Shadow of Luclinin arvostelu avasi arpisia haavoja. Kyllä, kauan sitten minäkin pelasi EverQuestia. Nyt massiiviroolipelit ovat tappolistani kolmosia.
Moninpeliä on moneen lähtöön. Yksi laji ovat massiiviset pelilähtöiset moninpelit, joista arvostettu kollegani Kaj Laaksonen on useasti kertonut. NASCAR, WarBirds ja WW2 Online vaativat melkoista panostusta nettipelaamiseen, jotta niistä saisi ilon irti. Virtuaaliystäviä, aseveljiä, chattailua, avautumista, syvien tuntojen tilittämistä, ja välillä tapetaan pari neukkulentäjää tai vallataan Pariisi. Nämä mainiot pelit tarjoavat hienoa ja kunnioitettavaa toimintaa, mutta vaativat liikaa sitoutumista. Ja sosiaalista kuhinaa.
Chit Chat
Näiden pelien vaatima taktinen chattailu on pientä ja palvelee peliä. Puhdas sosiaalisuus on toisen massiivipelaamisen muodon päämoottori. Ultima Online ja EverQuest, Asheron's Call ja Dark Age of Camelot (nettipelien Tupu, Hupu ja Lupu) eivät sisällä käytännössä mitään päämäärää, eivätkä sadat tuhannet sankarit saa maailmaa muutettua kuin nimellisesti ja harvoin. Pelillisiä elementtejä, niin kuin oikeaa taitoa vaativia taisteluita tai tekoälyllä varustettuja asukkaita/hirviöitä ei ole. Yksinpeleinä nämä naurettaisiin ulos, mutta keskiverto everquestaaja pistää Norrathiin peliaikaa 29 tuntia viikossa.
Mitähän syntyisi, jos kloonaamisen asemasta yritettäisiin tehdä oikeasti toimiva nettiroolipeli? Ymmärrän ongelman, kun sankareita on tuhat kertaa enemmän kuin tavallisia järvisiä, mutta kuitenkin.
Maailman moninpelaajamäärä on rajallinen, esimerkiksi EverQuestien, Ultima Onlinen ja Camelotin mahdolliseksi pelaajamääräksi arvioidaan miljoonaa. Uusia pelaajia ei enää tule, uudet pelit syövät pelaajat vanhoilta. Kuulemma EverQuestissa talous ei toimi mihinkään suuntaan, kun aloittelijat ovat kiven alla, ja superhahmot dumppaavat kivitalon hintaisia varusteita, kun eivät jaksa enää kantaa niitä.
EverQuest näyttää uutta trendiä: käsitellään raaka-aine tarkemmin. Eliittiserverit kiskovat nelinkertaista kuukausimaksua, mutta tarjoavat vastikkeeksi juuri Sinulle sorvattua yksilöllistä seikkailua.
Pätemisen takia
Miksi näitä pelataan? Oikeassa elämässä on vaikea päteä muiden silmissä, koska silloin täytyy osata jotain. Lahjattomimmat yrittävät tietysti ratsastaa vaikka vanhempiensa rahoilla tai saavutuksilla, mutta se on pätemisen katinkultaa.
Virtuaalimaailmassa kaikki on toisin. Simo Surkimus voi jutella satojen muiden pelaajien kanssa, ei heikkoegoisena rääppänä, vaan Dargoth Souleater Virtasena, mahtavana barbaarina. Simon ei tarvitse hävetä viimevuotista taskulaskinta, hän voi päteä kun vähempiosaiset silmäilevät kateellisena hänen mahtavaa asettaan. Kun Dargoth vielä pääsee jäseneksi mahtavaan kiltaan ja virtuaaliseurustelee kauniin ja viettelevän Angelina Deekupin (oikeasti karrrrvainen kalju mies keskilännestä) kanssa, niin mihin siinä peliä enää tarvitaankaan?
Pelasin minäkin muutaman kuukauden EverQuestia ja vieläpä innoissani. Rottaa kaatui kuin ranskalaisia Verdunissa, sitten puumaa ja lopulta örkkejä virtuaalikavereiden kanssa. Jossain tason 10 paikkeilla huomasin, ettei koko hommassa, tai EverQuestissa, ole mitään järkeä.
Kyllästyin pakkososiaalisuuteen ja Britney Spearsin tisseistä haaveileviin puolihaltioihin. Kadehdin ykköstason rääppiä, joille Sugar Daddy oli antanut tason 45 varusteet, kun minä huiskin itse tienatulla ruosteisella miekalla päälläni kurja nahkapanssari.
Lisäksi minua rasitti yhä enemmän ja enemmän pelielementtien puuttuminen, typerä alun rotantapporumba sekä naurettava talous, jossa kultarahalla on sama arvo kuin riisinjyvällä. Oikeasti keskiajalla kultarahalla sai prinsessan ja puoli valtakuntaa. Kehitys ei juuri ole edennyt sitten Legend of the Red Dragonin päivien, paitsi että LORDissa oli sentään päämäärä. Ja siinäkin pääsi naimisiin.
Pako Apinoiden planeetalta
Minulle osa tietokonepelien viehätystä on siinä, että ne ovat eräänlainen virtuaalinen erämaamökki, jonne voi tilapäisesti pujahtaa kun tunneälyn ja killisilmäisen egoismin varasssa pyörivä ihmiskunta rasittaa. Aivojen DirectHuman-rajapinta saa vetää henkeä, kun vastassa on selkeiden sääntöjen varassa toimiva vastustaja, joka ei turhia lätise eikä vitise. Ongelmat ovat selkeitä ja niihin on ykinkertainen ratkaisu, joka viisi kertaa kymmenestä on Heckler & Kochin valmistama. Ihmisvastustajan tarpeen hoitavat Laser Squad Nemesis ja Aliens vs Predator 2 sekä satunnaisemmin Wolfenstein ja Renegade.
Miksi maksaisin 3D-graafisesta chattailuohjelmasta? Sosiaalipelit eivät ole eskapismia, ne ovat liian hyvä demonstraatio siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu kun valvontakoneistot puuttuvat. Jos pelaajien tappaminen sallitaan, murhat ovat yleisempiä kun taskuvarkaus. Kaikki tapetaan mikä pystytään, paitsi vahvemmat pelaajat, joita mielistellään kieli täysin ulkona ja joiden seuraan kinutaan. Pelikin kuuluu aloittaa whinettämällä virtuaalikadunkulmassa, jotta "Oisko johtajalla heittää haarniskaa, miekkaa ja vähän kultaa köyhälle opiskelijalle?"
"Se on vain peliä", vai? En usko. Jos nettiroolipelissä luokan hymypoika paljastuu selkäänpuukottavaksi varkaaksi ja/tai vinkuvaksi pikkunilkiksi, se ei ole roolipelaamista, se on vilahdus henkilön oikeaa sielua.
Kyseessä on sama ilmiö kuin viinan kanssa läträämisessä. Jos Ismo Ihannemiehestä tulee 1,5 promillen kohdalla sairaalloisen mustasukkainen, ruikuttava helmoissaroikkuja, se ei ole viinan vika. Avioerot melkein häviäisivät, jos ennen kihloja otettaisi kunnon känni, uskottaisiin paitsi se ruma kuva minkä Koskisen Antin taikapeili paljastaa, myös se, ettei sitä voi muuttaa vaikka rakastaisi sata vuotta ja sunnuntait kanssa.
Nirvin ihmissuhdepalsta kiittää ja kuittaa. Seuraavassa osassa paljastan, miten köyhyys poistetaan ja maailmanrauha synnytetään.
