Kymmenen vuotta sitten minua sieppasi vallan tavattomasti, että Suomessa peliasia oli kotimikrolehden takasivuilla. On edelleen ihme, että tyhjiö täyttyi vasta 1992, ja onneksi sen teki Pelit. Kymmenen vuoden taipaleen kunniaksi käynnistän paatoskoneeni ja jätän vielä ryypyn päälle.
Vaikka palvelusvuosia peliteollisuuden parissa on karttunut, rakkaussuhteeni peleihin ei ole kärsinyt. Sen sijaan kunnioitukseni koko muuta pelialaa kohtaan on hyvin vähäistä. Noin viidessätoista vuodessa olen oppinut liikaa kulissientakaisia pelisääntöjä.
Siksi, hyvässä tai pahassa, Pelit tekee suurimman osan asioista eri tavalla kuin 99 prosenttia maailman pelilehdistä. Normaalin oravanpyörän asemasta päätimme jo kättelyssä tehdä sellaista lehteä, jota itse haluamme lukea, vaikka joitain kompromissejä pitääkin tehdä. Jos se olisi vain minusta kiinni, Pelit-lehdessä ei olisi vinkkejä lainkaan ja pisteet korvattaisiin viidellä tähdellä.
Pelialalla olisi helppo vajota kyynisyyteen ja "hälläväliä, töissä mä vaan oon eikä ne muutkaan" -itsekkyyteen. Siksi vastapainoksi pitää olla lapsenuskoista idealismia ja jopa moraalisia periaatteita.
Pelilehtien modus operandiin kuuluu faktojen himmennys. Siihen niillä on ihan käytännön sanelemat syyt. Niinpä Pelitissä on myös puhdasta ilkeyttä, pelistä on kerrottu, mikä versio se oli, millaisella koneella sitä pelattiin ja kuvat kaapataan itse, vaikka napin painaminen on työlästä ja vaikeaa verrattuna hienoihin, Photoshopilla rakennettuihin "ruutukaappauksiin". Samalla vaivalla päätimme heti kättelyssä, että toimituksellisia lehmänkauppoja ei tehdä vaikka tarjottaisi mitä, ja lehden sisältö ja varsinkin pisteet ovat salaisia kunnes lehti on painettu.
Kuilun partaalla
Moni tuleva peliammattilainen kulkee Edge kädessä ja haaveilee mullistavansa pelijournalismin, kunhan saisi vain tilaisuuden. Suosittelen kokeilemaan, mutta toivottavasti löytyy oikea yhdistelmä realismien tajua ja puhdasta idealismia, ettei löydä itseään jostain sweat shopista enemmän tai vähemmän yksin kirjoittamassa koko lehteä. Paperilehti on siitä pirullinen, että jos telkussa tiputtaa tyhmiä superlatiiveja, se unohtuu viidessä minuutissa, mutta paperi ei unohda koskaan.
Rahan tai kuuluisuuden halu on huonoin mahdollinen motivaattori. Kiinnostus peleihin ei yksin riitä, vaan pitää olla Don Quijote -henkeä, halua käydä tuulimyllyjä päin vaikka tietää, ettei siitä tule lasta tai paskaa. Stressinsietokyvyn on syytä olla parasta mitä kaupasta löytyy, sillä mitään niin ennalta-arvaamatonta ei ole kuin pelilehti. Siinä vaiheessa kun deadlineen on viikko ja puolet lehdestä on tyhjää, katsotaan onko ainesta alalle. Eikä mikään, pahinkaan kiire, stressi tai kuollut lähiomainen, saa näkyä lehdestä.
Palkka ennakkona
Kerronpa esimerkin, joka kiteyttää aika hyvin pelimedian ongelmat. Jenkkien Computer Games (ihan hyvä lehti) julkaisi todella perinpohjaisen, hyvin kirjoitetun ja kattavan jutun Dungeons & Dragons -lautapelin historiasta. Lukijat kehuivat tippa silmässä, kuinka hienoa on lukea tällaisia artikkeita. Silti seuraava numero oli taas pullollaan hattaraluokan hypejuttuja.
Vähän myöhemmin pitkään alalla ollut päätoimittaja Steve Baumann ihmetteli pääkirjoituksessaan, miksi ihmiset arvostelivat edellistä lehteä siitä, että siinä oli vain neljä peliarvostelua. Hän oli olettanut ihmisten mieluummin lukevan vielä pari sivua lisää Unreal II:n ennakkoa.
