettiräiskintöjen voimatasapainon kokonaan uuteen uskoon. Se on massiivista sotaa kaikella kuviteltavissa olevalla kalustolla. Mukana ovat kaikki toisen maailmansodan keskeiset suurvallat: Japani, Saksa, Iso-Britannia, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat.
Battlefieldin moninpelidemo sisältää yhden tehtävän, jossa Japanin laivasto yrittää nousta maihin amerikkalaisten hallitsemalle Tyynenmeren saarelle. Japanilaisilla on lentotukialus hävittäjäkoneineen, taisteluristeilijä ja laivueellinen maihinnousualuksia. Amerikkalaiset taas puolustavat saartaan rannikkotykeillä, ilmatorjuntapattereilla ja sekalaisella maakalustolla (Sherman-tankkeja, jeeppejä ja puolitelavaunu miehistön kuljetukseen). Pelaajat voivat ohjata kaikkea mahdollista, jopa lentotukialusta, sekä miehittää kansitykkejä, konekiväärejä ja sen sellaisia.
Amerikkalaissaari valloitetaan tukikohta kerrallaan. Viidestä tukikohdasta tärkein on lentokenttä, jota ilman amerikkalaiset ovat japanilaisten ilmavoimien armoilla. Myös muut tukikohdat ovat tärkeitä, sillä niitä valtaamalla japanilaiset saavat käyttöönsä omia maa-ajoneuvoja amerikkalaistankkien torjuntaan. Tukikohdat toimivat myös pelaajien syntypaikkoina, joten jos amerikkalaiset onnistuvat pitämään asemansa ja upottamaan japanilaisten laivat, Nipponin poikien asema on tukala.
On selvää, että raskaasti aseistautunut sotalaiva ja omien perässä hiippaileva lääkintämies ovat taistelukentän toimijoina hieman eriarvoisessa asemassa. Onneksi kaluston lukumäärä on rajattu tarkasti, uutta lentokonetta ei ilmesty tukialuksen kannelle ennen kuin edelliset on ammuttu alas. Muutenkaan tavallinen jalkamies ei ole aivan niin turha kuin voisi luulla. Mosurit voivat liikkua verrattain huomaamattomasti vihollistukikohtiin, tankin taas näkee ja kuulee kaukaa. Näkyvyys tankkien sisältä ei myöskään ole paras mahdollinen. Palmujen seasta ilmestyvä vihollisen sinkomies jää helposti huomaamatta.
Kun samaa saarikenttää jaksaa tahkota illasta toiseen, voidaan sanoa, että ollaan tekemisissä melkoista riippuvuutta aiheuttavan pelin kanssa. Pelkän demon perusteella on vielä liian aikaista hehkuttaa Battlefield 1942:ta viiden tähden pelinä.
Half-Life: Day of Defeat
www.dayofdefeatmod.com
Versio: beta 3.1
Day of Defeat on Counter-Striken ohella Half-Lifen toinen kuningasmodi. Counter-Strikea se ei kuitenkaan muistuta alkuunkaan, tätä sotaa soditaan harkitun taktisesti.
Day of Defeatin tiimipelikuviot ovat tuttuja ja turvallisia: vallataan alueita lippu kerrallaan, puolustetaan kohteita tai räjäytetään niitä ilmaan. Kuoleman iskiessä peliin palataan aloitusalueelle saapuvina täydennysmiehinä, yleensä 10-15 sekunnin odottelun jälkeen. Osa kentistä pelataan viimeinen mies elossa -periaatteella, eli kuolleet pysyvät kuolleena kunnes tehtävä on suoritettu tai toinen joukkueista eliminoitu kokonaisuudessaan.
Erikoista kyllä, Day of Defeat # modi, herran tähden! # on melkeinpä ainoa maailmansotaräiskintä, josta löytyy kunnolla raakaa realismia. Medal of Honorit sun muut ovat Day of Defeatiin verrattuna puhtaita toimintapelejä.
Aseet ovat äärimmäisen tappavia: jos saa lyijyä niskaansa hengenlähtö on yleensä edessä heti. Jos haavoittuu, verenvuoto on nopeasti tyrehdytettävä kaivamalla taskusta laastaria. Miehet osaavat ryömiä, ja hyvä niin, sillä esimerkiksi asemiinsa kaivautunutta konekiväärimiestä ei yksinkertaisesti voi ohittaa reippaasti tulilinjan ohitse marssimalla, vaikka yrittää toki voi. Day of Defeatissa voi nimittäin pinkaista perushölkästä myös juoksuksi # ja hengästyä.
Day of Defeatin aseita ei voi kehua liikaa. Huolella mallinnettu valikoima kattaa kaiken oleellisimman amerikkalaisten ja saksalaisten jalkaväkiaseista miinus singot. Peruskiväärit ovat tarkkoja ja tekevät hyvänlaisesti vahinkoa, konetuliaseilla roiskitaan suuripiirteisemmin, mutta yleensä samalla lopputuloksella. Konekivääreillä ei osu mihinkään ellei painu maihin ja ammu jalustan varassa.
Asevalikoima on sidottu hahmoluokkiin, joita on puolentusinaa kummallakin puolella. Tässä Day of Defeat tavallaan tuhlaa mahdollisuuden, sillä lääkintämiestä ei tunneta. Sen sijaan hahmoluokista turhin, eli kaikki vähänkin avomaastoa sisältävät kentät pilaava tarkka-ampuja on mukana. Eniten snaippereissa on kestämistä Sotamies Ryania matkivassa maihinnousukentässä, jossa eteneminen puuroutuu pahimmillaan täysin, kun puolet saksalaisista vaihtaa tarkkuuskiväärin varteen.
Day of Defeatin kentät ovat hyviä, joskin turhan sokkeloisia. Käytännössä niistä oppii pitämään vasta kun etenemisreitit ovat iskostuneet ulkomuistiin. Vaikka liittoutuneet sodan oikeasti voittivat, Day of Defeatin perusteella ei sitä helpolla uskoisi. Useimmissa kentissä hyökkääjiksi joutuvien liittoutuneiden urakka vaihtelee vaikeasta liki mahdottomaan (en ole ikinä nähnyt liittoutuneiden voittavan Overlord-maihinnousua).
Realismi- ja historiafriikkeihin Day of Defeat uponnee tämän katsauksen maailmansotapeleistä parhaiten. Jos Half-Lifelle ominainen rosoisenruma grafiikka ei säikäytä, modia voi suositella lämpimästi myös muille.
**** (4 tähteä)
