Fallout 3 saa olla hemmetin hyvä, jos se aikoo olla vuoden paras roolipeli. Vastassa on The Witcher, uutena uljaana versiona.
Hiljaisempana vuodenaikana tämän loistavan puolalaisen roolipelin Enchanced Edition olisi ansainnut täysmääräisen uusinta-arvostelun, vaikka onkin vanha peli, eikä kukaan pelaa vanhoja pelejä, vaan pelkkiä uusia. Parhaat pelit ovat aina vasta tulossa.
Tavallaan ymmärrän, miksi viime vuonna missasin The Witcherin. The Witcher nojaa juuri juoneen ja dialogiin, ja vaikka taistelu on ihan jees, mikään roolimallisysteemi se ei todellakaan ole.
Ihastumiseni Geraltin seikkailuihin ei sovi pelaajaprofiiliini. Tapanani on roolipeleissä tykästyä ketterään pelimekaniikkaan ja taktisesti haastavaan taisteluun. Yleensä nakkaan kakat juonesta ja dialogista, mikä johtuu puhtaasti itsesäilytysvaistosta. Normaali pelidialogi on järjestään jankkaavaa, epäkiinnostavaa tyhjäkäyntiä, ja juoniin ei panosteta yhtään. Jos esimerkiksi Dead Spacessa juonta mietittiin viittä minuuttia kauempaa, minä olen Erkki Tuomioja.
Haaste
Viime kolumnini pointti meni monilta vähän ohi, koska en tajunnut täsmentää, mitä tarkoitin haastavuudella. En tarkoittanut Ninja Gaidenia tai Haloa Legendarylla, vaan sitä, että pelaaja pelaa peliä eikä peli pelaajaa. Vaikeakaan reaktiotesti ei ole haastavuutta, vaan se, että joutuu oikeasti miettimään mitä tekee.
Vastenmielisen pakollisen kädestäpitelyn asemasta The Witcher toki tökkii pelaajaa oikeaan suuntaan, mutta tavalla, joka ei loukkaa tämän älykkyyttä. Olen myös tottunut peleihin, joissa saa olla kaikkien kaveri, tehdä jokaisen sivutehtävän ja kuitata jokaisen palkinnon. Iloisena yllätyksenä The Witcherissä on pakko lopulta valita puolensa, ja muutenkin valinnoissa on vakiopelejä enemmän vaikutusta. Tapahtumien vyöryssä osa sivutehtävistä muuttuu ratkaisukelvottomiksi, ja esimerkiksi naisten iskemisessä mahdollisuuksia on yleensä yksi.
Rakkaus
Rakkaus voittaa kaiken. Paitsi alkoholismia tai addiktioita yleensäkään, mutta ainakin rakkaus on se loistopelin salainen ainesosa. Vaikka olisi mitä mieltä Metal Gear nelkusta, ainakin se oli Video Kojiman rakkaudentunnustus omalle pelifilosofialleen ja ilmeisen onnistunutta fanserviceä.
Se näkyy aina kun tekijätiimi tekee peliä oikeasti innoissaan. Siinä missä pelimerkonomit rykäisevät pelimoottorin päälle minimisuorituksen budjetin puitteissa, rakkaus saa tekemään pitkiä päiviä ja lisäämään peliin juuri niitä lumoavia yksityiskohtia. Niin kuin sen, että jokaisella merkittävällä naisella on punainen tukka, mikä kertoo graafikosta jo aika paljon.
Jumala on detaljeissa, tiesi jo Ludwig Mies van der Rohe. The Witcherissä detaljointi näkyy viimeistelynä. Jo sellaiset perusjutut kuin NPC-hahmojen vuorokausirytmi, se, että ne auttavat pelaajaa hirviöitä vastaan ja sokurina pohjalla, suojautuvat sateelta, luo kuvaa oikeasta maailmasta.
Korkeimmalla vaikeustasolla tärkeä alkemia ja potioneilla douppaaminen on normirykäisyä palkitsevampaa. Toki alkemiassa valitaan resepti ja halutessaan voi tyytyä koneen arpomaan ainesvalikoimaan. Tai sitten voi käyttää omaa aloitekykyään ja valita aineet niin, että niissä on sama sekundäärinen ainesosa, jolloin juoma saa bonuksen.
Nynnypelaaja itkee, miksei peli tee optimipotioneita automaattisesti? Minusta on hienoa The Witcherin yritys opettaa, että kun itsekin yrittää jotain, eikä vain odota, että kaikki kannetaan eteen, lopputulos on parempi.
Seksi
Jos peleissä dialogi ja juoni imevät, niin seksin asiallinen käsittely vasta imeekin. Eikä ihme, kun muistamme millainen meteli syntyi Mass Effectin onnettomasta seksikohtauksen tyngästä tai GTA-pelien siististä prostituutionäkemyksestä.