Pelit-lehdessä ei ole valtavan pitkiä ennakkojuttuja tai eeppisiä haastatteluja kahdesta syystä. Ensinnäkin ne ovat sivujen täyttämiseen tarkoitettua bulkkimateriaalia, kuin elokuva Pearl Harbor: kolme tuntia kitumista parinkymmenen hyvän minuutin takia. Yksinoikeusennakot, haastattelut ja arvostelut ovat hyvä tapa mitata kikkeliä muiden lehtien kanssa, mutta saisinko faktat ilman turhaa painolastia, kiitos.
Lisäksi Suomesta on hankala (ja typerää) pikaisesti piipahtaa jotain uutta Lara Croftia tai Warcraftia katsomassa. Nokkelina pikku veijareina teimme aikoinaan diilin PC Gamerin jenkkiversion kanssa ja käänsimme heidän maailman yksinoikeus -materiaaliaan. Kun niistä poisti ylisanat ja lisäsi faktoja, ne eivät olleet yhtään hassumpia. Silti niitä vihattiin.
Isoveli ei suojele
Ehkä tärkein ohjenuoramme on "Vain pelillä on väliä". Vain ja ainoastaan. Ei ole väliä, onko se PC:lle tai konsoleille, uunituore hittipeli tai vuoden vanha loistopeli, joka on jäänyt aikoinaan huomaamatta. Ei väliä, ostaako sen miljoona ihmistä vai kymmenen, kunhan se on hyvä. Tätä kultaista ohjetta me YRITÄMME noudattaa, vaihtelevalla menestyksellä.
Siksi sanoudumme irti tyypillisestä isoveli-asenteesta, jossa peligurut muka pitävät pienen pelaajarukan puolta. Ärsyttävintä on se, kun peliammattilaiset rinta pystyssä julistavat, kuinka he "arvostelevat pelit sellaisina kuin ne hyllystä löytyvät, koska sellaisena Tero Tavallinen ne ostaa". Teistä en tiedä, mutta minusta tuo on suoranaista peliharrastajan halveksuntaa. Minä haluan että herrat "peligurut" eivät kerro minulle ongelmasta, vaan kertovat, miten sen voi ratkaista ja koska se on ratkaistu.
Vain lopputulos ratkaisee. Kumpi on minun kannaltani olennaisempaa: se että Starfleet Command (tai WW2 Online) unohdetaan lupaavana, mutta keskeneräisenä kakkakasana, tai se, että kun bugit on saatu korjattua, siitä vaivaudutaan kertomaan senkin uhalla, ettei Deer Hunter VII:n ennakko mahdu lehteen? Minulle pelaaminen on harrastus, ja minä vihaan niitä korppikotkia, jotka netissä julistavat, kuinka firma X on täynnä roistoja, koska peli Y ei toimi hänen koneessaan.
Uusia tyhjiöitä
Ei Pelit ole sen enempää täydellinen kuin loistava esikuva maailman muille pelilehdille. Se edustaa minun, päätoimittajan, muun toimituksen ja avustajien näkemystä siitä, miten lehti kuuluu tehdä. Mitä järkeä on paiskia pahimmillaan 20 tunnin työpäiviä, viikonloppuisinkin, jollei usko siihen mitä tekee?
Pleikkariromahduksen viedessä Peliaseman ja muutaman muun konsolilehden mennessään Suomeen jäi tyhjiö. Meidän standardiemme mukaista lehteä ei markkinoille jäänyt. Uuden sukupolven konsoleiden omistajia ei vielä vuosiin (ehkä) ole tarpeeksi konsolilehteä elättämään. Ulkomailla ongelmaa ei ole, koska siellä konsolifirmat elättävät lehtensä. Tosin niissä superlatiivit ovat halpoja ja jokainen bulkkipeli on pelimaailman vallankumous, sillä kenen leipää syöt sen lauluja laulat.
Orvot konsolipeliparat eivät tietysti ole saman luokan ongelma kuin pikku peliasian murunen kotimikrolehden takaosassa, mutta se on saman lajin ongelma. Tyhjiö on tyhjiö, ja minulla on aina ollut semmoinen vika, etten voi katsoa vierestä kun asiat tehdään väärin. Joten oli selvää, että joko tyhjiö täytetään tai luetaan jatkossa lehtiä, joissa "Maailmankaikkeuden suurin pelijumala Video Kojima-san on tehnyt pelin, josta ei voi kertoa edes millainen peli se on, mutta sen välianimaatiotkin ovat parempia kuin Matrix ja alkuvalikossa on enemmän pelattavuutta kuin muiden koneiden peleissä yhteensä."
Not on my watch.