Näihin kahteen peliin verrattuna The Witcher on raakaa pornoa. Jo pokatuista donnista saadut keräilykortit ovat sen verran provokatiivisia, ettei edes miedoin kelvannut lehteen.
Poikkeuksellisesti seksi sopii The Witcheriin, koska maailma käsittelee teemojaan voimafantasioita realistisemmin. Feministille menee herne nenään, sillä mahtavia velhottaria lukuun ottamatta The Witcherissä naisen paikka on kotona. Teräsrintsikoissa kirmaavia soturittaria ei tarvitse kaduilla väistellä.
Jos unohdetaan puhtaat eksploitaatiopelit (kuten Lula tai Bonetown), The Witcherissä taitaa olla ensimmäinen täysin alaston nainen, joka näytetään edestä. Onhan se teknisesti dryadi ja vieläpä vihreä. No, Orionin vihreät orjatytöt olivat jo Star Trekin suosion kivijalka.
Asiallisesti käsitellyn seksin määrää peleissä pitäisi lisätä. Yksi internetin ongelmistahan on vapaan pornon määrä. Tai ei se määrä, vaan muutenkin elämänhallintansa kanssa eksyksissä olevien reppanoiden tapa pitää sitä opetusmateriaalina. Tulta vastaan pitää taistella tulella: seksuaalivalistuksen voisi hoitaa peleissä, joissa se tavoittaa kohderyhmänsä.
Siinä The Witcher saa pitää K18-ikärajansa. Kimppakiva neljän vampyyrin kanssa ei ehkä ole realistisin ihmissuhdeskenaario ikinä. Eikä Geralt muutenkaan ole uskottavin turvaseksin puolestapuhuja, hän kun on sekä hedelmätön että immuuni kaikille taudeille.
Mutta sopii The Witcher jouhipaitaan pukeutuneille itsensä ruoskijoille, sillä peli opettaa myös sanomaan ei. Yhdenkään punatukkaisen succubuksen kanssa ei ole pakko kivuta punkkaan, kunhan katsoo mitä puhuu. Tämähän on ihanteellista harjoittelumateriaalia kiusauksia täynnä olevaan maailmaan! Lisäbonuksena näistä syöjättäristä osan voi hoitaa hengiltä, näinhän selibaatin henkisiä sivuvaikutuksia hoidettiin jo keskiajallakin.
Jälleensyntyminen
The Witcherin merkittävin opetus on jotain, jota toivon jokaisen pelifirman miettivän pitkään ja hartaasti.
Aina välillä jollekin pelille käy niin, että se on melkein muttei kuitenkaan puhdasta parhautta, ja syistä, joita ei ihan peruspäivityksellä parannetakaan. Kannattaako silloin vain sanoa MEH ja alkaa tehdä seuraavaa peliä?
CDProjekt ei jäänyt kritiikkiä nyyhkimään, vaan tunki pelin takaisin rukkaseen ja ohjelmoi sen uudestaan. Seurauksena Geralt-poika Riviasta ottaa paikkansa kaikkien aikojen parhaitten roolipelien listalla.
Remasterointi on helvetin hyvä idea. Suurin osa työstähän on jo tehty, rahaakin on tullut sisään, ja noin vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen pelin jaksaa vetää jälleen läpi. Miltä kuulostaisi vaikka Oblivion: The Enchanced Version? Jälleensyntynyt peli olisi maustettu moditaitureiden parhailla ideoilla, ja ennen kaikkea siitä olisi poistettu pelaajan tason mukaan skaalautuva hirviövalikoima. Varsinkin rammalla vaniljaversiolla raskautettu konsolipelaaja kävisi varmasti täkyyn uudestaan.
Jo tässä lehdessä Mirror’s Edge, Saints Row 2 ja Dead Space muuttuisivat tuunauspajan uusintakäynnillään kultatähtiluokkaan, olettaen tietysti että pelimerkonomien tekemisiä avittaisi pätevä tiimi konsultteja. Lisäksi tuunatut pelit voisi julkaista uudelleen aikana, jolloin pelejä ei ilmesty kymmeniä (niin kuin nyt), tai jolloin joku kauan odotettu mahtipeli ei tapa uusia yrittäjiä (niin kuin nyt).
Olisihan se kiva jos The Witcher: Enchanced Edition muuttaisi maailman. Mutta maailman pelastaminen ei kuulu Geraltin tehtäväkenttään.
Toimittaja Nirvi jää välillä johonkin peliin niin pahasti henkisesti kiinni, että haaskaa niihin hyvän kolumninpaikan. Konsolinmollausta ja retropiehtarointia odottaneet joutuvat kyynelsilmin pettymään.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 1.12.2008.
